Type and press Enter.

Kaksi taitei­li­jae­lä­mä­kertaa: Ellen Thesleff ja Meri Genetz

Olen viime viikkoina lukenut elämä­kerrat kahdesta kiehto­vasta suoma­lai­sesta taitei­li­ja­nai­sesta, Ellen Theslef­fistä ja Meri Genetzistä. Molemmat naiset elivät samoihin aikoihin, mutta heidän taitee­seensa vaikut­tivat hieman eri suuntaukset. Olen nyt super­kiin­nos­tunut (kuva)taiteesta ja taide­his­to­riasta, ja huomaan melkein aina kirjas­tossa ollessani vaeltavani kohti taide­kir­jojen hyllyä. En ole opiskellut taide­his­toriaa yhtä kurssia lukuu­not­ta­matta (yleistä historiaa kylläkin), joten oppimis­takin aihepii­rissä riittää. Taitei­li­jae­lä­mä­kertoja lukemalla on mielen­kiin­toista sukeltaa tiettyyn aikakauteen ja ennen kaikkea eri taide­suun­tauksiin. Tällä kertaa ollaan 1800–1900-lukujen välisessä moder­nissa murrok­sessa.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide

Ellen Thesleff (1869–1954) on Suomen tunne­tuimpia naispuo­lisia taide­maa­la­reita ja ‑graafi­koita. Hän on nyt myös erityisen ajankoh­tainen nimi, sillä HAMissa eli Helsingin taide­museossa on keväällä avautunut laaja Ellen Thesleff ‑näyttely, jonka on kuratoinut tämän teoksen kirjoit­tanut taide- ja kulttuu­ri­his­to­rioitsija Hanna-Reetta Schreck. Näyttely on avoinna ensi vuoden tammikuun loppu­puo­lelle asti. Ehkäpä ehdin vierailla siellä itsekin.

Taide­maa­larin ammatti ei ollut vuosi­sadan vaihteessa tai pitkään sen jälkeenkään naisille sovelias toimi, mutta kodin liberaali asenne ja isän kannustus antoivat alkusy­säyksen Thesleffin suurelle haaveelle. Tuntuu kuin Thesleff olisi suorastaan pilkannut aikansa kapeaa käsitystä naiseu­desta ja naisen paikasta yhteis­kun­nassa: hän oli paitsi lahjakas ja aikaansa edellä oleva taiteilija, nuorena myös lyhyt­tuk­kainen ja usein ulkona ollessaan miesten vaatteisiin pukeutuva nainen – miten skanda­löösiä! Hän ei myöskään koskaan mennyt naimisiin, vaan asui viimeiset vuosi­kym­me­nensä yhdessä siskonsa Gerdan (joka oli muun muassa keramiik­ka­tai­teilija) kanssa.

Vaikka Thesleff kuului ylempään ja varak­kaampaan luokkaan (kuten melkein kaikki sen ajan tunnetut taitei­lijat), ei hän aikui­siällä ollut varakas, vaan suorastaan köyhä. Elääkseen hänen oli pakko myydä teoksiaan ja miettiä jatku­vasti, miten mikäkin näyttely voisi hyödyttää hänen uraansa ja tuoda leipää pöytään. Hänen onnistui onnekseen silti matkus­tella Euroo­passa, missä hän imi itseensä ajan uusia taide­vir­tauksia, yhtenä tärkeim­mistä mainit­takoon venäläisen Wassily Kandinskyn ilmaisun vaikutus. Thesleff olikin hyvin aikaansa edellä oleva suoma­lainen taiteilija ja siksi hänen teoksiaan ei usein ymmär­retty kotimaassa, sillä ne olivat tyyliltään jotain hyvin uutta. Hänen alkukauden teoksensa edustavat symbo­lismia, mutta pian (Euroo­passa matkus­telun ansiosta) teosten tyyli alkoi muotoutua ekspres­sio­nis­ti­sempaan suuntaan päättyen lopulta myöhäis­vaiheen abstraktiin ja värik­kääseen ilmaisuun. “Ei teorioita, ei muotoa – vain väri”, on Thesleff sanonut.

Elämä­ker­rassa on hyödyn­netty Theslef­filtä jäänyttä runsasta kirjeistöä ja valokuvien kokoelmaa hienosti ja katta­vasti. Niiden perus­teella Theslef­fistä muodostuu hyvin inhimil­lisen, oman arvonsa tuntevan ja huumoria arvos­tavan tyypin kuva. Koska Schreck on taide- ja kulttuu­ri­his­to­rioitsija, kirjassa on perin­teisen elämä­ker­ral­lisen kerronnan lisäksi myös runsaasti Thesleffin teosten analy­sointia: jokaisen luvun aloittaa tarkka analyysi jostain taitei­lijan teoksesta, mutta tekstin seassa on myös lyhyempiä analyyseja muista teoksista. Schreck onnistuu sulaut­tamaan Thesleffin (ja hänen läheis­tensä) elämän­vai­heista ja teoksista, ajan taide­vir­tauk­sista ja yhteis­kun­nal­li­sista tapah­tu­mista kertovat osiot hienosti yhteen.

