Type and press Enter.

Svetlana Aleksi­jevitš: Neuvos­toih­misen loppu – kun nykyhet­kestä tuli second handia

*kirja saatu arvos­te­lu­kap­pa­leena Tammelta

Meillä oli vilpitön usko… naiivi usko… Uskottiin että ihan pian… että kadulla seisovat jo bussit, jotka vievät meidät demokra­tiaan. Saamme asua kauniissa taloissa emmekä harmaissa “hruštšov­koissa”, raken­namme autobaanoja rikki jauhaan­tu­neiden teiden sijaan, meistä kaikista tulee hyviä. Kukaan ei yrittänyt etsiä tälle uskolle ratio­naa­lisia perus­teluja. Niitä ei ollut. Mihin niitä tarvittiin? Uskottiin sydämellä eikä järjellä. Ja äänes­tys­pai­koilla äänes­tettiin sydämellä. Kukaan ei kertonut konkreet­ti­sesti, mitä pitäisi tehdä – oli vapaus ja sillä selvä.

On vaikea kirjoittaa kirjasta, joka herättää niin syviä tunteita, että niitä on vaikeaa ellei jopa mahdo­tonta kuvailla mitenkään. Kun tähän vielä yhdis­tetään kirjan runsaus ja se, että sen lukemi­sessa meni 67 päivää, koska oli pakko saada hengittää välillä, alan olla pulassa. Haluaisin silti tallettaa siitä muistiin edes jotain. Tässä siis muutamia sirpa­leita Svetlana Aleksi­je­vitšin kirjasta Neuvos­toih­misen loppu – kun nykyhet­kestä tuli second handia.

Neuvos­to­liiton romah­duksen myötä muuttunut maailma on aiheut­tanut venäläi­sille suuren petty­myksen. Osa on pettynyt siihen, ettei länsi­mainen, kapita­lis­tinen vapaus tuonutkaan heille onnea ja menes­tystä, vaan pikem­minkin jatkuvan epävar­muuden. Uusi yhteis­kunta hyödytti ja rikas­tutti vain hyvin pientä osaa venäläi­sistä. Osa haluaisi palata Neuvos­to­liiton aikaan, sillä vaikka siinäkin oli vikansa, oli elämä silloin silti parempaa. Osa taas on pettynyt siihen, miten hitaasti muutokset ovat tapah­tuneet. Kenel­lekään kommu­nismin tuho ei ollut helppo tai ongel­maton tapahtuma.

Aleksi­jevitš on haasta­tellut teostaan varten kymmeniä ihmisiä vuosien 1991–2012 välillä. Tuttuun tapaansa hän on raken­tanut teoksesta moniää­nisen dokumentin, jota lukiessa tuntuu kuin olisi itsekin istah­tanut samaan pöytään haasta­tel­tavien kanssa. Ihmisten äänet ovat raakoja, täynnä tunnetta, ja heidän tarinansa usein traagisia. Kosket­ta­vim­millaan teos on päästäessään ääneen entisten neuvos­to­ta­sa­val­tojen etniset vähem­mistöt, jotka kertovat kohtaa­mastaan väkival­lasta, tai kertoessaan vanki­leirit kokeneista ihmisistä tai heidän sukulai­sistaan.

On vaikeaa, mutta samalla hirveän kiinnos­tavaa pohtia, miltä ihmisestä tai kokonai­sesta kansasta voi tuntua, kun koko elämä muuttuu kuin silmän­rä­päyk­sessä. Miltä tuntuu, kun yhteis­kunta, johon olet syntynyt ja jonka osana olet aina elänyt, vetäis­täänkin pois jalkojen alta ja joudut opette­lemaan elämään eri tavalla, erilaisten arvojen mukai­sesti. Jotkut ovat kenties odottaneet sitä jo vuosi­kaudet, mutta se tulee silti shokkina, toisille oman aatemaa­ilman murene­minen tuntuu niin kovalta, että ainoa vaihtoehto on luopua myös omasta elämästä.

Nyky-Venäjän ymmär­tä­mi­seksi Neuvos­toih­misen loppu on silmiä avaavaa luettavaa.

Aleksi­jevitš on aikamme merkit­tä­vimpiä kirjai­li­joita. Kiinnos­tavien, kosket­tavien ja monin tavoin tärkeiden aiheiden lisäksi hänen teostensa mosaiik­ki­mai­sessa muodossa ja taidossaan kirjoittaa tunteiden historiaa on jotain hyvin ainut­laa­tuista.

Helmet-lukuhaaste 2019: 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleis­si­vis­tykseen

Svetlana Aleksi­jevitš: Neuvos­toih­misen loppu – kun nykyhet­kestä tuli second handia
(Время сэконд хэнд: конец красного человека, 2013)
Suom. Vappu Orlov
Tammi 2018
697 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.