Tuuli ujelsi särkyneissä ikkunoissa ja lehdettömien oksien varjot keijasivat levottomina mustissa raunioissa. Minut valtasi orpouden tunne suuressa maailmankaikkeudessa. Silitin piikkisian poikaa sylissäni ja kohotin katseeni tornin takana syttyviin haaleisiin iltatähtiin. Siellä jossakin avaruussukkulat ja astronautit katselivat tätä sinistä palloamme, ja mitä tuntien? Pelkoa avaruuspuvun ulkopuolella ympäröivästä äärettömyydestä, loputtomuuteen jatkuvasta yksinäisyydestä. Vai voitonriemua omista saavutuksistaan ja siitä salaisesta tiedosta että kohta kiitäisimme kohti maailmankaikkeuksia, jossa kaikki olisi uutta ja kiiltävää ja surun saisi syötyä pois pienillä värikkäillä kapseleilla, ja mieleeni tuli, miten oli mahdollista että me amerikkalaiset niin kuin luihut kommunistitkin olimme ponnistaneet maan kahleiden ulottumattomiin, kun äitini Rose tuntui kummalla tavalla jääneen vangiksi tähän palaneeseen, murjottuun paikkaan.
Olen ihaillut molempia lukemiani Katja Ketun romaaneja, Kätilöä ja Yöperhosta. Erityisesti minua on ihastuttanut niissä Ketun upean rouhea ja omaperäinen kieli. Ketun uusin romaani Rose on poissa jatkaa samalla linjalla, mutta lempeämmin.
Lempin äiti, ojibwa-intiaani Rose on poissa, kadonnut, kenties kuollut. Hänestä ei ole kuulunut yli 40 vuoteen. Kun Lempi saa puhelun tutulta poliisilta, että hänen isänsä Ettu, joka on elänyt äidin katoamisen joka päivä uudelleen ja uudelleen, vuosikymmenien ajan, on alkanut muistaa jotain uutta. Lempi palaa reservaattiin selvittämään äitinsä kohtalon ja ottamaan selvää omasta identiteetistään suomalaisen ja ojibwa-intiaanin jälkeläisenä. Samalla hän tulee myös kohdanneeksi alueelta kadonneiden intiaanityttöjen mysteerin.
Rose on poissa on kirjeromaani, joka koostuu kahdenlaisista kirjeistä: Lempin kirjoittamista kirjeistä rakastetulleen Jim Harmaaturkille vuodelta 2018 ja Lempin äidin Rosen Lempille kirjoittamista kirjeistä vuodelta 1973. Ensimmäiset valottavat nykytilannetta ja Lempin suhdetta Jimiin, jälkimmäiset taas avaavat vähän kerrallaan, miksi Rose on poissa. Niissä näkyy myös kauniisti Rosen rakkaus tytärtään kohtaan.
Yhdessä Maria Seppälän ja Meeri Koutaniemen kanssa tehty teos Fintiaanien mailla on selvästi inspiroinut Kettua uuden romaaninsa kirjoittamisessa, sillä sen päähenkilö Lempi on nimenomaan fintiaani, suomalaisen ja intiaanin jälkeläinen. Pääjuonensa lisäksi Rose on poissa käsittelee myös Amerikan alkuperäisväestön kautta aikojen kokemaa rasismia, syrjintää ja eriarvoisuutta valkoisiin nähden. Voi toki kysyä, syyllistyykö Kettu kulttuuriseen omimiseen kirjoittaessaan valkoisena vähemmistökulttuurista. Mielestäni Kettu on kuitenkin toteuttanut tarinan aiheeseen perehtyen ja kulttuuria kunnioittaen, mikä ei automaattisesti tarkoita kulttuurista omimista. Tai ainakin näin sen itse näen, mutta tulkinnan raja on kieltämättä häilyvä. Sekin on tärkeää, että Kettu on keskustellut kirjastaan niin fintiaanien kuin ojibwojen kanssa ja he ovat olleet hankkeelle myötämielisiä. Minusta Rose on poissa on kirjoitettu erityisellä herkkyydellä ja alkuperäisväestöä kunnioittaen, mutta tiedostan itsekin olevani valkoinen, valtaväestöön tietyin poikkeuksin kuuluva henkilö – voinko minä edes määrittää, mikä on kulttuurista omimista?
Rose on poissa on kaikesta huolimatta kaunis tarina. Kuten alussa totesin, se on lempeämpää Kettua, mutta silti täysin tunnistettavaa, niin kieleltään kuin teemoiltaan. Siinä yhdistyy jälleen myyttisyys ja realismi, sekoitus, josta erityisesti pidän. Vaikka romaani kurottaa aika moneen suuntaan, se ei ole liian runsas. Yksityiskohtainen ja yleinen taso yhdistyvät melko sulavasti yhteen. Epäröin hieman, sillä jokin pieni asia koko paketin toimivuudessa kuitenkin hiersi, mutta en yhden lukukerran jälkeen oikein osaa sanoa mikä se jokin oli – ehkä teoksen tietyt epätarkkuudet tai ennalta-arvattavat piirteet.
Ja yllätyin (tai ei sen ehkä yllätyksenä olisi pitänyt tulla, mutta tuli kuitenkin), miten paljon minulle lopulta merkitsi ja liikutti Lempin ja tämän isän välisen suhteen kuvaus – lopulta enemmän kuin Lempin ja Rosen.
Helmet-lukuhaaste 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018
284 s.
2 comments
Ihana postaus tästä kirjasta! Sain tän itse arvostelukappaleena heti sen julkaisun jälkeen, mutta vieläkään en ole saanut sitä luettua.. Ehkä osin itseaiheutettua rimakauhua, kun olen hurjasti myös Kätilöstä, Piippuhyllystä ja Yöperhosesta pitänyt, mutta osin myös sitä ristiriitaista palautetta jota tästä jotenkin olen onnistunut kuulemaan. Mutta ehkä pitäisi viimein itsekin tämän pariin uskaltautua!
Kiitos! Suosittelen kokeilemaan. Tässä on paljon tuttua Kettua, mutta myös jotain uutta, lempeämpi ja rauhallisempi ote. Ja sijoittuuhan tämä hyvin toisenlaiseen maailmaankin.