Eräs henkilö kysyi minulta vasta, millaisista kirjoista pidän. Huomasin jälleen, että siihen on vaikea vastata lyhyesti, joten päädyin jälleen kerran sanomaan että vähän kaikenlaisista. Se on toisaalta ihan totta, sillä luen aika laajasti lajista, genrestä tai aiheesta riippumatta. Toisaalta taas se ei kerro paljoa mitään minusta lukijana tai kirjoista, joista eniten pidän.
Päädyin miettimään, mitkä asiat tekevät kirjasta hyvän – minun mielestäni. Joku toinenhan voi inhota samoja asioita. Rakastamiani asioita miettiessäni en voinut välttyä ajattelemasta myös niitä asioita, joista en kirjoissa pidä. Niitäkin on, vaikka edelleen väitän olevani melko kaikkiruokainen. Havainnollistan suosikkejani tai inhokkejani esimerkkikirjojen kautta. Ne koskevat pääasiassa kaunokirjallisuutta, mutta osa soveltuu toki myös muihin kirjallisuuden lajeihin, kuten vaikka tietokirjallisuuteen.
Aloitetaan suosikkiasioista.
Rakastan kirjoja, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, pieniin kyliin tai metsiin. Tällaisiin ympäristöihin liittyen pidän myös pienistä yhteisöistä kertovista kirjoista. Olen itse kaupunki-ihminen, mutta viettänyt lapsuuteni pienellä paikkakunnalla. Pienissä kylissä on oma, kirjallinen viehätyksensä. Tällaisesta ympäristöstä ja pienestä yhteisöstä hyvä esimerkki on Elin Willowsin esikoisromaani Sisämaa. Romaanista ollaan tekemässä elokuva ja nähtäväksi jää, tavoittaako se saman tunnelman kuin kirja. Tähän kohtaan sopii myös Fiona Mozleyn Elmet, johon olen yhä ihan sekopäisen rakastunut. Molemmissa on lisäksi päähenkilöinä nuori nainen – sekin asia, josta kirjoissa pidän.
Minua viehättävät myös runsaat luontokuvaukset. Ihanaa luontoa löytyy esimerkiksi Sarah Perryn romaanista The Essex Serpent ja Bea Uusman kertovasta tietokirjasta Naparetki : Minun rakkaustarinani. Luontokuvauksiin liittyen rakastan kirjoja, joiden yhtenä päähenkilönä on meri. Olen aina asunut paikkakunnilla, jotka sijaitsevat meren äärellä, ja minusta olisi outoa olla pidempiä aikoja jossain muualla. Rakastan meren tuoksua. Saman tuoksun ovat minulle välittäneet Johan Bargumin novellit ja Daphne du Maurierin Rebecca (suom. Rebekka).
Olen aina pitänyt kirjoista, joihin liittyy jollakin tavalla jokin eläin tai eläimet. Eläimien kautta voidaan kiinnostavasti symboloida erilaisia asioita. Lue esimerkiksi Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia tai Johan Bargumin novelleja, jälkimmäiset käyvät tähänkin kohtaan.
Olen luonnollisesti kiinnostunut myös historiasta – fiktiossakin – sillä luin yliopistossa pääaineena historiaa. En ole erityisen kiinnostunut vanhasta ajasta, vaan lähinnä sydäntäni on uudempi, noin 1700–1900-luvuille sijoittuva historia, painottuen ehkä eniten 1900-luvulle. Suomessa kirjoitetaan hienoja historiallisia romaaneja, kuten vaikkapa Aki Ollikaisen Nälkävuosi tai Riitta Jalosen Kirkkaus. Ulkomaisista vaikuttavimpia on Han Kangin Human Acts (suom. Ihmisen teot).
