Type and press Enter.

Sarja­ku­va­sun­nuntai: fluns­saisen linnun seikkai­luista maagiseen metsään

Antti Ollikainen: Flu, Flu 2 – Jäätävä lentsu, Flu 3 – Viimeiset aivas­tukset

Flu on pieni, kolmio­sainen sarjakuva vähän väliä aivas­te­le­vasta linnusta, joka joutuu kaiken­laisiin kommel­luksiin etsiessään aarretta niin eteläi­seltä napa-alueelta kuin meren pinnan alapuo­lel­takin. Sarjakuva ei sisällä tekstiä, joten lukijan äidin­kie­lellä tai edes lukutai­dolla ei ole merki­tystä tarinaa luettaessa (tai siis katsel­taessa).

Ollikaisen lintu on sympaat­tinen hahmo. Ihastuin sarja­kuvien huumoriin ja nokke­luuteen, jotka pääsevät oikeuk­siinsa parhaiten sarjan viimei­sessä osassa. Piirus­tus­jälki on kaunista. Lyhyet, vain muutaman kymmenen sivuiset sarja­kuvat lukee hetkessä.

Antti Ollikainen: Flu
Antti Ollikainen 2014
60 s.

Antti Ollikainen: Flu 2 – Jäätävä lentsu
Suuri Kurpitsa 2015
60 s.

Antti Ollikainen: Flu 3 –  Viimeiset aivas­tukset
Suuri Kurpitsa 2017
64 s.

Emmi Valve: Armo

Armo on omaelä­mä­ker­ral­linen sarja­ku­va­ro­maani, joka kertoo Valveen mielen­ter­veyden järkky­mi­sestä. Se kertoo ja muotonsa vuoksi myös näyttää, mitä masennus ja ahdistus voivat ihmiselle tehdä, mutta myös millaista on parantua, miltä se tuntuu.

Armo on hyvin ahdistava erityi­sesti kuvas­toltaan. Valveen piirus­tus­tyyli on yhtä aikaa kaunis ja rosoinen, vähän rumakin, mikä sopii aiheeseen. Sarja­ku­va­ro­maaneja pitää usein vähän sellaisina välipa­loina enemmän keskit­ty­mistä vaativien romaanien välillä, mutta Armo ei ole sellainen, vaan se vaatii kaiken huomion. Onneksi siinä on myös valoa.

Emmi Valve: Armo
Asema Kustannus 2017
301 s.

Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstö­tähti ja maail­man­lopun meininki

Rapian kuvittama ja Hurmeen kirjoittama sarja­ku­va­seik­kailu Pyrstö­tähti ja maail­man­lopun meininki on omalaa­tuinen teos. Se kertoo hullun­ku­risen ja kieltä­mättä aika viinan­huu­ruisen tarinan Suomen ensim­mäi­sestä tähti­tie­tei­li­jästä Sigfrid Aronius Forsiuk­sesta (s. 1560).

Olin pitkään aika varma, etten pidä Rapian piirus­tus­tyy­listä, mutta loppua kohden aloin lämmetä sille. Etenkin kohtaukset Lapissa (ks. kuva yllä) olivat erityi­sesti värimaa­il­maltaan kauniita. Hurmeen kirjoittama tarina taas on vähän yliampuva ja sekava, mutta antamalla sille sen huumorin vaatiman tilan, siitäkin saattaa alkaa pitää.

Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstö­tähti ja maail­man­lopun meininki
Teos 2018
164 s.

Lauri Ahonen & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi

Pikku Närheä vinkattiin sopivaksi Halloween-luetta­vaksi ja siksi siihen tartuinkin, tosin jo hyvissä ajoin ennen Halloweenia. Ilta oli kuitenkin synkkä ja myrskyinen. Pikku Närhi kertoo suuressa talossa äitinsä (ja pienen hämähäkin) kanssa asuvasta pienestä närhen­po­jasta. Äiti on sairas ja vuoteenoma ja Pikku Närhi joutuu huoleh­timaan talosta ja kotitöistä. Äiti on varoit­tanut poikaansa menemästä ulos tai edes katso­masta ikkunasta, sillä ulkopuo­linen maailma on vaaral­linen.

