Olen viime viikkoina lukenut elämäkerrat kahdesta kiehtovasta suomalaisesta taiteilijanaisesta, Ellen Thesleffistä ja Meri Genetzistä. Molemmat naiset elivät samoihin aikoihin, mutta heidän taiteeseensa vaikuttivat hieman eri suuntaukset. Olen nyt superkiinnostunut (kuva)taiteesta ja taidehistoriasta, ja huomaan melkein aina kirjastossa ollessani vaeltavani kohti taidekirjojen hyllyä. En ole opiskellut taidehistoriaa yhtä kurssia lukuunottamatta (yleistä historiaa kylläkin), joten oppimistakin aihepiirissä riittää. Taiteilijaelämäkertoja lukemalla on mielenkiintoista sukeltaa tiettyyn aikakauteen ja ennen kaikkea eri taidesuuntauksiin. Tällä kertaa ollaan 1800–1900-lukujen välisessä modernissa murroksessa.
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide
Ellen Thesleff (1869–1954) on Suomen tunnetuimpia naispuolisia taidemaalareita ja ‑graafikoita. Hän on nyt myös erityisen ajankohtainen nimi, sillä HAMissa eli Helsingin taidemuseossa on keväällä avautunut laaja Ellen Thesleff ‑näyttely, jonka on kuratoinut tämän teoksen kirjoittanut taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck. Näyttely on avoinna ensi vuoden tammikuun loppupuolelle asti. Ehkäpä ehdin vierailla siellä itsekin.
Taidemaalarin ammatti ei ollut vuosisadan vaihteessa tai pitkään sen jälkeenkään naisille sovelias toimi, mutta kodin liberaali asenne ja isän kannustus antoivat alkusysäyksen Thesleffin suurelle haaveelle. Tuntuu kuin Thesleff olisi suorastaan pilkannut aikansa kapeaa käsitystä naiseudesta ja naisen paikasta yhteiskunnassa: hän oli paitsi lahjakas ja aikaansa edellä oleva taiteilija, nuorena myös lyhyttukkainen ja usein ulkona ollessaan miesten vaatteisiin pukeutuva nainen – miten skandalöösiä! Hän ei myöskään koskaan mennyt naimisiin, vaan asui viimeiset vuosikymmenensä yhdessä siskonsa Gerdan (joka oli muun muassa keramiikkataiteilija) kanssa.
Vaikka Thesleff kuului ylempään ja varakkaampaan luokkaan (kuten melkein kaikki sen ajan tunnetut taiteilijat), ei hän aikuisiällä ollut varakas, vaan suorastaan köyhä. Elääkseen hänen oli pakko myydä teoksiaan ja miettiä jatkuvasti, miten mikäkin näyttely voisi hyödyttää hänen uraansa ja tuoda leipää pöytään. Hänen onnistui onnekseen silti matkustella Euroopassa, missä hän imi itseensä ajan uusia taidevirtauksia, yhtenä tärkeimmistä mainittakoon venäläisen Wassily Kandinskyn ilmaisun vaikutus. Thesleff olikin hyvin aikaansa edellä oleva suomalainen taiteilija ja siksi hänen teoksiaan ei usein ymmärretty kotimaassa, sillä ne olivat tyyliltään jotain hyvin uutta. Hänen alkukauden teoksensa edustavat symbolismia, mutta pian (Euroopassa matkustelun ansiosta) teosten tyyli alkoi muotoutua ekspressionistisempaan suuntaan päättyen lopulta myöhäisvaiheen abstraktiin ja värikkääseen ilmaisuun. “Ei teorioita, ei muotoa – vain väri”, on Thesleff sanonut.
Elämäkerrassa on hyödynnetty Thesleffiltä jäänyttä runsasta kirjeistöä ja valokuvien kokoelmaa hienosti ja kattavasti. Niiden perusteella Thesleffistä muodostuu hyvin inhimillisen, oman arvonsa tuntevan ja huumoria arvostavan tyypin kuva. Koska Schreck on taide- ja kulttuurihistorioitsija, kirjassa on perinteisen elämäkerrallisen kerronnan lisäksi myös runsaasti Thesleffin teosten analysointia: jokaisen luvun aloittaa tarkka analyysi jostain taiteilijan teoksesta, mutta tekstin seassa on myös lyhyempiä analyyseja muista teoksista. Schreck onnistuu sulauttamaan Thesleffin (ja hänen läheistensä) elämänvaiheista ja teoksista, ajan taidevirtauksista ja yhteiskunnallisista tapahtumista kertovat osiot hienosti yhteen.
