Pajtim Statovci: Bolla

On huhtikuun alku, ja minä haluan toista miestä niin erehty­mät­tö­mästi ja kirkkaasti, että koko loppu­päivän hän on mukana rukouk­sissani, joissa häpeä­mättä pyydän häntä jumalalta itselleni.

Syksyn odotetuin kirja on täällä: Pajtim Statovcin kolmas romaani Bolla. Harvemmin odotan mitään kirjaa niin palavasti, että päivitän jatku­vasti paikal­lisen kirja­kaupan varas­to­ti­lan­netta ja juoksen kauppaan heti, kun huomaan kirjan tulleen myyntiin, ja yhtä harvoin tulen aloit­ta­neeksi kirjan heti kun sen ostan, lainaan tai saan muuten käsiini. Bollan kohdalla tein molemmat eli kyse on suora­nai­sesta Tapauk­sesta.

Olen rakas­tanut molempia Statovcin aikai­sempia teoksia, esikois­ro­maania Kissani Jugos­lavia ja sitä seuran­nutta Tiranan sydäntä. Statovci on erittäin taitava ja omape­räinen kirjoittaja, jonka romaanit saavat minut aina tuntemaan asioita. Niin myös Bolla.

Erityi­sesti Tiranan sydämen tavoin Bolla ui samoissa tummissa ja syvissä vesissä. Se kertoo kahdesta toisiinsa rakas­tu­vasta miehestä, Arsimista ja Milošista. Eletään vuotta 1995 Pristi­nassa ja sota on lähes­ty­mässä. Jos kahden miehen välisessä suhteessa ei olisi jo tarpeeksi kiellettyä ja piilo­tel­tavaa, ovat miehet vieläpä toistensa vihol­lisia: albaani ja serbi. Lisäksi Arsimilla on vaimo ja pieni lapsi.

Ja sitten sota syttyy. Arsim kokee velvol­li­suu­dekseen paeta maasta perheensä kanssa ja jättää Miloš – päätös, jota hän katuu loppue­lä­mänsä. Orasta­vasta, kauniista rakkaus­ta­ri­nasta tuleekin molem­mille miehille helvetti. Kun Arsim palaa vuosien kuluttua takaisin Pristinaan, kaupunki on raunioina, samoin kuin Arsim ja Miloš.

Bolla tarkoittaa kolmea asiaa: 1. haamu, näkymätön, peto, piru, 2. tunte­maton eläinlaji, käärmeen­kal­tainen olento, 3. ulkopuo­linen. Kaikki merki­tykset myös löytyvät tarinasta: Arsimia ja Milošia piinaavat sekä mennei­syy­destä kumpuavat että nykyi­syyden haamut ja pirut. He ovat itsekin pedon­kal­taisia. Lisäksi he ovat myös monessa mielessä poikkeavia ja ulkopuo­lisia. He eivät ole miellyt­täviä, juuri kukaan ei sitä tarinassa ole, he tekevät vääriä valintoja ja väärin. Ja se tekee tarinasta kiinnos­tavan.

Arsim on romaanin minäkertoja ja hänestä piirtyy lukijalle selkeä kuva. Miloš taas on arvoitus, hän vilah­telee romaanin sivuilla lähes­tulkoon vain muisti­kirjaan kirjoit­ta­miensa merkin­töjen kautta. Hänen elämänsä ja tunte­muk­sensa avautuvat pala palalta. Koin Milošin kirjoit­tamat osin fragmen­taa­riset, mutta järisyt­tävän tunteel­liset tekstit äärim­mäisen liikut­tavina. Niistä piirtyy kuva herkästä ja intohi­moi­sesta, mutta hajoa­vasta miehestä, ja se oli vaikeaa luettavaa.

Bolla on romaani ennen kaikkea rakkau­desta ja kärsi­myk­sestä, mutta myös kansan­pe­rin­teestä, jossa bolla esiintyy konkreet­ti­sim­millaan, perheestä, maahan­muu­tosta ja kirjoit­ta­misen vaikeu­desta. Se on romaani, joka tekee mieli lukea yhtä kyytiä, mutta silti säästellen, sillä se on kirjoi­tettu niin taidok­kaasti. Ihailen erityi­sesti sitä, miten Statovci käyttää kieli­kuvia: ikkunasta laskeu­tuvat verhot ovat kuin hirtetyt miehet tai tytön silmä­kuopat, jotka ovat tyhjät kuin haudatun taskut. Nerokasta.

Statovcin uusin romaani ei siis aiheut­tanut pienin­täkään petty­mystä vaan päinvastoin: se on kaunis, tasapai­noinen ja omalei­mainen kolmas romaani kirjai­li­jalta, jonka teoksia tulen aina odottamaan yhtä innolla.

Pajtim Statovci: Bolla
Otava 2019
240 s.