Välillä on kiva poistua omalta mukavuusalueeltaan. Kotimainen lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuus on minulle ehdottomasti vieras alue, ja aiemmin lukemistanikin tulee näin äkkiseltään mieleen ainoastaan Maria Turtschaninoffin Maresi. Luen vuosittain joitakin lasten- ja nuortenkirjoja, mutta etenkin kotimaisten osalta voisi aina parantaa.
Kiinnostuin Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirouksesta sen oltua lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana ja voitettua palkinnon viime vuonna. Päätin valita sen tammikuun lukupiirikirjaksemme ja siitä riittikin keskustelua.
Tuhatkuolevan kirous kertoo nuoresta tytöstä nimeltä Pau, joka viettää rauhallista elämää Sisintran maaseudulla perheensä kanssa. Pau tuntee itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, ja päättää jäljitellä cooleilta näyttävien kaupunkilaisten uutta tyyliä leikkaamalla pitkät hiuksensa lyhyiksi. Hänen äitinsä kauhistuu ja tuntuu salaavan jotain, mutta Pau ei saa tietää siihen syytä ennen kuin vasta 14-vuotiaana, jolloin hän saa kutsukirjeen Magia-akatemiaan (jonne hänen isoveljensä on jo päässyt), oppilaitokseen, jossa opetetaan taikuuden saralla potentiaalisille nuorille taikakeinojen käyttöä. Paun maailmassa taikomisessa käytetään apuna omasta kehosta saatavia osia, kuten sylkeä, ihokarvoja tai hiuksia – ja voi, niitä hiuksia Paulla ei enää juuri ole, sillä mitä pidempi ja paksumpi tukka, sen paremmin hiuksista on apua taikoessa. Hiukset ja taikuus eivät kuitenkaan ole ainoita asioita, jotka Paulta tunnutaan salaavan, ja pian hän onkin mukana varsin hurjissa tapahtumissa.
Enorannan luoma (taika)maailma on kiehtova. Sen alkupuolella lienee vähän kaikuja Harry Potterista taikakouluineen, mutta muuten kirja on pitkälti hyvin erilainen. Magia-akatemia ei ole kirjassa pääosassa saati mikään päänäyttämö, kuten Tylypahka on Harry Potterissa. Pidin siitä, miten näin kertojan kuvaileman maiseman koko ajan edessäni ja miten paljon kirja sijoittuu luontoon. Yleensäkin kirjassa korostuu luonnonsuojelullinen näkökulma, sillä Indarasiassa eletään hyvin luonnonläheisesti. Kirjan “taikasysteemi” eli oman kehon eri osien ja eritteiden käyttäminen taikomisen apukeinona taas on varsin ainutlaatuinen idea. Se on kirjan hahmoille myös varsin luonnollista eikä esimerkiksi kuukautisveren käyttämistä taikuudessa erityisesti ihmetellä. Kirjan maailmassa suhtaudutaan muutenkin luonnollisesti ja avoimesti seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen, mikä näkyy esimerkiksi nuorten välisissä keskusteluissa ja samansukupuolisten välisissä suhteissa. Tätä olisi voinut käsitellä vaikka vielä vähän enemmänkin.
Pidin kovasti myös siitä, miten kirjan päähenkilöt ovat kaikki naisia, vaikkakin vähän samanlaisia. Pau on hahmona ujo ja arka (ja vaikuttaa huomattavasti nuoremmalta kuin oikeasti on), mutta sankarittaren omaisesti vetää muita, erityisesti poikia, puoleensa ja hänellä on tietysti lopun asioiden kanssa jotain tekemistä. Paun äidillä taas on yllättäen isompi rooli kuin voisi kuvitella, ja hänestäkin, rauhallisesta maaseudulla asuvasta taiteilijasta paljastuu uusia puolia. Kirjan tapahtumiin liittyy vastarintaliike, jota johtaa karismaattinen, uskomattomia taikavoimia omaava nainen – sankaritar siis hänkin. Hienoa, että nuortenkirjoissa nostetaan esille niin sanottuja rohkeita tyttöjä ja naisia, mutta onhan siinä myös omat ongelmansa. Aika kliseisten sankarimyyttien käyttö tuntuu olevan nuorten fantasiakirjallisuudelle tyypillistä. Onneksi Tuhatkuolevan kirouksessa on myös ilahduttavia ja uusintaviakin juttuja, kuten vaikkapa jo mainittu seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden käsittely.
Tuhatkuolevan kirous on siis toisaalta perinteinen (hyvässä ja pahassa), toisaalta rajoja rikkova (luultavasti pelkästään hyvässä) nuorten kotimainen fantasiaromaani, jonka maailma on erityisen ihana.
Helmet-lukuhaaste 2019: 29. Kirjassa nähdään unia
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
WSOY 2018
443 s.
