Luin toukokuussa uudelleen vanhan suosikkiromaanini, ranskalaisen Claudie Gallayn Tyrskyt. Olen lukenut kirjan viimeksi elokuussa 2011 eli pian kahdeksan vuotta sitten, ja julistin sen tuolloin oitis yhdeksi lempikirjakseni. Yhä edelleen kun minulta on kysytty lempikirjojani, Tyrskyt nousee mieleeni, vaikken ole enää vuosiin ollut varma olisiko se sitä oikeasti edelleen.
Koen olevani lukijana erilainen kuin vaikka vajaa kymmenen vuotta sitten. Ensinnäkin jo kirjamakuni on muuttunut. Olen aina lukenut melko monipuolisesti, jämähtämättä yhteen genreen, mutta koen pitäneeni kymmenen vuotta sitten enemmän juonivetoisemmista, lukuromaanityyppisistä kirjoista. En tuolloin myöskään lukenut novelleja, runoja tai tietokirjallisuutta. Parikymppinen minä piti esimerkiksi Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallisesta piiristä perunankuoripaistoksen ystäville ja Joanne Harrisin Pienestä suklaapuodista, jotka voivat toki yhä edelleen olla hyviä romaaneja (en ole lukenut koskaan toista kertaa), mutta silti arvelen, etteivät ne mielestäni ole nykyään kuitenkaan enää niin hyviä. Samoihin aikoihin luin (ja pidin) myös muun muassa Cormac McCarthyn Tien ja Sylvia Plathin Lasikellon alla, jotka taas ovat toisenlaisia, ei lukuromaanimaisia romaaneja. Kirjamakuni on siis ainakin osittain muuttunut.
Nykyään sanoisin pitäväni enemmän kirjallisuudesta, jossa juonen sijasta korostuvat kieli sekä henkilöhahmot ja heidän kokemuksensa. Sellaisista kirjoista, jotka jollakin tavalla haastavat ajatusmaailmaani ja tuovat kirjallisuuteen jotain uutta. Toki lukuromaani tai muu viihteellisempi kirja silloin tällöin on mukavaa vaihtelua, mutta yleensä ne kirjat eivät nouse suosikkieni joukkoon. Haluan kirjalta enemmän.
Tässä valossa minua hieman hirvitti lukea uudelleen juuri Claudie Gallayn Tyrskyt, sillä en enää muistanut, kuinka juonivetoinen tai lukuromaanimainen se on. Tai kuinka romanttinen! Onneksi matkaan ei tarvinnut lähteä yksin, sillä se oli lukupiirimme toukokuun kirja.
Tyrskyt kertoo naisesta, joka asuu Normandian uloimmassa niemenkärjessä sijaitsevassa La Haguen kylässä. Hän on paennut sinne menneisyyttään, tutkimaan alueen lintuja. Karun kaunis ja tuulinen pieni kylä ja aivan meren rannassa seisova talo, jossa myös asuvista sisaruksista on tarpeen vaatiessa seuraa, käyvät yksinäiselle naiselle hyvin. Kun myrskyisenä keväisenä päivänä kylään saapuu muukalainen, joka taas haluaa kohdata menneisyytensä, vuosikymmeniä vaiettu salaisuus alkaa pulpahdella pintaan ja nainen ajautuu kuin väkisin osaksi sen lopullista selvittämistä.
Muistan sen tunteen kuin luin Tyrskyjä ensimmäistä kertaa. Olin pakahtua kirjan tunnelmasta ja sen kauniista kerronnasta. Tavoitin tuon saman tunteen tälläkin kertaa, voimakkaimmin kirjan alkupuolella. Mikä miljöö, miten tunnelmallista! Matkustaisin vaikka heti johonkin Normandian pieneen kylään katselemaan meren vaihtuvia sävyjä, seuraamaan merilintujen pesimistä ja pistäytymään lasillisella paikallisessa ravintolassa, jos vain voisin. Onko kuva liiankin romanttinen, en tiedä, eikä se minua haittaa.
Kirjan miljöö ja tunnelma ovat edelleen siinä parasta. Pidän yhä myös sen henkilöhahmoista, kylän erilaisista ja persoonallisista asukkaista. Rikkinäisestä ja omiin oloihinsa vetäytyvästä kertojasta, joka kuitenkin tulee toimeen kaikkien kylän asukkaiden kanssa. Kissalauman keskellä asuvasta vanhasta miehestä, jota kylän edustalla oleva majakka ei jätä rauhaan. Kertojan kanssa asuvista sisaruksista, joista toinen tekee veistoksia alakerran ateljeessa, jonka katon läpi loistaa valo.
