En jostain syystä ole koskaan aiemmin lukenut Doris Lessingin (1919–2013) kirjoja, vaikka hän oli 1900-luvun merkittävimpiä naispuolisia kirjailijoita ja myös erittäin tuottelias ja monipuolinen. Hänet on myös palkittu kirjallisuuden Nobelilla vuonna 2007 ja kyseisestä ilmoituksesta kuvattu video on jo klassikko.
Koska Lessing on todella ollut niin tuottelias, oli vaikea (ja samalla ihana) valita, minkä kirjan häneltä haluaisin lukea ensimmäiseksi. Ehkäpä ensin jotain sieltä lyhyemmästä päästä, joten mietin hänen esikoisromaaninsa The Grass Is Singing (1950) ja myöhemmin julkaistun The Fifth Childin (1988) väliltä, ja päädyin lopulta jälkimmäiseen ihan vain erikoisemman aiheen vuoksi.
The Fifth Child kertoo 1960- ja 1970-luvun Lontoossa asuvista Harrietista ja Davidista, joita yhdistää sama, keskiluokkainen unelma: naimisiinmeno, talon ostaminen ja perheen perustaminen. Lapsia saa tulla ja monta. Nuoripari ostaa suuren talon, johon heillä ei oikeastaan ole edes varaa, mutta jonka voi huoletta täyttää juhlavierailla (ja juhlia he totisesti osaavatkin järjestää) ja jälkikasvulla. Lapset seuraavat toisiaan, lyhyin ikäeroin, ja rahasta on pulaa, mutta perheen elämä on onnellista – kunnes perheeseen syntyy viides lapsi.
Harrietin viides raskaus on erilainen: hän alkaa tuntea vauvansa liikkeet poikkeuksellisen varhain ja lopulta vauva runnoo äitinsä sisuksia niin, että Harrietin olo on todella tuskainen eikä hän saa juuri nukutuksi. Kun lapsi, joka saa nimekseen Ben, lopulta syntyy, hän näyttää oudolta ja muistuttaa vanhempiensa mielestä pikemminkin peikkoa tai luolamiestä kuin lasta:
He had a heavy-shouldered hunched look, as if he were crouching there as he lay. His forehead sloped from his eyebrows to his crown. His hair grew in an unusual pattern from the double crown where started a wedge or triangle that came low on the forehead, the hair lying forward in a thick yellowish stubble, while the side and back hair grew downwards.”
Peikon ja luolamiehen lisäksi Harriet kutsuu lasta mielessään olennoksi ja pedoksi. Ben on ikäisekseen iso ja oppii nousemaan ja kävelemään poikkeuksellisen varhain, mutta muuten hän on kehityksessään muita jäljessä. Benillä ei tunnu olevan minkäänlaisia sosiaalisia taitoja ja hän oppii asioita lähinnä matkimalla muiden käytöstä. Lisäksi hän on arvaamaton: Harriet ja David eivät uskalla jättää Beniä yksin muiden lasten kanssa, sillä hän käyttäytyy väkivaltaisesti heitä kohtaan. Aikuisellakin on tekemistä hänen kanssaan raivokohtauksen tullessa. Ainoa mahdollisuus on sulkea Ben muiden ulkopuolelle, niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin.
Ja niin keskiluokkainen unelma särkyy, kun tulevaisuutta ei voikaan päättää ennalta. Ei voi vain päättää olevansa aina onnellinen, sillä se ei ole mahdollista. Kirjan perheessä se särö henkilöityy Beniin. Ben hajottaa perheen onnen. Ben on syy, miksi sukulaiset ja ystävät kaikkoavat eikä juhlia enää järjestetä. Benin takia muut lapset lähtevät lopulta pois ja Harrietin ja Davidin avioliitto rakoilee. Ei ole enää muuta kuin Ben, Ben, Ben.
Mutta onko oikein syyttää Beniä? Hän on kieltämättä erilainen lapsi. Perhe yrittää hakea apua lääkäreiltä, mutta he pitävät Beniä normaalina, vaikka Harriet näkee kauhun heidän silmistään. Ben on myös lyhyen aikaa laitoshoidossa, mutta Harriet hakee hänet sieltä pois nähden samalla, miten kammottavat olosuhteet laitoksessa ovat. Tällä vuosisadalla Beniä osattaisiin varmasti auttaa. Ymmärtämättömyys Benin erilaisuudesta, puhe tämän niin kutsutusta pahuudesta ja tämän sulkeminen käytännössä kaiken tavallisen elämän ulkopuolelle eivät auta Beniä, vaan päinvastoin. Elämä Benin kanssa on jatkuvaa kamppailua ja etenkin Harrietin suhde poikaansa muodostuu hyvin ristiriitaiseksi: hän näkee tämän jonain pahana (olentona, petona, luolamiehenä), mutta Ben on kuitenkin hänen lapsensa ja hänen tehtävänsä on suojella lapsiaan.
The Fifth Childissa minua häiritsi, miten jälleen yksilö, jonka ruumis poikkeaa sille asetetuista normeista, ja pahuus yhdistetään toisiinsa. Benin tapauksessa ei ole kyse mistään Antikristuksesta (vrt. esim. Rosemaryn painajainen, 1967), mutta muiden henkilöhahmojen suhtautumisesta Beniin tulee sellainen kuva, että Ben olisi kuin pahuuden ruumiillistuma, koska hän on psyykkisesti ja fyysisesti muista poikkeava. Ruumisnormeista poikkeamisen ja pahuuden yhdistäminen (saati mihin muihin asioihin ruumisnormeista poikkeavuus saatetaan yhdistää tai miten muuten ableismi yhteiskunnassamme ilmenee, mutta ei mennä siihen nyt) voi tuntua triviaalilta asialta, mutta sitä näkee oikeasti todella paljon. Mieti vaikkapa Harry Potteria ja lukuisia eri kauhuelokuvia, esimerkiksi Painajaista Elm Streetillä. Kun tällaista rinnastusta toistetaan (populaari)kulttuurissa, miten se vaikuttaa todellisuuteen?
Vaikka edellä oleva asia ärsytti minua, on teos kuitenkin varsin taitava ja lukukokemus mieleenpainuva. Lessing yhdistelee siinä useita eri aiheita ja teemoja kokonaisuuden kärsimättä. Se on tiheätunnelmainen pienoisromaani perheestä, erilaisuudesta, ymmärtämättömyydestä, äidinrakkaudesta ja tulevaisuuden ennustamattomuudesta. Pahuudestakin, vaikkei pahuus olekaan siellä, missä sen alkuun olettaa olevan.
Doris Lessing: The Fifth Child
Jonathan Cape 1988
133 s.
