Miten ihminen muuttuu toiseksi, kun hänen jokainen solunsa ja jokainen kudoksensa on omistautunut yhdelle asialle, yhdelle ajatukselle, yhdelle ihmiselle, miten nainen muuttuu epänaiseksi, miten nainen muuttuu puunpalaseksi, omenankaraksi, uimakiveksi, joka ensin kelluu veden pinnalla ja alkaa sitten kerätä itseensä vettä, suolaa ja aurinkoa muuttuen aina vain painavammaksi, nihkeämmäksi, suolaisemmaksi, suolaisemmaksi, suolaisemmaksi, kunnes eräänä päivänä, viikkojen kuluttua, kivi vajoaa puoliksi veden alle, sitten kolme neljännestä, tuskin kyeten hengittämään, sitten enää pelkkä hengittävä suu on aaltojen yläpuolella, ja jo kelluukin hän keskellä vesimassaa.
Ihanan Fabriikki Kustannuksen kustantama kauniskantinen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia oli Kahden naisen lukupiirin marraskuun kirja, sillä meiltä molemmilta puuttui Helmet-lukuhaasteesta kohta 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Kaldmaa on kotoisin Virosta, vaikka hänen romaaninsa nimensä mukaisesti Islantiin sijoittuukin. Jos ette muuten jo seuraa lukupiirimme toisen naisen eli Jaanan kirjatube-kanavaa, menkää seuraamaan!
Islannissa ei ole perhosia kuvaa usean sukupolven naisia, miehiä ja lapsia. He asuvat kukin omana aikanaan samassa, syrjäisessä Islannin kolkassa olevassa valkoisessa talossa vuorten juurella, meren rannalla. He rakastuvat ja rakastavat, katoavat ja purjehtivat pois, kertovat tarinoita.
Kaldmaan romaani oli minulle haasteellinen. Ei niinkään kokeellisuudessaan tai runollisuudessaan, vaan epätasaisuudessaan. Välillä nautin kerronnasta todella paljon, etenkin kirjan keskivaiheilla. Siinä on joitakin todella kauniita kohtia (ks. sitaatti), ihanaa kuvausta Islannin luonnosta, maagisuutta ja hauskaa typografialla leikittelyä. Kaldmaan tausta runoilijana näkyy tekstin rytmissä. Myös kertomus ylisukupolvisesta naisten sitkeydestä on hieno, kiinnostava teema. Miehiäkin on, mutta he tuntuvat katoavan kuka minnekin.
Välillä Islannissa ei ole perhosia on kuitenkin sekava ja tuntuu liian pitkältä. Lopun tarinat suorastaan jo uuvuttivat. Tulee olo, että kirjan olisi lukenut mielellään tiivistetymmässä muodossa. Se on huono merkki. En oikein osannut heittäytyä kirjan maailmaan, vaikka siinä onkin paljon minua, asioita, joista kirjallisuudessa erityisesti pidän, kuten hienoja luontokuvauksia, syrjäseutuja, perheitä ja maagista realismia. Tällä kertaa se ei kuitenkaan auttanut, vaan Kaldmaan teoksesta jää laimea jälkimaku.
Helmet-lukuhaaste 2018: 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
(Islandil ei ole liblikaid, 2013)
Suom. Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.