Rakastan kirjoja, jotka kertovat perheistä tai ystävyydestä, sekä lapsikertojia. Nämä edustavat usein tietynlaista kevyempää kirjallisuutta, jota tykkään lukea. Tai kevyt on vähän huono sana kuvaamaan sitä, tietynlainen lohtukirjallisuus voisi olla parempi termi. Hyviä perheestä kertovia kirjoja ovat esimerkiksi Sarah Winmanin When God Was a Rabbit (suom. Kani nimeltä jumala) ja Eowyn Iveyn The Snow Child (suom. Lumilapsi). Ystävyydestä kertovat Elena Ferranten Napoli-sarja ja Mariko ja Jillian Tamakin sarjakuvaromaani This One Summer. Oivallisia lapsikertojia taas löytyy Annastiina Stormin kirjasta Me täytytään valosta ja jo edellä mainitusta Sarah Winmanin When God Was a Rabbitista.
Täytyy sanoa, että minulle on tärkeää tiivis teksti ja ilmaisu. Se tarkoittaa ihan konkreettisesti sivumäärältään lyhyitä kirjoja ja novelleja, mutta myös tekstin ilmavuutta ja ilmaisun niukkuutta. Tiedän, se on ainakin jossain määrin ristiriidassa rakastamieni runsaiden luontokuvausten kanssa, mutta en kyllä ole vielä tähän mennessä kohdannut kirjaa, jossa yhdistyisivät nämä kaikki pitämäni asiat. Ytimekkäästä kerronnasta oivia esimerkkejä ovat Elizabeth Stroutin pienoisromaani My Name is Lucy Barton (suom. Nimeni on Lucy Barton) ja sille jatkoa oleva novellikokoelma Anything is Possible.
Pidän kirjallisuudessa tietynlaisesta älykkyydestä ja nokkeluudesta. En arvosta älykkyyttä pelkästään sen itsensä takia, vaan sen täytyy tulla esiin hienovaraisella tavalla. Yhtä paljon pidän myös maagisesta realismista, siitä että tarinassa on jotain outoa ja nyrjähtänyttä. Niputan nämä kaikki ominaisuudet tässä saman kappaleen alle, sillä muutaman lempikirjailijani, Leena Krohnin ja George Saundersin tuotannossa yhdistyvät ne kaikki.
Mistä asioista en kirjoissa pidä?
En pidä siitä, jos kirja on liian helppo. En tarkoita sitä, että kaihtaisin perinteistä tarinankerrontaa tai juonellisia romaaneja (itse asiassa en myöskään pidä liian abstraktista tai kokeilevasta kerronnasta). Mutta jos kirja ei laita liikkeelle minkäänlaista ajatusvyöryä, se ei ole minun kirjani.
En myöskään pidä liiasta kepeydestä. Jos siihen vielä yhdistyy yllä mainittu helppous, ennalta-arvattavuus ja/tai siirappinen rakkaustarina, niin ei kiitos. Tällaisista kirjoista hyviä esimerkkejä ovat kesällä lukemani Hanna Vellingin Kirjosieppo, Gin Phillipsin Niin kuin me olisimme kauniita ja Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Liian kevyttä kamaa makuuni.
On yksi erityinen teema, josta en oikein välitä kirjallisuudessa: uskonto. Vaikken itse kuulu mihinkään uskontokuntaan tai harjoita mitään uskontoa, en suhtaudu mitenkään kielteisesti kenenkään henkilökohtaiseen uskoon tai harjoittamaan uskontoon, eli kiinnostuksen puutteeni aihepiiriä kohtaan ei johdu siitä. Sen käsittely kirjallisuudessa ei vain ole minusta millään tavalla kiinnostavaa, samoin kuin vaikkapa urheilun, toinen inhokkini kirjallisuudessa. Tuskin siis luen koskaan esimerkiksi Pauliina Rauhalan romaaneja.
En yleensä pidä lopuista, joissa kaikki asiat selviävät ja ne selvennetään lukijalle juurta jaksain. Haluan, että tarina jää jollakin tavalla auki, edes ihan pikkuisen. Haluan, että kirjassa jokin asia jää vaivaamaan mieltäni, sellaisella kutkuttavalla tavalla.