Mutta. Ensimmäisellä lukukerralla rakastuin kirjan kauniiseen kieleen. Kyllä, se on kaunista edelleen, mutta pidemmän päälle liian toteavaa ja takovaa, liian lyhyisiin virkkeisiin jaettua. Ehkä sellainen kieli tai kerrontatyyli oli minulle kahdeksan vuotta sitten jotain uutta ja tuntui erilaiselta kuin mikään muu, mutta nykyään se saattaa jopa uuvuttaa ellei se sovi kirjaan jotenkin erityisen hyvin. Tyrskyihin olisi mielestäni istunut vähän kuvailevampikin kerronta. Tällä kerralla en myöskään ollut erityisen vakuuttunut kirjan juonesta. Ei se minua suuremmin häirinnyt, mutta se ei ollut kirjan kiinnostavin asia – lisäksi loppu oli turhan venytetty.
Nyt kun olen miettinyt Gallayn Tyrskyjen asemaa lukemieni kirjojen joukossa uudelleen, en nostaisi sitä enää lempikirjojeni joukkoon. Pidin siitä toisen lukukerran jälkeen edelleen todella paljon ja palanen siitä säilyy kliseisesti sydämessäni ehkä ikuisesti, mutta ei, sen taika on säröillä. Tyrskyt ei onneksi paljastunut niin juonivetoiseksi tai lukuromaanimaiseksi kuin alkuun pelkäsin, vaan asettui johonkin juonivetoisen ja henkilövetoisen romaanin välimaastoon. Romantiikallakin on tarinassa sijansa, mutta se on hyvin hienovaraista, pinnan alla läikkyvää.
Joskus pelkään jo ajatustakin siitä, että lukisin jonkin vanhan suosikkikirjani uudelleen, sillä se ei välttämättä ja todennäköisestikään tunnu enää samalta kuin silloin vuosia sitten. Sitä ensimmäistä, ihanaa muistoa kirjasta haluaisi vaalia loputtomiin. Olen kuitenkin päättänyt tänä vuonna lukea ainakin muutaman vanhan tai vähemmän vanhan suosikkini toiseen kertaan, koska tuntuu hölmöltä julistaa jotain kirjaa suosikikseen, vaikkei ole siitä enää varma. Jos en enää pidäkään kirjasta, pääsen ainakin kiinni muistoon, joka kirjaan liittyy – ja voin pyyhkiä kirjan pois suosikkieni listalta ja tehdä tilaa uusille.
Helmet-lukuhaaste 2019: Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Claudie Gallay: Tyrskyt
(Les Déferlantes, 2008)
Suom. Titia Schuurman
Avain 2010
477 s.
2 comments
Muistan itsekin Tyrskyt ihanana kirjana, mutta vielä suuremman vaikutuksen teki Rakkaus on saari, joka on yksi lempikirjoistani. Ja hyllyssä odottaa Gallayn uusin kirja<3
On todella pelottavaa lukea suosikkeja uudelleen, mutta miksipä sitä ei tekisi — ei se sitä vie pois, että joskus se on ollut todella tärkeä kirja, vaikka myöhemmin ei samalla tavalla siihen rakastukaan. Minulla on käynnissä samanlainen uudelleenlukuprojekti nyt kun olen viimein antanut itselleni siihen luvan:D Geishan muistelmat on jo luettu (ei arvatenkaan noussut samoihin svääreihin kuin nuorena) ja seuraavana joko Jumalat juhlivat öisin tai Pahuus.
Rakkaus on saareen tykästyin silloin vuosia sitten minäkin, mutta en aivan niin paljon kuin Tyrskyihin. Siinä oli ihana kesätunnelma! Minulla on myös lainassa uusin suomennos, vähän jännittää millainen se on.
Hyvin sanottu. Vaikkei enää yhtä paljon pitäisikään jostain vanhasta lempikirjasta, muisto siitä säilyy. Minä jatkanen projektia syksyllä, jolloin ajattelin tarttua johonkin John Irvingin romaaniin, kääk! Jumalat juhlivat öisin olisi myös tosi kova vaihtoehto, mutta sen olen lukenut jo peräti (!) kahdesti, vaikka siitä toisesta lukukerrastakin on jo aikaa.
Tsemppiä sinulle, toivottavasti kuitenkin useimmat vanhat suosikkisi ovat edelleen vähintään hyviä! :)