Type and press Enter.

Doris Lessing: The Fifth Child

En jostain syystä ole koskaan aiemmin lukenut Doris Lessingin (1919–2013) kirjoja, vaikka hän oli 1900-luvun merkit­tä­vimpiä naispuo­lisia kirjai­li­joita ja myös erittäin tuottelias ja monipuo­linen. Hänet on myös palkittu kirjal­li­suuden Nobelilla vuonna 2007 ja kysei­sestä ilmoi­tuk­sesta kuvattu video on jo klassikko.

Koska Lessing on todella ollut niin tuottelias, oli vaikea (ja samalla ihana) valita, minkä kirjan häneltä haluaisin lukea ensim­mäi­seksi. Ehkäpä ensin jotain sieltä lyhyem­mästä päästä, joten mietin hänen esikois­ro­maa­ninsa The Grass Is Singing (1950) ja myöhemmin julkaistun The Fifth Childin (1988) väliltä, ja päädyin lopulta jälkim­mäiseen ihan vain erikoi­semman aiheen vuoksi.

The Fifth Child kertoo 1960- ja 1970-luvun Lontoossa asuvista Harrie­tista ja Davidista, joita yhdistää sama, keski­luok­kainen unelma: naimi­siinmeno, talon ostaminen ja perheen perus­ta­minen. Lapsia saa tulla ja monta. Nuoripari ostaa suuren talon, johon heillä ei oikeastaan ole edes varaa, mutta jonka voi huoletta täyttää juhla­vie­railla (ja juhlia he totisesti osaavatkin järjestää) ja jälki­kas­vulla. Lapset seuraavat toisiaan, lyhyin ikäeroin, ja rahasta on pulaa, mutta perheen elämä on onnel­lista – kunnes perheeseen syntyy viides lapsi.

Harrietin viides raskaus on erilainen: hän alkaa tuntea vauvansa liikkeet poikkeuk­sel­lisen varhain ja lopulta vauva runnoo äitinsä sisuksia niin, että Harrietin olo on todella tuskainen eikä hän saa juuri nukutuksi. Kun lapsi, joka saa nimekseen Ben, lopulta syntyy, hän näyttää oudolta ja muistuttaa vanhem­piensa mielestä pikem­minkin peikkoa tai luola­miestä kuin lasta:

He had a heavy-shoul­dered hunched look, as if he were crouching there as he lay. His forehead sloped from his eyebrows to his crown. His hair grew in an unusual pattern from the double crown where started a wedge or triangle that came low on the forehead, the hair lying forward in a thick yellowish stubble, while the side and back hair grew downwards.”

Peikon ja luola­miehen lisäksi Harriet kutsuu lasta mielessään olennoksi ja pedoksi. Ben on ikäisekseen iso ja oppii nousemaan ja kävelemään poikkeuk­sel­lisen varhain, mutta muuten hän on kehityk­sessään muita jäljessä. Benillä ei tunnu olevan minkään­laisia sosiaa­lisia taitoja ja hän oppii asioita lähinnä matki­malla muiden käytöstä. Lisäksi hän on arvaa­maton: Harriet ja David eivät uskalla jättää Beniä yksin muiden lasten kanssa, sillä hän käyttäytyy väkival­tai­sesti heitä kohtaan. Aikui­sel­lakin on tekemistä hänen kanssaan raivo­koh­tauksen tullessa. Ainoa mahdol­lisuus on sulkea Ben muiden ulkopuo­lelle, niin kuvaan­nol­li­sesti kuin kirjai­mel­li­ses­tikin.

Ja niin keski­luok­kainen unelma särkyy, kun tulevai­suutta ei voikaan päättää ennalta. Ei voi vain päättää olevansa aina onnel­linen, sillä se ei ole mahdol­lista. Kirjan perheessä se särö henki­löityy Beniin. Ben hajottaa perheen onnen. Ben on syy, miksi sukulaiset ja ystävät kaikkoavat eikä juhlia enää järjestetä. Benin takia muut lapset lähtevät lopulta pois ja Harrietin ja Davidin avioliitto rakoilee. Ei ole enää muuta kuin Ben, Ben, Ben.

Mutta onko oikein syyttää Beniä? Hän on kieltä­mättä erilainen lapsi. Perhe yrittää hakea apua lääkä­reiltä, mutta he pitävät Beniä normaalina, vaikka Harriet näkee kauhun heidän silmistään. Ben on myös lyhyen aikaa laitos­hoi­dossa, mutta Harriet hakee hänet sieltä pois nähden samalla, miten kammot­tavat olosuhteet laitok­sessa ovat. Tällä vuosi­sa­dalla Beniä osattaisiin varmasti auttaa. Ymmär­tä­mät­tömyys Benin erilai­suu­desta, puhe tämän niin kutsu­tusta pahuu­desta ja tämän sulke­minen käytän­nössä kaiken taval­lisen elämän ulkopuo­lelle eivät auta Beniä, vaan päinvastoin. Elämä Benin kanssa on jatkuvaa kamppailua ja etenkin Harrietin suhde poikaansa muodostuu hyvin risti­rii­tai­seksi: hän näkee tämän jonain pahana (olentona, petona, luola­miehenä), mutta Ben on kuitenkin hänen lapsensa ja hänen tehtä­vänsä on suojella lapsiaan.

The Fifth Childissa minua häiritsi, miten jälleen yksilö, jonka ruumis poikkeaa sille asete­tuista normeista, ja pahuus yhdis­tetään toisiinsa. Benin tapauk­sessa ei ole kyse mistään Antikris­tuk­sesta (vrt. esim. Rosemaryn paina­jainen, 1967), mutta muiden henki­lö­hah­mojen suhtau­tu­mi­sesta Beniin tulee sellainen kuva, että Ben olisi kuin pahuuden ruumiil­listuma, koska hän on psyyk­ki­sesti ja fyysi­sesti muista poikkeava. Ruumis­nor­meista poikkea­misen ja pahuuden yhdis­tä­minen (saati mihin muihin asioihin ruumis­nor­meista poikkeavuus saatetaan yhdistää tai miten muuten ableismi yhteis­kun­nas­samme ilmenee, mutta ei mennä siihen nyt) voi tuntua trivi­aa­lilta asialta, mutta sitä näkee oikeasti todella paljon. Mieti vaikkapa Harry Potteria ja lukuisia eri kauhue­lo­kuvia, esimer­kiksi Paina­jaista Elm Stree­tillä. Kun tällaista rinnas­tusta toistetaan (populaari)kulttuurissa, miten se vaikuttaa todel­li­suuteen?

Vaikka edellä oleva asia ärsytti minua, on teos kuitenkin varsin taitava ja lukuko­kemus mieleen­painuva. Lessing yhdis­telee siinä useita eri aiheita ja teemoja kokonai­suuden kärsi­mättä. Se on tiheä­tun­nel­mainen pienois­ro­maani perheestä, erilai­suu­desta, ymmär­tä­mät­tö­myy­destä, äidin­rak­kau­desta ja tulevai­suuden ennus­ta­mat­to­muu­desta. Pahuu­des­takin, vaikkei pahuus olekaan siellä, missä sen alkuun olettaa olevan.

Doris Lessing: The Fifth Child
Jonathan Cape 1988
133 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.