Type and press Enter.

Kirjojen suosikki- ja inhok­ki­asiani

Eräs henkilö kysyi minulta vasta, millai­sista kirjoista pidän. Huomasin jälleen, että siihen on vaikea vastata lyhyesti, joten päädyin jälleen kerran sanomaan että vähän kaiken­lai­sista. Se on toisaalta ihan totta, sillä luen aika laajasti lajista, genrestä tai aiheesta riippu­matta. Toisaalta taas se ei kerro paljoa mitään minusta lukijana tai kirjoista, joista eniten pidän.

Päädyin miettimään, mitkä asiat tekevät kirjasta hyvän – minun mielestäni. Joku toinenhan voi inhota samoja asioita. Rakas­ta­miani asioita miettiessäni en voinut välttyä ajatte­le­masta myös niitä asioita, joista en kirjoissa pidä. Niitäkin on, vaikka edelleen väitän olevani melko kaikki­ruo­kainen. Havain­nol­listan suosik­kejani tai inhok­kejani esimerk­ki­kir­jojen kautta. Ne koskevat pääasiassa kauno­kir­jal­li­suutta, mutta osa soveltuu toki myös muihin kirjal­li­suuden lajeihin, kuten vaikka tieto­kir­jal­li­suuteen.

Aloitetaan suosik­ki­asioista.

Rakastan kirjoja, jotka sijoit­tuvat syrjä­seu­duille, pieniin kyliin tai metsiin. Tällaisiin ympäris­töihin liittyen pidän myös pienistä yhtei­söistä kerto­vista kirjoista. Olen itse kaupunki-ihminen, mutta viettänyt lapsuuteni pienellä paikka­kun­nalla. Pienissä kylissä on oma, kirjal­linen viehä­tyk­sensä. Tällai­sesta ympäris­töstä ja pienestä yhtei­söstä hyvä esimerkki on Elin Willowsin esikois­ro­maani Sisämaa. Romaa­nista ollaan tekemässä elokuva ja nähtä­väksi jää, tavoit­taako se saman tunnelman kuin kirja. Tähän kohtaan sopii myös Fiona Mozleyn Elmet, johon olen yhä ihan sekopäisen rakas­tunut. Molem­missa on lisäksi päähen­ki­löinä nuori nainen – sekin asia, josta kirjoissa pidän.

Minua viehät­tävät myös runsaat luonto­ku­vaukset. Ihanaa luontoa löytyy esimer­kiksi Sarah Perryn romaa­nista The Essex Serpent ja Bea Uusman kerto­vasta tieto­kir­jasta Naparetki : Minun rakkaus­ta­rinani. Luonto­ku­vauksiin liittyen rakastan kirjoja, joiden yhtenä päähen­kilönä on meri. Olen aina asunut paikka­kun­nilla, jotka sijait­sevat meren äärellä, ja minusta olisi outoa olla pidempiä aikoja jossain muualla. Rakastan meren tuoksua. Saman tuoksun ovat minulle välit­täneet Johan Bargumin novellit ja Daphne du Maurierin Rebecca (suom. Rebekka).

Olen aina pitänyt kirjoista, joihin liittyy jollakin tavalla jokin eläin tai eläimet. Eläimien kautta voidaan kiinnos­ta­vasti symbo­loida erilaisia asioita. Lue esimer­kiksi Pajtim Statovcin Kissani Jugos­lavia tai Johan Bargumin novelleja, jälkim­mäiset käyvät tähänkin kohtaan.

Olen luonnol­li­sesti kiinnos­tunut myös histo­riasta – fiktios­sakin – sillä luin yliopis­tossa pääai­neena historiaa. En ole erityisen kiinnos­tunut vanhasta ajasta, vaan lähinnä sydäntäni on uudempi, noin 1700–1900-luvuille sijoittuva historia, painottuen ehkä eniten 1900-luvulle. Suomessa kirjoi­tetaan hienoja histo­rial­lisia romaaneja, kuten vaikkapa Aki Ollikaisen Nälkä­vuosi tai Riitta Jalosen Kirkkaus. Ulkomai­sista vaikut­ta­vimpia on Han Kangin Human Acts (suom. Ihmisen teot).

