Kaksi kotimaista sarja­kuvaa tyttöy­destä: Juliana Hyrrin Satakieli joka ei laulanut ja Aino Louhin Mieli­ku­vi­tus­tyttö

Olen lukenut lyhyen ajan sisällä kaksi kotimaista tyttöyttä käsit­te­levää sarja­kuvaa. Tyttöys ja naiseus ovat lempiai­heitani kirjal­li­suu­dessa ja erityi­sesti sarja­ku­vissa. Sekä Juliana Hyrrin Satakieli joka ei laulanut että Aino Louhin Mieli­ku­vi­tus­tyttö käsit­te­levät kauniisti, mutta hieman eri näkökul­mista sitä, millaista on olla tyttö ja millaisia kokemuksia naiseksi kasva­miseen voi parhaim­millaan ja pahim­millaan sisältyä.

Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut

Heti kannellaan hurmaava Juliana Hyrrin Satakieli joka ei laulanut on sarja­ku­va­no­vel­li­ko­koelma, joka sisältää kuusi kerto­musta tyttöy­destä ja lapsuuden kokemuk­sista, joita ei vielä kunnolla ymmärrä ja joista tulee vaieta.

Ystävyyden, leikkien, yökyläi­lyjen ja tyttöjen välisten kuisku­tel­tujen salai­suuksien lomassa sarja­ku­vissa nousee keskiöön lapsuuden synkät puolet ja hetket, kuten vanhemman alkoho­lismi, koulu­to­verin kuolema, julmuus toisia kohtaan ja seksu­aa­linen hyväk­si­käyttö. Asioita, joista ei puhuta vanhem­mille, sillä lapsen mieli ei osaa vielä kunnolla tavoittaa niiden vääryyttä tai ne hävet­tävät liikaa. Hyrri ei arastele tuoda myös kuvan kautta esiin vaikeita teemoja.

Piirto­jälki vaihtelee hieman sarja­ku­vittain, mutta on kauttaaltaan selkeä­vii­vaista ja tuo mieleen lasten kuvakirjat. Myös piirto­jäljen avulla tarinat tavoit­tavat hienosti lapsen sisäisen kokemus­maa­ilman. Osa sarja­ku­vista on musta­val­koisia, osa maalattu vaalean­pu­naisen sävyillä.

Pidin paljon Hyrrin teoksesta. Teos on hyvin kauniin näköinen, vaikka sisäl­löltään se on synkkä – kiehtova kontrasti. Tietyt hetket ja tunnelmat toivat mieleen myös hetkiä omasta lapsuu­destani. Hyrri tavoittaa hyvin lapsen mielen ja sen, miten lapsi näkee ja kokee asioita.

Satakieli joka ei laulanut on Juliana Hyrrin esikoisteos.

Helmet-lukuhaaste 2019: 45. Kirjan nimessä on kieltosana

Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut
Suuri Kurpitsa 2019
144 s.

Aino Louhi: Mieli­ku­vi­tus­tyttö

Aino Louhin Mieli­ku­vi­tus­tyttö kertoo Hyrrin teosta enemmän nimenomaan tyttöy­destä, tyttönä olemi­sesta. Se seuraa päähen­ki­löään lapsuu­desta varhai­sai­kui­suuteen asti, tarinan katke­tessa välillä vuosiksi.

Mieli­ku­vi­tus­tyttö on sarja­ku­va­ro­maani tyttöjen välisestä ystävyy­destä, näkymät­tö­myy­destä ja nähdyksi tulemi­sesta, halusta miellyttää muita, ihastu­mi­sesta ja haurau­desta. Ikävai­heesta, kun kaikki tuntuu epävar­malta ja vaikealta, kun elämää ei oikein onnistu hahmot­tamaan. Se on täynnä niin tuttuja tilan­teita ja hetkiä, että tekee kipeää. Aikui­suuden kynnyk­sellä maailma näyttää hieman kokonai­sem­malta.

Kuvitus on herkkää, kauniilla tavalla pelkis­tettyä, hillityn pastel­lista. Ruutuja on käytetty sääste­li­äästi, joskus se täyttää kokonaisen sivunkin. Tyyliltään sarjakuva muistuttaa vanhoja lasten kuvakirjoja (kirjai­lijan äiti on Kristiina Louhi, vuonna 1984 alkaneen Aino-lasten­kir­ja­sarjan luoja). Sivujen alalai­dassa on tekstit myös englan­niksi, käännöksen (Imaginary Girl) on tehnyt Pauliina Haasjoki.

Mieli­ku­vi­tus­tyttö on miellyt­tävän pitkä, mutta nopea­lu­kuinen sarjakuva. Ilmeet ja asennot, pienetkin eleet, kertovat enemmän kuin teksti, jota on sitäkin hilli­tysti. Myös Louhin teoksesta löytyy paljon samas­tut­tavia ajatuksia ja tunteita, jotka kumpuavat jostain omasta lapsuu­destani ja nuoruu­destani. Kaunis, herkkä sarja­ku­vae­si­koinen.

Helmet-lukuhaaste 2019: 37. Pienkus­tan­tamon julkaisu

Aino Louhi: Mieli­ku­vi­tus­tyttö
Suuri Kurpitsa 2019
161 s.

Jos tyttöyttä käsit­te­levät sarja­ku­va­ro­maanit kiinnos­tavat sinuakin, suosit­telen myös Mariko ja Jillian Tamakin ihanaa ja niin kaunista sarja­kuvaa This One Summer ja Tillie Waldenin omaelä­mä­ker­ral­lista, luiste­lu­har­ras­tuksen kautta nuoruutta kuvaavaa teosta Spinning.

Mitä tyttöyttä käsit­te­levää sarja­kuvaa sinä suosit­te­lisit?