Schreckin teos on runsas ja yksityis­koh­tainen – sitä ei lue hetkessä ahmaisten – mutta taiten ja rakkau­della kirjoi­tettu elämä­kerta kenties kiinnos­ta­vim­masta suoma­lai­sesta taitei­li­jasta.

Helmet-lukuhaaste 2019: 11. Kirja käsit­telee naisen asemaa yhteis­kun­nassa

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017
400 s.

Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu

Ellen Thesleffiä kuusi­toista vuotta nuorempi Meri Genetz (1885–1943) oli minulle entuu­destaan tunte­maton taiteilija. En muista, että häntä olisi mainittu edellä maini­tussa Ellen Thesleffin elämä­ker­rassa, joten taitei­lijat lienevät pyörineen eri piireissä. Genetz edustikin taiteellaan enimmäkseen ekspres­sio­nis­tista kolorismia, eli poikkesi tyyliltään jonkin verran Theslef­fistä.

Myös Genetz oli aikanaan poikkeuk­sel­linen nainen ihan jo siitä syystä, että ryhtyi ammat­ti­mai­seksi taitei­li­jaksi. Theslef­fistä poiketen hän meni kuitenkin kahdesti naimisiin ja sai ensim­mäi­sestä parisuh­teestaan myös kaksi lasta. Taide ja uusi mies kuitenkin menivät lasten edelle, eikä hän ollut myöhemmin kovinkaan paljon tekemi­sissä lastensa kanssa – tai ainakin sellaisen kuvan saan Sanna Ryynäsen elämä­ker­rasta. Genetzkin kapinoi aikansa kapeita naiskä­si­tyksiä vastaan ja Thesleffin tavoin myös matkusteli ja asui Euroo­passa – ja omaksui samalla ulkomailta uusia vaikut­teita töihinsä.

Okkul­tismi ja salatieteet kietou­tuivat osaksi Genetzin elämää ja taidetta. Hän etsi läpi koko elämänsä itseään ja itseään taitei­lijana, jonkin­laista kirkas­tu­misen tai valais­tu­misen kokemusta. Siitä teoksen alaot­sikko, levoton sielu. Kovin syvälle salatie­teiden osuuteen Genetzin taiteessa ei päästä, sillä hyvin runsas määrä Genetzin teoksista on kadonnut, tuhou­tunut tai sitten niitä ei ole tunnis­tettu hänen teoksikseen, sillä hän ei useinkaan signee­rannut töitään. Tunnis­te­tuis­takin puuttuu usein vuosiluku, joten voidaan vain päätellä, milloin mikäkin teos on syntynyt. Keskeinen syy teosten katoa­miseen on se, ettei Genetzin tarvinnut elättää itseään maalaa­mi­sella (toisin kuin Thesleffin), joten siksi hän ei usein tarjonnut töitään näytte­lyihin. Lisäksi hän ei ollut aikanaan arvos­tettu taiteilija, vaan arvostus on kasvanut vasta hänen kuole­mansa jälkeen.

Elämä­kerta kärsii Genetzin teosten analyysin puutteesta. Se on toisaalta ymmär­ret­tävää, sillä kirjan kirjoit­tanut Ryynänen on taustaltaan toimittaja, ei taide­his­to­rioitsija, mutta jäin silti kaipaamaan edes jonkin­laista teosten tarkempaa käsit­telyä. Genetz tunnetaan kuitenkin ennen kaikkea taiteestaan, hän oli taide­maalari. Elämä­ker­rasta tulee hieman sellainen olo, että Genetz nyt vain maalasi jotain, pääasiassa maisemia ja asetelmia, ja teki siinä samalla sitä ja tätä. Lisäksi (kirjoit­tajan toimit­ta­ja­taus­tasta johtuen?) kirja on ryydi­tetty puudut­tavan perus­teel­li­silla historian “oppitun­neilla”, joissa käydään tarkasti läpi kunkin hetken yhteis­kun­nal­liset tapah­tumat ja taustat, jotka moni meistä osaa jo ulkoa. Nämä osiot tekstissä eivät sulaudu varsi­naiseen Genetzistä kertovaan tekstiin kovinkaan sulavasti, vaan katkovat ikävästi kerrontaa.

Meri Genetz vaikuttaa kiehtovan risti­rii­tai­selta henki­löltä, mutta valitet­ta­vasti teoksen isohkojen puutteiden vuoksi lukuko­kemus on kokonai­suutena aika raskas. Kuitenkin hienoa, että monelle varmasti täysin tunte­maton, mutta upeita teoksia maalannut taitei­li­ja­nainen nostetaan vihdoinkin esille.

Helmet-lukuhaaste 2019: 41. Kirja sijoittuu aikakau­delle, jolla olisit halunnut elää

Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu
Avain 2019
367 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.