Olen aika vaihtelunhaluinen lukija eli sen lisäksi, että olen melko kaikkiruokainen eri genrejen suhteen, en yleensä jaksa lukea montaa samantyylistä tai -aiheista kirjaa putkeen. Ehkä tästä johtuen en tykkää kirjasarjoista. Muutamia poikkeuksia on toki ollut, kuten J. K. Rowlingin Harry Potterit ja Elena Ferranten Napoli-sarja, mutta en ole lukenut niitäkään koskaan putkeen. Kirjasarjat eivät lähtökohtaisesti houkuttele minua, sillä kuten aiemmin jo sanoin, pidän lyhyistä kirjoista. Sarjoissa luettavaa on usein tuhansia sivuja, mikä tuntuu jo ajatuksenakin aika kauhistuttavalta. Jos kirjassa on yli 400 sivua, se alkaa olla minusta jo liian paksu (mutta rakastettuja poikkeuksiakin toki on, kuten vaikkapa Joyce Carol Oatesin lähes tuhatsivuinen Blondi).
Siinä oli joitakin ensiksi mieleeni tulleita asioita, joita joko rakastan tai inhoan (tai en ainakaan pidä!) kirjoissa. Mistä sinä pidät tai et pidä, löytyykö suosikeistasi tai inhokeistasi samoja asioita kuin minulla?
8 comments
Meillä on sama inhokki, uskonto. Pidin tuossa reilun vuoden mittaisen tauon kirjoista, joissa oli uskonto vahvana teemana. Olen lukenut Rauhalan esikoiskirjan, mutta jos olisin tiennyt sen olevan niin syvästi uskontokirjan, en olisi lukenut sitä.
Olen historiallisten kirjojen lukija, ja niihin kuuluu olennaisena osana jonkin sortin uskonto, mutta yleensä ne on enempi viihteellisiä. Mikael Niemen Karhun keitossa murhamysteeriä ratkaisi Laestadius. Luotin Niemen tarinaniskentään ja se piti hyvin.
En tiedä mikä siinä uskonnossa teemana niin tökkii. Ehkä jokin luonnonuskontoon liittyvä fiktiivinen teos voisi mennä, siitä ei ole tullut paljoa luettua. Ja minuakaan ei toki häiritse jos uskonto on vaikkapa sivuosassa jossain kirjassa, esimerkiksi juuri historiallisessa romaanissa, mutta jos se on kirjan vahvin teema, niin ei kiitos, ei ainakaan lähtökohtaisesti houkuttele.
Tykkään monista samoista asioista! Esimerkiksi luontokuvaukset ja avoimet loput ovat lähellä sydäntäni. Toisaalta pidän silloin tällöin myös pitkiin kirjoihin uppoamisesta ja uskonnosta kirjojen aiheena. Mietin, oletko lukenut Anni Kytömäen kirjoja? Niissä yhdistyvät melkein kaikki hyvän kirjan piirteiksi luettelemasi piirteet! Ne ovat historiallisia, käsittelevät perhettä ja kuvaavat luontoa ihmeellisesti eläinsymboliikkaa unohtamatta! Ainoastaan pituus menee yli tuosta 400:sta…
En ole (vielä)! Ostin joskus alesta Kultarinnan ja sen haluaisin lukea, pituus tosiaan vain vähän hirvittää. :D Minulla on kuitenkin monia suosikkikirjoja, jotka ovat melkoisia tiiliskiviä (kuten vaikka tuo mainitsemani Joyce Carol Oatesin Blondi), joten eipä se ole kiveen hakattu ettenkö kuitenkin voisi tykätä paksusta kirjasta. Lyhyemmät kirjat vain houkuttelevat enemmän. :)
Olipa mielenkiintoinen postaus!
Meillä on periaatteessa hyvin pitkälti samanlainen maku, melkein joka kohdan voisin tästäkin allekirjoittaa. :) Paitsi että en itse ole lapsikertojien kovin suuri ystävä (ellei ne ole erityisen taitavia, kuten esim. viime vuonna lukemassani Annistiina Stromin Me täytytään valosta -kirjassa), ja toisaalta taas uskonto kiinnostaa monissa kirjoissa juuri siksi, että se on itselle niin vieras alue, ja olen kokenut kirjallisuuden kautta ymmärtäväni paremmin myös uskonnonkokemusta noin ylipäätään.