Schreckin teos on runsas ja yksityiskohtainen – sitä ei lue hetkessä ahmaisten – mutta taiten ja rakkaudella kirjoitettu elämäkerta kenties kiinnostavimmasta suomalaisesta taiteilijasta.
Helmet-lukuhaaste 2019: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017
400 s.
Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu
Ellen Thesleffiä kuusitoista vuotta nuorempi Meri Genetz (1885–1943) oli minulle entuudestaan tuntematon taiteilija. En muista, että häntä olisi mainittu edellä mainitussa Ellen Thesleffin elämäkerrassa, joten taiteilijat lienevät pyörineen eri piireissä. Genetz edustikin taiteellaan enimmäkseen ekspressionistista kolorismia, eli poikkesi tyyliltään jonkin verran Thesleffistä.
Myös Genetz oli aikanaan poikkeuksellinen nainen ihan jo siitä syystä, että ryhtyi ammattimaiseksi taiteilijaksi. Thesleffistä poiketen hän meni kuitenkin kahdesti naimisiin ja sai ensimmäisestä parisuhteestaan myös kaksi lasta. Taide ja uusi mies kuitenkin menivät lasten edelle, eikä hän ollut myöhemmin kovinkaan paljon tekemisissä lastensa kanssa – tai ainakin sellaisen kuvan saan Sanna Ryynäsen elämäkerrasta. Genetzkin kapinoi aikansa kapeita naiskäsityksiä vastaan ja Thesleffin tavoin myös matkusteli ja asui Euroopassa – ja omaksui samalla ulkomailta uusia vaikutteita töihinsä.
Okkultismi ja salatieteet kietoutuivat osaksi Genetzin elämää ja taidetta. Hän etsi läpi koko elämänsä itseään ja itseään taiteilijana, jonkinlaista kirkastumisen tai valaistumisen kokemusta. Siitä teoksen alaotsikko, levoton sielu. Kovin syvälle salatieteiden osuuteen Genetzin taiteessa ei päästä, sillä hyvin runsas määrä Genetzin teoksista on kadonnut, tuhoutunut tai sitten niitä ei ole tunnistettu hänen teoksikseen, sillä hän ei useinkaan signeerannut töitään. Tunnistetuistakin puuttuu usein vuosiluku, joten voidaan vain päätellä, milloin mikäkin teos on syntynyt. Keskeinen syy teosten katoamiseen on se, ettei Genetzin tarvinnut elättää itseään maalaamisella (toisin kuin Thesleffin), joten siksi hän ei usein tarjonnut töitään näyttelyihin. Lisäksi hän ei ollut aikanaan arvostettu taiteilija, vaan arvostus on kasvanut vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Elämäkerta kärsii Genetzin teosten analyysin puutteesta. Se on toisaalta ymmärrettävää, sillä kirjan kirjoittanut Ryynänen on taustaltaan toimittaja, ei taidehistorioitsija, mutta jäin silti kaipaamaan edes jonkinlaista teosten tarkempaa käsittelyä. Genetz tunnetaan kuitenkin ennen kaikkea taiteestaan, hän oli taidemaalari. Elämäkerrasta tulee hieman sellainen olo, että Genetz nyt vain maalasi jotain, pääasiassa maisemia ja asetelmia, ja teki siinä samalla sitä ja tätä. Lisäksi (kirjoittajan toimittajataustasta johtuen?) kirja on ryyditetty puuduttavan perusteellisilla historian “oppitunneilla”, joissa käydään tarkasti läpi kunkin hetken yhteiskunnalliset tapahtumat ja taustat, jotka moni meistä osaa jo ulkoa. Nämä osiot tekstissä eivät sulaudu varsinaiseen Genetzistä kertovaan tekstiin kovinkaan sulavasti, vaan katkovat ikävästi kerrontaa.
Meri Genetz vaikuttaa kiehtovan ristiriitaiselta henkilöltä, mutta valitettavasti teoksen isohkojen puutteiden vuoksi lukukokemus on kokonaisuutena aika raskas. Kuitenkin hienoa, että monelle varmasti täysin tuntematon, mutta upeita teoksia maalannut taiteilijanainen nostetaan vihdoinkin esille.
Helmet-lukuhaaste 2019: 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää
Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu
Avain 2019
367 s.
