Type and press Enter.

Viisi romaania viime vuodelta: The Long Way to a Small, Angry Planet, Lincoln in the Bardo, Naisten aika, Huomenna kevät palaa & Enon opetukset

Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet

Ostin joskus Becky Chambersin scifi­ro­maanin The Long Way to Small, Angry Planet lahjaksi puoli­solleni ja siitä tuli heittä­mällä yksi hänen lempi­kir­joistaan. Kiinnostuin siitä itsekin, vaikken ole suuri scifin ystävä. Ja huomasin, että ei tarvitse edes olla, sillä kirjan tarina on niin paljon enemmän kuin ympärillä oleva avaruus, avaruus­tek­no­logia ja erilaiset planeetat.

The Long Way to a Small Angry Planet kertoo porukasta, joka työsken­telee Wayfarer-nimisellä vanhalla aluksella. Heidän tehtä­vänsä on ikään kuin porata madon­reikiä avaruuteen ja luoda tunne­leita kaukai­sille planee­toille. Se ei kuitenkaan ole kirjan pointti, vaan se on pikem­minkin kertomus ystävyy­destä ja perheen merki­tyk­sestä.

The Long Way to a Small Angry Planet on varsin hahmo­ve­toinen romaani ja se onkin siinä parasta. Hauskat ja keskenään varsin erilaiset henki­lö­hahmot viihdyt­tävät. En kuitenkaan syttynyt romaa­nille yhtä paljon kuin puolisoni. Pidin siitä paljon sinä hetkenä kun sitä luin, mutta jälki­käteen ajateltuna se ei ole noussut mielessäni erityisen suureksi. Ehkä kuitenkin luen vielä joskus sen kaksi jatko-osaa.

Helmet-lukuhaaste 2018: 3. Kirja aloittaa sarjan

Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet
Hodder & Stoughton 2015 (2014)
402 s.

George Saunders: Lincoln in the Bardo

Rakastan George Saundersin novelleja ja olinkin innoissani, kun häneltä ilmestyi toissa­vuonna romaani. Millaisen romaanin Saunders voisi kirjoittaa? Ei ihan perin­teistä, ymmärsin itsekin.

Lincoln in the Bardo (suom. Lincoln Bardossa, 2018) etenee näytelmän omaisesti replii­keittäin. Se kertoo Yhdys­valtain 16. presi­denttiä Abraham Lincolnia kohdan­neesta suuresta surusta, kun hänen toinen, vasta 11-vuotias poikansa Willie yllättäen menehtyy. Willie haudataan ja hänen isänsä vierailee hautausmaan kryptassa pidel­läkseen vielä kerran ja kerran poikansa ruumista sylissään.

Willie ei kuitenkaan vielä ole siirtynyt ajasta ikuisuuteen, vaan hän on jäänyt jumiin jonkin­laiseen elämän ja uuden elämän väliseen välitilaan, bardoon. Hän on siis läsnä, juuri tuolla samai­sella hautaus­maalla, näkee isänsä ja tämän surun, pystyy menemään isänsä sisään tunnus­tel­lakseen hänen ajatuk­siaan ja tunteitaan. Willie ei kuitenkaan ymmärrä, mistä oikein on kyse, ja siinä häntä yrittävät auttaa muut bardoon jääneet, vaikkeivät hekään oikein suostu ymmär­tämään omaa kohta­loaan – siksi he kaikki siellä ovatkin.

Lincoln in the Bardo on omalaa­tuisin lukemani kirja pitkään aikaan. Pelkäsin sen olevan liian haastava, mutta ei se oikeastaan edes ollut. Kesti aikansa päästä erilaiseen kerron­ta­tapaan sisään ja hahmottaa tarinan miljöö, mutta lopulta jopa hurmaannuin siitä. Saunders on aika mahtava. Hänen novel­leistaan tuttu musta huumori puri tässäkin hienosti, samoin sen rinnalla taita­vasti kulkeva tarina surusta ja suremi­sesta. Lisää Saundersia, kiitos!

Helmet-lukuhaaste 2018: 31. Kirjaan tarttu­minen hieman pelottaa

George Saunders: Lincoln in the Bardo
Bloomsbury 2017
343 s.

Jelena Tšižova: Naisten aika

Jatketaan omalaa­tui­sella kirjal­li­suu­della, sillä myös venäläisen Jelena Tšižovan Naisten aika on aika sellainen. Naisten aika sijoittuu 1960-luvun Neuvos­to­liittoon ja se kertoo parin eri sukupolven naisten arjesta. Neuvos­to­liitto on köyhä maa, jossa suurim­malla osalla ihmisistä on puute vähän kaikesta, ja se näkyy kirjassa.

