Sanoin, että nykyinen voimattomuuden tunteeni oli muuttanut tapaani katsoa tapahtumia ja tapahtumien syitä, jopa niin että olin alkanut nähdä niiden ketjussa sen, mitä ihmiset sanoivat kohtaloksi, ikään kuin eläminen olisi vain sitä että lukee eteenpäin saadakseen tietää seuraavan käänteen. Tämä ajatus – että oma elämä on saneltu valmiiksi – oli oudon viettelevä, kunnes tajusi, että se typisti toiset ihmiset henkilöhahmojen moraaliseen asemaan ja jätti piiloon heidän kykynsä tuhota. Silti illuusio tarkoituksesta piti pintansa vaikka sitä kuinka yritti vastustaa: vähän niin kuin lapsuus, sanoin, jota käytetään usein selityksen antajana sen sijaan että sen ajateltaisiin olevan vain kehitystä muokkaava voimattomuuden kokemus.
Viime syksynä lukemani Rachel Cuskin romaani Ääriviivat oli jotain uutta ja tavallaan mullistavaa – etenkin minulle, mutta myös koko kirjallisuuden kentällä. Cusk on ikään kuin luonut uudenlaisen kerrontatavan, jossa subjektiivisuus on häivytetty ja joka on vapaa tarinallisuuden konventioista. Tällainen kerrontatapa on äärimmäisen kiehtova ja raikas, mutta myös hyvin tiheä.
Siirtymässä jo Ääriviivoista tuttu kirjailija Faye muuttaa Lontooseen. Hän on joskus aiemminkin asunut samoilla kulmilla ja kohtaa melkein heti muuttonsa jälkeen nuoruutensa poikaystävän Gerardin, joka asuu yhä samalla kadulla ja samassa asunnossa kuin silloin ennen – nyt vain vaimon ja tyttärensä kanssa. Tuossa kohtaamisessa tiivistyy jo yksi romaanin keskeisistä teemoista: muutos ja muutoksen haluaminen sekä pelko siitä, ettei mikään muutu tai pysty muuttumaan. Gerard ja koko asuinympäristö vaikuttaa Fayesta siltä, etteivät ne ole muuttuneet lainkaan (Gerardilla on päällään jopa ihan samanlainen sini-punaruudullinen paita ja pyöräilyklipsi vasemmassa housunlahkeessa kuin silloin kun he olivat rakastavaisia), sillä ne ovat pysyneet paikoillaan, mutta Faye itse taas on muuttunut paljon lähdettyään pois. Vai onko oikeastaan?
“Hassua”, hän [Gerard] jatkoi, “sinä olet aina mullistanut kaiken ja minä en mitään, ja silti olemme päätyneet samaan paikkaan.”
Faye on elämässään siirtymävaiheessa, sillä hän on eronnut miehestään ja muuttanut kahden poikansa kanssa toiselle paikkakunnalle, ostanut itselleen asunnon, jota nyt remontoi, ja ympäröinyt itsensä – tarkoituksella tai tarkoituksettomasti – uusilla ihmisillä. Hän haluaa muutosta, mutta se ei tunnu tapahtuvan. Remontti ei tunnu etenevän jokaisesta risahduksesta raivoavien naapureiden takia eikä kampaaja suostu värjäämään Fayen hiuksia kuten hän haluaisi. Vasta romaanin lopussa tapahtuu muutos.
Siirtymässä Fayen rooli on aavistuksen aktiivisempi kuin se Ääriviivoissa oli, mutta todellakin vain aavistuksen. Hän on toimissaan hyvin passiivinen, mutta äärimmäisen tarkka kuuntelija ja havainnoija. Hän ei anna keskustelukumppaneilleen itsestään juuri mitään. Passiivisuus ilmenee äärimmillään silloin kun joku hänen keskustelukumppaninsa selkeästi esittää hänelle kysymyksen, mutta johon hän ei vastaa – tai vastaus ei ainakaan ilmene tekstistä. Sillä ei ole merkitystä. Tai kun Faye on kirjallisuusfestivaalin lavalla kahden muun (mies)kirjailijan kanssa, mutta vain miehet saavat puhua ja Fayelle jää lopussa aikaa lukea vain lyhyt katkelma omasta teoksestaan.
Cuskin kerrontatavassa on todellakin jotain hyvin vangitsevaa. Jotenkin aivan hykertelin innostuksesta sen edessä! Se teki minuun jostain syystä suuremman vaikutuksen nyt kuin Ääriviivoja lukiessani, vaikka tyyli on todellakin sama. Ehkä Siirtymän miljöö on tavallaan avoimempi kuin läkähdyttävän kuuma Ateena, jossa toki siinäkin on oma, transsimaisempi tunnelmansa, ja se vaikutti minuun tällä kertaa enemmän, en osaa sanoa. Kun aikanaan luen trilogian kolmannen osan, haluan pian sen jälkeen aloittaa taas alusta. Ihan mahtavaa, että tällaista on.
Helmet-lukuhaaste 2019: 26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan
Rachel Cusk: Siirtymä
(Transit, 2016)
Suom. Kaisa Kattelus
S&S 2019
218 s.