Pikku Närhi on todel­lakin sopivaa luettavaa Halloweeniin tai yleen­säkin tähän pimeään vuoden­aikaan. Synkkä värimaailma ja ahdis­tavat tapah­tumat luovat tarinaan piinaavan tunnelman. Kuvat ovat yksityis­koh­tai­sesti ja taidolla piirrettyjä. Sarja­kuvan lukee nopeasti, sillä siinä on vain vähän tekstiä. Viimeisen sivun kääntä­misen jälkeen jää kummal­linen, säikky olo.

Helmet-lukuhaaste 2018: 41. Valitse kirja sattu­man­va­rai­sesti

Lauri Ahonen & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi
Egmont 2012
126 s.

Nick Drnaso: Sabrina

Drnason Sabrina yllätti olemalla tänä vuonna Man Booker -palkin­toeh­dok­kaana, ensim­mäisenä sarja­ku­va­ro­maanina ikinä. Hienoa, jo oli aikakin! Sabrina on kuin sarja­ku­va­muotoon puettu verkkai­sesti etenevä rikos­ro­maani, jossa nuori nainen nimeltä Sabrina yllättäen katoaa. Sarjakuva kertoo, millä tavoin katoa­minen vaikuttaa Sabrinan lähipiiriin, etenkin hänen poikays­tä­väänsä ja tämän vanhaan kaveriin, ja ympäröivään maailmaan feikki­uu­tisten, salaliit­to­teo­rioiden ja modernin tekno­logian keskellä.

Sabrina on tarinana kiinnostava, mutta samaa ei oikein voi sanoa sarja­kuvan piirus­tus­jäl­jestä tai yleen­säkään tyylistä. Henki­lö­hahmot ovat tönkköjä pökke­löitä ja näyttävät kaikki samasta puusta veiste­tyiltä. Hahmoilla on vain vähän ilmeitä. Piirus­tus­jälki on melko kulmi­kasta ja geomet­ristä, värimaailma aika ankea. Ruudut ovat välillä todella pieniä ja pientä tekstiä on vaikea lukea. Jokin tarinassa jäi kuitenkin kummit­te­lemaan mieleeni. Ehkä asioiden epäreiluus ja maailman nykytila.

Nick Drnaso: Sabrina
Granta 2018
204 s.

Mari Ahokoivu: Oksi

Oksi houkut­telee jo ulkoi­sella olemuk­sellaan, sillä se tuntuu käsissä ihanan runsaalta ja paina­valta. Se on tästä joukosta kaikkein kaunein. Oksi kertoo metsässä karhu­per­heessä asuvasta olennosta, joka ei ole kuin muut. Mikä se on ja mistä se on tullut? Teoksessa pohditaan äidin ja lapsen välistä suhdetta muinaisen karhun­syn­ty­myytin kautta.

Rakastin tässä sarja­ku­vassa sitä, miten hienosti se sekoittaa scifiä, fantasiaa ja suoma­laista mytologiaa, ja luo niistä ihan omanlai­sensa tarinan. Ahokoivun kynän­jälki on kaunista ja väritys on toteu­tettu ilmei­sesti vesivärein tai vastaa­valla tavalla. Päävärinä on käytetty mustaa ja harmaata ja tehos­teena siellä täällä esimer­kiksi keltaista ja vihreää. Tarina herättää erilaisia tunteita: se koskettaa ja saa iloiseksi, mutta on samalla myös ahdistava ja surul­linen.

Mari Ahokoivu: Oksi
Asema 2018
367 s.

Osallistun näillä sarja­ku­villa Hurja Hassu Lukija -blogin tämän­vuo­tiseen sarja­ku­va­haas­teeseen. Koossa on nyt yhteensä kaksi­toista luettua ja blogattua sarja­kuvaa. Vielä on marraskuun loppuun asti aikaa lukea sarja­kuvia haastetta varten!

Leave a Reply

Your email address will not be published.