Katja Kettu: Rose on poissa

Tuuli ujelsi särky­neissä ikkunoissa ja lehdet­tömien oksien varjot keija­sivat levot­tomina mustissa raunioissa. Minut valtasi orpouden tunne suuressa maail­man­kaik­keu­dessa. Silitin piikkisian poikaa sylissäni ja kohotin katseeni tornin takana syttyviin haaleisiin iltatähtiin. Siellä jossakin avaruus­suk­kulat ja astro­nautit katse­livat tätä sinistä palloamme, ja mitä tuntien? Pelkoa avaruus­puvun ulkopuo­lella ympäröi­västä ääret­tö­myy­destä, loput­to­muuteen jatku­vasta yksinäi­syy­destä. Vai voiton­riemua omista saavu­tuk­sistaan ja siitä salai­sesta tiedosta että kohta kiitäi­simme kohti maail­man­kaik­keuksia, jossa kaikki olisi uutta ja kiiltävää ja surun saisi syötyä pois pienillä värik­käillä kapse­leilla, ja mieleeni tuli, miten oli mahdol­lista että me amerik­ka­laiset niin kuin luihut kommu­nis­titkin olimme ponnis­taneet maan kahleiden ulottu­mat­tomiin, kun äitini Rose tuntui kummalla tavalla jääneen vangiksi tähän palaneeseen, murjottuun paikkaan.

Olen ihaillut molempia lukemiani Katja Ketun romaaneja, Kätilöä ja Yöper­hosta. Erityi­sesti minua on ihastut­tanut niissä Ketun upean rouhea ja omape­räinen kieli. Ketun uusin romaani Rose on poissa jatkaa samalla linjalla, mutta lempeämmin.

Lempin äiti, ojibwa-intiaani Rose on poissa, kadonnut, kenties kuollut. Hänestä ei ole kuulunut yli 40 vuoteen. Kun Lempi saa puhelun tutulta polii­silta, että hänen isänsä Ettu, joka on elänyt äidin katoa­misen joka päivä uudelleen ja uudelleen, vuosi­kym­menien ajan, on alkanut muistaa jotain uutta. Lempi palaa reser­vaattiin selvit­tämään äitinsä kohtalon ja ottamaan selvää omasta identi­tee­tistään suoma­laisen ja ojibwa-intiaanin jälke­läisenä. Samalla hän tulee myös kohdan­neeksi alueelta kadon­neiden intiaa­ni­tyt­töjen mysteerin.

Rose on poissa on kirje­ro­maani, joka koostuu kahden­lai­sista kirjeistä: Lempin kirjoit­ta­mista kirjeistä rakas­te­tulleen Jim Harmaa­tur­kille vuodelta 2018 ja Lempin äidin Rosen Lempille kirjoit­ta­mista kirjeistä vuodelta 1973. Ensim­mäiset valot­tavat nykyti­lan­netta ja Lempin suhdetta Jimiin, jälkim­mäiset taas avaavat vähän kerrallaan, miksi Rose on poissa. Niissä näkyy myös kauniisti Rosen rakkaus tytärtään kohtaan.

Yhdessä Maria Seppälän ja Meeri Kouta­niemen kanssa tehty teos Finti­aanien mailla on selvästi inspi­roinut Kettua uuden romaa­ninsa kirjoit­ta­mi­sessa, sillä sen päähenkilö Lempi on nimenomaan fintiaani, suoma­laisen ja intiaanin jälke­läinen. Pääjuo­nensa lisäksi Rose on poissa käsit­telee myös Amerikan alkupe­räis­väestön kautta aikojen kokemaa rasismia, syrjintää ja eriar­voi­suutta valkoisiin nähden. Voi toki kysyä, syyllis­tyykö Kettu kulttuu­riseen omimiseen kirjoit­taessaan valkoisena vähem­mis­tö­kult­tuu­rista. Mielestäni Kettu on kuitenkin toteut­tanut tarinan aiheeseen perehtyen ja kulttuuria kunnioittaen, mikä ei automaat­ti­sesti tarkoita kulttuu­rista omimista. Tai ainakin näin sen itse näen, mutta tulkinnan raja on kieltä­mättä häilyvä. Sekin on tärkeää, että Kettu on keskus­tellut kirjastaan niin finti­aanien kuin ojibwojen kanssa ja he ovat olleet hankkeelle myötä­mie­lisiä. Minusta Rose on poissa on kirjoi­tettu erityi­sellä herkkyy­dellä ja alkupe­räis­väestöä kunnioittaen, mutta tiedostan itsekin olevani valkoinen, valta­väestöön tietyin poikkeuksin kuuluva henkilö – voinko minä edes määrittää, mikä on kulttuu­rista omimista?

Rose on poissa on kaikesta huoli­matta kaunis tarina. Kuten alussa totesin, se on lempeämpää Kettua, mutta silti täysin tunnis­tet­tavaa, niin kieleltään kuin teemoiltaan. Siinä yhdistyy jälleen myyttisyys ja realismi, sekoitus, josta erityi­sesti pidän. Vaikka romaani kurottaa aika moneen suuntaan, se ei ole liian runsas. Yksityis­koh­tainen ja yleinen taso yhdis­tyvät melko sulavasti yhteen. Epäröin hieman, sillä jokin pieni asia koko paketin toimi­vuu­dessa kuitenkin hiersi, mutta en yhden lukukerran jälkeen oikein osaa sanoa mikä se jokin oli – ehkä teoksen tietyt epätark­kuudet tai ennalta-arvat­tavat piirteet.

Ja yllätyin (tai ei sen ehkä yllätyksenä olisi pitänyt tulla, mutta tuli kuitenkin), miten paljon minulle lopulta merkitsi ja liikutti Lempin ja tämän isän välisen suhteen kuvaus – lopulta enemmän kuin Lempin ja Rosen.

Helmet-lukuhaaste 2019: 2. Kirjassa etsitään kadon­nutta ihmistä tai esinettä

Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018
284 s.