Type and press Enter.

Kun luin vanhan suosik­ki­kirjani vuosien jälkeen uudelleen – Claudie Gallay: Tyrskyt

Luin touko­kuussa uudelleen vanhan suosik­ki­ro­maanini, ranska­laisen Claudie Gallayn Tyrskyt. Olen lukenut kirjan viimeksi elokuussa 2011 eli pian kahdeksan vuotta sitten, ja julistin sen tuolloin oitis yhdeksi lempi­kir­jakseni. Yhä edelleen kun minulta on kysytty lempi­kir­jojani, Tyrskyt nousee mieleeni, vaikken ole enää vuosiin ollut varma olisiko se sitä oikeasti edelleen.

Koen olevani lukijana erilainen kuin vaikka vajaa kymmenen vuotta sitten. Ensin­näkin jo kirja­makuni on muuttunut. Olen aina lukenut melko monipuo­li­sesti, jämäh­tä­mättä yhteen genreen, mutta koen pitäneeni kymmenen vuotta sitten enemmän juoni­ve­toi­sem­mista, lukuro­maa­ni­tyyp­pi­sistä kirjoista. En tuolloin myöskään lukenut novelleja, runoja tai tieto­kir­jal­li­suutta. Parikymp­pinen minä piti esimer­kiksi Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjal­li­sesta piiristä perunan­kuo­ri­pais­toksen ystäville ja Joanne Harrisin Pienestä suklaa­puo­dista, jotka voivat toki yhä edelleen olla hyviä romaaneja (en ole lukenut koskaan toista kertaa), mutta silti arvelen, etteivät ne mielestäni ole nykyään kuitenkaan enää niin hyviä. Samoihin aikoihin luin (ja pidin) myös muun muassa Cormac McCarthyn Tien ja Sylvia Plathin Lasikellon alla, jotka taas ovat toisen­laisia, ei lukuro­maa­ni­maisia romaaneja. Kirja­makuni on siis ainakin osittain muuttunut.

Nykyään sanoisin pitäväni enemmän kirjal­li­suu­desta, jossa juonen sijasta koros­tuvat kieli sekä henki­lö­hahmot ja heidän kokemuk­sensa. Sellai­sista kirjoista, jotka jollakin tavalla haastavat ajatus­maa­il­maani ja tuovat kirjal­li­suuteen jotain uutta. Toki lukuro­maani tai muu viihteel­li­sempi kirja silloin tällöin on mukavaa vaihtelua, mutta yleensä ne kirjat eivät nouse suosik­kieni joukkoon. Haluan kirjalta enemmän.

Tässä valossa minua hieman hirvitti lukea uudelleen juuri Claudie Gallayn Tyrskyt, sillä en enää muistanut, kuinka juoni­ve­toinen tai lukuro­maa­ni­mainen se on. Tai kuinka romant­tinen! Onneksi matkaan ei tarvinnut lähteä yksin, sillä se oli lukupii­rimme toukokuun kirja.

Tyrskyt kertoo naisesta, joka asuu Normandian uloim­massa niemen­kär­jessä sijait­se­vassa La Haguen kylässä. Hän on paennut sinne mennei­syyttään, tutkimaan alueen lintuja. Karun kaunis ja tuulinen pieni kylä ja aivan meren rannassa seisova talo, jossa myös asuvista sisaruk­sista on tarpeen vaatiessa seuraa, käyvät yksinäi­selle naiselle hyvin. Kun myrskyisenä keväisenä päivänä kylään saapuu muuka­lainen, joka taas haluaa kohdata mennei­syy­tensä, vuosi­kym­meniä vaiettu salaisuus alkaa pulpah­della pintaan ja nainen ajautuu kuin väkisin osaksi sen lopul­lista selvit­tä­mistä.

Muistan sen tunteen kuin luin Tyrskyjä ensim­mäistä kertaa. Olin pakahtua kirjan tunnel­masta ja sen kauniista kerron­nasta. Tavoitin tuon saman tunteen tälläkin kertaa, voimak­kaimmin kirjan alkupuo­lella. Mikä miljöö, miten tunnel­mal­lista! Matkus­taisin vaikka heti johonkin Normandian pieneen kylään katse­lemaan meren vaihtuvia sävyjä, seuraamaan merilin­tujen pesimistä ja pistäy­tymään lasil­li­sella paikal­li­sessa ravin­to­lassa, jos vain voisin. Onko kuva liiankin romant­tinen, en tiedä, eikä se minua haittaa.

Kirjan miljöö ja tunnelma ovat edelleen siinä parasta. Pidän yhä myös sen henki­lö­hah­moista, kylän erilai­sista ja persoo­nal­li­sista asukkaista. Rikki­näi­sestä ja omiin oloihinsa vetäy­ty­västä kerto­jasta, joka kuitenkin tulee toimeen kaikkien kylän asukkaiden kanssa. Kissa­lauman keskellä asuvasta vanhasta miehestä, jota kylän edustalla oleva majakka ei jätä rauhaan. Kertojan kanssa asuvista sisaruk­sista, joista toinen tekee veistoksia alakerran ateljeessa, jonka katon läpi loistaa valo.