Rakastan kirjoja, jotka kertovat perheistä tai ystävyy­destä, sekä lapsi­ker­tojia. Nämä edustavat usein tietyn­laista kevyempää kirjal­li­suutta, jota tykkään lukea. Tai kevyt on vähän huono sana kuvaamaan sitä, tietyn­lainen lohtu­kir­jal­lisuus voisi olla parempi termi. Hyviä perheestä kertovia kirjoja ovat esimer­kiksi Sarah Winmanin When God Was a Rabbit (suom. Kani nimeltä jumala) ja Eowyn Iveyn The Snow Child (suom. Lumilapsi). Ystävyy­destä kertovat Elena Ferranten Napoli-sarja ja Mariko ja Jillian Tamakin sarja­ku­va­ro­maani This One Summer. Oival­lisia lapsi­ker­tojia taas löytyy Annas­tiina Stormin kirjasta Me täytytään valosta ja jo edellä maini­tusta Sarah Winmanin When God Was a Rabbi­tista.

Täytyy sanoa, että minulle on tärkeää tiivis teksti ja ilmaisu. Se tarkoittaa ihan konkreet­ti­sesti sivumää­rältään lyhyitä kirjoja ja novelleja, mutta myös tekstin ilmavuutta ja ilmaisun niukkuutta. Tiedän, se on ainakin jossain määrin risti­rii­dassa rakas­ta­mieni runsaiden luonto­ku­vausten kanssa, mutta en kyllä ole vielä tähän mennessä kohdannut kirjaa, jossa yhdis­tyi­sivät nämä kaikki pitämäni asiat. Ytimek­käästä kerron­nasta oivia esimerkkejä ovat Elizabeth Stroutin pienois­ro­maani My Name is Lucy Barton (suom. Nimeni on Lucy Barton) ja sille jatkoa oleva novel­li­ko­koelma Anything is Possible.

Pidän kirjal­li­suu­dessa tietyn­lai­sesta älykkyy­destä ja nokke­luu­desta. En arvosta älykkyyttä pelkästään sen itsensä takia, vaan sen täytyy tulla esiin hieno­va­rai­sella tavalla. Yhtä paljon pidän myös maagi­sesta realis­mista, siitä että tarinassa on jotain outoa ja nyrjäh­tä­nyttä. Niputan nämä kaikki ominai­suudet tässä saman kappaleen alle, sillä muutaman lempi­kir­jai­lijani, Leena Krohnin ja George Saundersin tuotan­nossa yhdis­tyvät ne kaikki.

Mistä asioista en kirjoissa pidä?

En pidä siitä, jos kirja on liian helppo. En tarkoita sitä, että kaihtaisin perin­teistä tarinan­ker­rontaa tai juonel­lisia romaaneja (itse asiassa en myöskään pidä liian abstrak­tista tai kokei­le­vasta kerron­nasta). Mutta jos kirja ei laita liikkeelle minkään­laista ajatus­vyöryä, se ei ole minun kirjani.

En myöskään pidä liiasta kepey­destä. Jos siihen vielä yhdistyy yllä mainittu helppous, ennalta-arvat­tavuus ja/tai siirap­pinen rakkaus­tarina, niin ei kiitos. Tällai­sista kirjoista hyviä esimerkkejä ovat kesällä lukemani Hanna Vellingin Kirjo­sieppo, Gin Phillipsin Niin kuin me olisimme kauniita ja Agnès Martin-Lugandin Onnel­liset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Liian kevyttä kamaa makuuni.

On yksi erityinen teema, josta en oikein välitä kirjal­li­suu­dessa: uskonto. Vaikken itse kuulu mihinkään uskon­to­kuntaan tai harjoita mitään uskontoa, en suhtaudu mitenkään kieltei­sesti kenenkään henki­lö­koh­taiseen uskoon tai harjoit­tamaan uskontoon, eli kiinnos­tuksen puutteeni aihepiiriä kohtaan ei johdu siitä. Sen käsittely kirjal­li­suu­dessa ei vain ole minusta millään tavalla kiinnos­tavaa, samoin kuin vaikkapa urheilun, toinen inhokkini kirjal­li­suu­dessa. Tuskin siis luen koskaan esimer­kiksi Pauliina Rauhalan romaaneja.

En yleensä pidä lopuista, joissa kaikki asiat selviävät ja ne selven­netään lukijalle juurta jaksain. Haluan, että tarina jää jollakin tavalla auki, edes ihan pikkuisen. Haluan, että kirjassa jokin asia jää vaivaamaan mieltäni, sellai­sella kutkut­ta­valla tavalla.