Tehtaassa työsken­televä Antoni­nalla on nuori tyttö Suzanna, jonka hän jättää samassa kommu­nal­kassa asuvan kolmen mummon hoidet­ta­vaksi, koska häpeää laittaa lastaan muualle hoitoon, sillä tämä on mykkä. Mummojen hoivassa Suzanna saa kuulla maansa histo­riasta ja politii­kasta, ja tuleepa salaa kaste­tuk­sikin.

Naisten aikaan solah­ta­minen kesti minulta kauan. En millään meinannut tottua poukkoi­levaan kerron­ta­tyyliin ja kertojien vaihdoksiin. Tarinassa ei oikeastaan tapahdu mitään ja mieleeni onkin jäänyt parhaiten mummojen kollek­tii­vinen papatus elämästä: mitä se oli ennen, mitä se on nyt, mitä se voisi olla. Ja kaiken keskellä puhumaton Suzanna, joka on kiehtova, mutta samalla liian etäinen hahmo. Toki neuvos­toajan elämän kuvaus on kiinnos­tavaa luettavaa, mutta jostain syystä kuvit­telin kirjan todella erilai­seksi kuin se oli enkä lopulta oikein tiennyt miten siihen suhtautua.

Helmet-lukuhaaste 2018: 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Jelena Tšižova: Naisten aika
Suom. Kirsti Era
Into 2018
261 s.

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

Pasi Pekkolan romaani Huomenna kevät palaa kertoo vuoden 1918 sisäl­lis­so­dasta lasten kokemusten kautta. Sisarukset Eeva ja Eino joutuvat äitinsä kanssa lähtemään sotaa pakoon Lahteen. Siellä he joutuvat Hennalan vanki­lei­rille, sillä edustavat “väärää” väriä. Samalla vanki­lei­rillä on myös Henrik, mutta toisella puolella. Myöhemmin elämässä kaikkien kolmen tiet risteävät uudelleen.

Tunnustan: luin Pekkolan romaanin loppuun lähinnä siksi, että se oli lyhyt, helppo­lu­kuinen ja sillä sai kuita­tuksi yhden viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohdista. Sodan ja/tai sen traumojen käsittely kirjoissa on kiinnos­tavaa, mutta tällä hetkellä liian väsyt­tävää.

Lisäksi Pekkolan kirjassa ei oikeastaan ollut mitään erilaista tulokulmaa, jonka avulla aiheesta olisi tullut kiinnos­ta­vampi. Edes osan kirjasta oleva lapsi­nä­kö­kulma ei tällä kertaa sitä pelas­tanut. Ehkä pieni jänni­tys­ker­to­mukseen liittyvä elementti saattaisi joillekin olla sellainen asia, mutta minua sekään ei oikein jaksanut kiehtoa, vaan se tuntui vähän päälle­lii­ma­tulta.

Helmet-lukuhaaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkos­jär­jes­tyk­sessä

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa
Otava 2018
343 s.

Petri Tamminen: Enon opetukset

Olen aiemmin lukenut Petri Tammi­selta kolme teosta, novel­li­ko­koelman Muita hyviä ominai­suuksia, pienois­ro­maanin Meriro­maani ja muistojen pohjalta raken­tuvan teoksen Suomen historia. Pidin kaikista kolmesta, joten olinkin hyvin pettynyt, kun Enon opetukset osoit­tautui ihan muuksi.

Enon opetuksien päähenkilö Jussi on itsensä ujoksi ja epävar­maksi kokeva perheenisä. Hänen elämäänsä kuvataan kolmella eri vuosi­kym­me­nellä ja aina hänen ihaile­mansa, kymmenen vuotta vanhemman enonsa kautta. Eno on kaikkea muuta kuin Jussi on, mies, jonka stereo­ty­pi­sesti määrit­te­li­simme perin­tei­seksi suoma­lai­seksi mieheksi. Vastak­kai­na­settelu on tahal­lisen räikeä ja miehuus yhteis­kun­nassa juuri romaanin ydinsanoma.

Kirjassa ei tapahdu mitään erikoista, ellei sitten maaseu­dulla ryyppää­minen, vanhojen muistelu, juopon enon ihannointi ja naisten vokottelu sitä ole. Tamminen tunnetaan humoris­ti­sesta tyylistään ja ehkäpä tämäkin olisi pitänyt ottaa enempi sellaisena, mutta nyt ei jaksanut naurattaa. Ehkä niin sanotun perin­teisen miehen ja pehmo­miehen vastak­kai­na­settelu oli vain liian suuri tai liian odotet­ta­vissa oleva asetelma.

Helmet-lukuhaaste 2018: 37. Kirjai­li­jalla on sama nimi kuin perheen­jä­se­nelläsi

Petri Tamminen: Enon opetukset
Otava 2006
205 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.