Urheilu taas minullekin on ihan ehdoton ei, en siitä halua lainkaan lukea. :D En koe oikein erokuvauksiakaan kovin mielenkiintoisina, ne on herkästi vähän vääränlaisen terapiakirjan tuntuisia minulle. Toisaalta taas olen etenkin ennen blogia ollut myös hurjan suuren runsauden ystävä, ja olinkin ennen sitä mieltä ‚että hyvissä kirjoissa on aina vähintään 500 sivua! Lyhyemmät kirjat löysin vasta blogin kautta, ja siitä esimerkiksi pienoisromaanit ja novellit nousseet lemppareiksi, mutta on välillä pitkissäkin kirjoissa tunnelmansa, niihin kun mahtuu jotenkin kokonainen maailma ihan turhine yksityiskohtineenkin. Tosin nykyään kyllä huomaan myös, että 99%:sti pitkistä kirjoista voisi poistaa vaikka puolet, eikä tarina silti kärsisi, joten vaativammaksi olen tämän suhteen kyllä tullut. Pitkistä kirjoista tän vuoden lemppari on ehdottomasti ollut Ylpeys ja ennakkoluulo, Ferrantet sieltä sit seuraavaksi. :)
Kiinnostava postaus! Meillä menee yksin tosi monet kohdat. Itselläni on tällä hetkellä sota- ja etenkin sisällissotaähky. :-D On tullut luettua niitä sen verran paljon, että taidan olla ensi vuoden lukematta yhtäkään sisällisotakuvausta. Jos jotain inhokkeja lisäisin, niin avaruuteen sijoittuvat scifikirjat, perinteiset dekkarit, joissa salapoliisi ratkoo rikoksia ja fantasia eivät kuulu sellaisiin, joihin tarttuisin. Maaginen realismi sen sijaan menee, eli joo huomaa, että olen enemmän realistisen kirjallisuuden ystävä. Esimerkiksi sellaiset kirjat, joissa kuolleet “heräävät henkiin” ei kiinnosta (en pitänyt Lindstedtin Oreinonista ja vaikka rakastan Saundersin novelleja, en tän kuolemajutun takia kiinnostunut hänen tuoreesta romaanistaan).
Tuo toinen kommentti on Lauralle, tämä on Kaisalle :)
Jep, kärsin myös usein sotaähkystä! Etenkin kaikki toiseen maailmansotaan liittyvä tursuaa korvista ulos. Se on toisaalta kiinnostava teema kirjallisuudessa ja siksi en sitä maininnut inhokeissani, mutta tuntuu, että sitä käsitellään usein niin samalla tavalla.
Minäkin pidän eniten realistisesta, tähän maailmaan sijoittuvasta kirjallisuudesta, ja sellaista tulee luettuakin eniten, mutta muutaman kerran vuodessa maistuu myös eri genret, kuten scifi tai fantasia. Useammin taas tykkään juuri maagisesta realismista ja kaikesta vähän vinksahtaneesta, sellaisesta, että on siinä rajalla, ollaanko täällä tai tässä ajassa vai jossain muualla ja toisessa ajassa. :D
Näissä lemppariasioissani on tietysti huomioitava se asia, että niiden tulee olla toteutettukin hyvin, ei riitä, että on vain lapsikertoja tai jotakin horinoita luonnosta. :D Mutta siis joo, esim. lapsikertojat kiinnostavat lähtökohtaisesti, vaikka ne eivät läheskään aina ole erityisen hyviä.
Minäkin pidän Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, Ferranten kirjoista ja melko monesta muustakin pitkästä kirjasta eikä niissä ole minusta mitään liikaa. Suurimassa osassa taas on ja se turhauttaa. Paksuihin kirjoihin tarttuminen on myös niin vaikeaa, ne eivät juuri houkuttele!