Olen aika vaihte­lun­ha­luinen lukija eli sen lisäksi, että olen melko kaikki­ruo­kainen eri genrejen suhteen, en yleensä jaksa lukea montaa saman­tyy­listä tai -aiheista kirjaa putkeen. Ehkä tästä johtuen en tykkää kirja­sar­joista. Muutamia poikkeuksia on toki ollut, kuten J. K. Rowlingin Harry Potterit ja Elena Ferranten Napoli-sarja, mutta en ole lukenut niitäkään koskaan putkeen. Kirja­sarjat eivät lähtö­koh­tai­sesti houkuttele minua, sillä kuten aiemmin jo sanoin, pidän lyhyistä kirjoista. Sarjoissa luettavaa on usein tuhansia sivuja, mikä tuntuu jo ajatuk­se­nakin aika kauhis­tut­ta­valta. Jos kirjassa on yli 400 sivua, se alkaa olla minusta jo liian paksu (mutta rakas­tettuja poikkeuk­siakin toki on, kuten vaikkapa Joyce Carol Oatesin lähes tuhat­si­vuinen Blondi).

Siinä oli joitakin ensiksi mieleeni tulleita asioita, joita joko rakastan tai inhoan (tai en ainakaan pidä!) kirjoissa. Mistä sinä pidät tai et pidä, löytyykö suosi­keistasi tai inhokeistasi samoja asioita kuin minulla?

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Meillä on sama inhokki, uskonto. Pidin tuossa reilun vuoden mittaisen tauon kirjoista, joissa oli uskonto vahvana teemana. Olen lukenut Rauhalan esikois­kirjan, mutta jos olisin tiennyt sen olevan niin syvästi uskon­to­kirjan, en olisi lukenut sitä.
    Olen histo­rial­listen kirjojen lukija, ja niihin kuuluu olennaisena osana jonkin sortin uskonto, mutta yleensä ne on enempi viihteel­lisiä. Mikael Niemen Karhun keitossa murha­mys­teeriä ratkaisi Laestadius. Luotin Niemen tarina­nis­kentään ja se piti hyvin.

    1. En tiedä mikä siinä uskon­nossa teemana niin tökkii. Ehkä jokin luonno­nus­kontoon liittyvä fiktii­vinen teos voisi mennä, siitä ei ole tullut paljoa luettua. Ja minuakaan ei toki häiritse jos uskonto on vaikkapa sivuo­sassa jossain kirjassa, esimer­kiksi juuri histo­rial­li­sessa romaa­nissa, mutta jos se on kirjan vahvin teema, niin ei kiitos, ei ainakaan lähtö­koh­tai­sesti houkuttele.

  2. Tykkään monista samoista asioista! Esimer­kiksi luonto­ku­vaukset ja avoimet loput ovat lähellä sydäntäni. Toisaalta pidän silloin tällöin myös pitkiin kirjoihin uppoa­mi­sesta ja uskon­nosta kirjojen aiheena. Mietin, oletko lukenut Anni Kytömäen kirjoja? Niissä yhdis­tyvät melkein kaikki hyvän kirjan piirteiksi luette­lemasi piirteet! Ne ovat histo­rial­lisia, käsit­te­levät perhettä ja kuvaavat luontoa ihmeel­li­sesti eläin­sym­bo­liikkaa unohta­matta! Ainoastaan pituus menee yli tuosta 400:sta…

    1. En ole (vielä)! Ostin joskus alesta Kulta­rinnan ja sen haluaisin lukea, pituus tosiaan vain vähän hirvittää. :D Minulla on kuitenkin monia suosik­ki­kirjoja, jotka ovat melkoisia tiilis­kiviä (kuten vaikka tuo mainit­semani Joyce Carol Oatesin Blondi), joten eipä se ole kiveen hakattu ettenkö kuitenkin voisi tykätä paksusta kirjasta. Lyhyemmät kirjat vain houkut­te­levat enemmän. :)

  3. Olipa mielen­kiin­toinen postaus!

    Meillä on periaat­teessa hyvin pitkälti saman­lainen maku, melkein joka kohdan voisin tästäkin allekir­joittaa. :) Paitsi että en itse ole lapsi­ker­tojien kovin suuri ystävä (ellei ne ole erityisen taitavia, kuten esim. viime vuonna lukemassani Annis­tiina Stromin Me täytytään valosta -kirjassa), ja toisaalta taas uskonto kiinnostaa monissa kirjoissa juuri siksi, että se on itselle niin vieras alue, ja olen kokenut kirjal­li­suuden kautta ymmär­täväni paremmin myös uskon­non­ko­ke­musta noin ylipäätään.