Mutta. Ensim­mäi­sellä lukuker­ralla rakastuin kirjan kauniiseen kieleen. Kyllä, se on kaunista edelleen, mutta pidemmän päälle liian toteavaa ja takovaa, liian lyhyisiin virkkeisiin jaettua. Ehkä sellainen kieli tai kerron­ta­tyyli oli minulle kahdeksan vuotta sitten jotain uutta ja tuntui erilai­selta kuin mikään muu, mutta nykyään se saattaa jopa uuvuttaa ellei se sovi kirjaan jotenkin erityisen hyvin. Tyrskyihin olisi mielestäni istunut vähän kuvai­le­vam­pikin kerronta. Tällä kerralla en myöskään ollut erityisen vakuut­tunut kirjan juonesta. Ei se minua suuremmin häirinnyt, mutta se ei ollut kirjan kiinnos­tavin asia – lisäksi loppu oli turhan venytetty.

Nyt kun olen miettinyt Gallayn Tyrskyjen asemaa lukemieni kirjojen joukossa uudelleen, en nostaisi sitä enää lempi­kir­jojeni joukkoon. Pidin siitä toisen lukukerran jälkeen edelleen todella paljon ja palanen siitä säilyy klisei­sesti sydämessäni ehkä ikuisesti, mutta ei, sen taika on säröillä. Tyrskyt ei onneksi paljas­tunut niin juoni­ve­toi­seksi tai lukuro­maa­ni­mai­seksi kuin alkuun pelkäsin, vaan asettui johonkin juoni­ve­toisen ja henki­lö­ve­toisen romaanin välimaastoon. Roman­tii­kal­lakin on tarinassa sijansa, mutta se on hyvin hieno­va­raista, pinnan alla läikkyvää.

Joskus pelkään jo ajatus­takin siitä, että lukisin jonkin vanhan suosik­ki­kirjani uudelleen, sillä se ei välttä­mättä ja toden­nä­köi­ses­tikään tunnu enää samalta kuin silloin vuosia sitten. Sitä ensim­mäistä, ihanaa muistoa kirjasta haluaisi vaalia loput­tomiin. Olen kuitenkin päättänyt tänä vuonna lukea ainakin muutaman vanhan tai vähemmän vanhan suosikkini toiseen kertaan, koska tuntuu hölmöltä julistaa jotain kirjaa suosi­kikseen, vaikkei ole siitä enää varma. Jos en enää pidäkään kirjasta, pääsen ainakin kiinni muistoon, joka kirjaan liittyy – ja voin pyyhkiä kirjan pois suosik­kieni listalta ja tehdä tilaa uusille.

Helmet-lukuhaaste 2019: Euroop­pa­laisen kirjai­lijan kirjoittama kirja

Claudie Gallay: Tyrskyt
(Les Défer­lantes, 2008)
Suom. Titia Schuurman
Avain 2010
477 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Muistan itsekin Tyrskyt ihanana kirjana, mutta vielä suuremman vaiku­tuksen teki Rakkaus on saari, joka on yksi lempi­kir­joistani. Ja hyllyssä odottaa Gallayn uusin kirja<3

    On todella pelot­tavaa lukea suosikkeja uudelleen, mutta miksipä sitä ei tekisi — ei se sitä vie pois, että joskus se on ollut todella tärkeä kirja, vaikka myöhemmin ei samalla tavalla siihen rakas­tukaan. Minulla on käynnissä saman­lainen uudel­leen­lu­ku­pro­jekti nyt kun olen viimein antanut itselleni siihen luvan:D Geishan muistelmat on jo luettu (ei arvatenkaan noussut samoihin svääreihin kuin nuorena) ja seuraavana joko Jumalat juhlivat öisin tai Pahuus.

    1. Rakkaus on saareen tykästyin silloin vuosia sitten minäkin, mutta en aivan niin paljon kuin Tyrskyihin. Siinä oli ihana kesätun­nelma! Minulla on myös lainassa uusin suomennos, vähän jännittää millainen se on.

      Hyvin sanottu. Vaikkei enää yhtä paljon pitäi­sikään jostain vanhasta lempi­kir­jasta, muisto siitä säilyy. Minä jatkanen projektia syksyllä, jolloin ajattelin tarttua johonkin John Irvingin romaaniin, kääk! Jumalat juhlivat öisin olisi myös tosi kova vaihtoehto, mutta sen olen lukenut jo peräti (!) kahdesti, vaikka siitä toisesta lukuker­ras­takin on jo aikaa.

      Tsemppiä sinulle, toivot­ta­vasti kuitenkin useimmat vanhat suosikkisi ovat edelleen vähintään hyviä! :)