    Urheilu taas minul­lekin on ihan ehdoton ei, en siitä halua lainkaan lukea. :D En koe oikein eroku­vauk­siakaan kovin mielen­kiin­toisina, ne on herkästi vähän väärän­laisen terapia­kirjan tuntuisia minulle. Toisaalta taas olen etenkin ennen blogia ollut myös hurjan suuren runsauden ystävä, ja olinkin ennen sitä mieltä ‚että hyvissä kirjoissa on aina vähintään 500 sivua! Lyhyemmät kirjat löysin vasta blogin kautta, ja siitä esimer­kiksi pienois­ro­maanit ja novellit nousseet lemppa­reiksi, mutta on välillä pitkis­säkin kirjoissa tunnel­mansa, niihin kun mahtuu jotenkin kokonainen maailma ihan turhine yksityis­koh­ti­neenkin. Tosin nykyään kyllä huomaan myös, että 99%:sti pitkistä kirjoista voisi poistaa vaikka puolet, eikä tarina silti kärsisi, joten vaati­vam­maksi olen tämän suhteen kyllä tullut. Pitkistä kirjoista tän vuoden lemppari on ehdot­to­masti ollut Ylpeys ja ennak­ko­luulo, Ferrantet sieltä sit seuraa­vaksi. :)

    1. Kiinnostava postaus! Meillä menee yksin tosi monet kohdat. Itselläni on tällä hetkellä sota- ja etenkin sisäl­lis­so­taähky. :-D On tullut luettua niitä sen verran paljon, että taidan olla ensi vuoden lukematta yhtäkään sisäl­li­so­ta­ku­vausta. Jos jotain inhokkeja lisäisin, niin avaruuteen sijoit­tuvat scifi­kirjat, perin­teiset dekkarit, joissa salapo­liisi ratkoo rikoksia ja fantasia eivät kuulu sellaisiin, joihin tarttuisin. Maaginen realismi sen sijaan menee, eli joo huomaa, että olen enemmän realis­tisen kirjal­li­suuden ystävä. Esimer­kiksi sellaiset kirjat, joissa kuolleet “heräävät henkiin” ei kiinnosta (en pitänyt Linds­tedtin Oreino­nista ja vaikka rakastan Saundersin novelleja, en tän kuole­ma­jutun takia kiinnos­tunut hänen tuoreesta romaa­nistaan).

      1. Tuo toinen kommentti on Lauralle, tämä on Kaisalle :)

        Jep, kärsin myös usein sotaäh­kystä! Etenkin kaikki toiseen maail­man­sotaan liittyvä tursuaa korvista ulos. Se on toisaalta kiinnostava teema kirjal­li­suu­dessa ja siksi en sitä maininnut inhokeissani, mutta tuntuu, että sitä käsitellään usein niin samalla tavalla.

        Minäkin pidän eniten realis­ti­sesta, tähän maailmaan sijoit­tu­vasta kirjal­li­suu­desta, ja sellaista tulee luettuakin eniten, mutta muutaman kerran vuodessa maistuu myös eri genret, kuten scifi tai fantasia. Useammin taas tykkään juuri maagi­sesta realis­mista ja kaikesta vähän vinksah­ta­neesta, sellai­sesta, että on siinä rajalla, ollaanko täällä tai tässä ajassa vai jossain muualla ja toisessa ajassa. :D

    2. Näissä lemppa­ri­asioissani on tietysti huomioitava se asia, että niiden tulee olla toteu­tet­tukin hyvin, ei riitä, että on vain lapsi­kertoja tai jotakin horinoita luonnosta. :D Mutta siis joo, esim. lapsi­ker­tojat kiinnos­tavat lähtö­koh­tai­sesti, vaikka ne eivät läheskään aina ole erityisen hyviä.

      Minäkin pidän Ylpey­destä ja ennak­ko­luu­losta, Ferranten kirjoista ja melko monesta muustakin pitkästä kirjasta eikä niissä ole minusta mitään liikaa. Suuri­massa osassa taas on ja se turhauttaa. Paksuihin kirjoihin tarttu­minen on myös niin vaikeaa, ne eivät juuri houkuttele!