Antti Ollikainen: Flu, Flu 2 – Jäätävä lentsu, Flu 3 – Viimeiset aivastukset
Flu on pieni, kolmiosainen sarjakuva vähän väliä aivastelevasta linnusta, joka joutuu kaikenlaisiin kommelluksiin etsiessään aarretta niin eteläiseltä napa-alueelta kuin meren pinnan alapuoleltakin. Sarjakuva ei sisällä tekstiä, joten lukijan äidinkielellä tai edes lukutaidolla ei ole merkitystä tarinaa luettaessa (tai siis katseltaessa).
Ollikaisen lintu on sympaattinen hahmo. Ihastuin sarjakuvien huumoriin ja nokkeluuteen, jotka pääsevät oikeuksiinsa parhaiten sarjan viimeisessä osassa. Piirustusjälki on kaunista. Lyhyet, vain muutaman kymmenen sivuiset sarjakuvat lukee hetkessä.
Antti Ollikainen: Flu
Antti Ollikainen 2014
60 s.
Antti Ollikainen: Flu 2 – Jäätävä lentsu
Suuri Kurpitsa 2015
60 s.
Antti Ollikainen: Flu 3 – Viimeiset aivastukset
Suuri Kurpitsa 2017
64 s.
Emmi Valve: Armo
Armo on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, joka kertoo Valveen mielenterveyden järkkymisestä. Se kertoo ja muotonsa vuoksi myös näyttää, mitä masennus ja ahdistus voivat ihmiselle tehdä, mutta myös millaista on parantua, miltä se tuntuu.
Armo on hyvin ahdistava erityisesti kuvastoltaan. Valveen piirustustyyli on yhtä aikaa kaunis ja rosoinen, vähän rumakin, mikä sopii aiheeseen. Sarjakuvaromaaneja pitää usein vähän sellaisina välipaloina enemmän keskittymistä vaativien romaanien välillä, mutta Armo ei ole sellainen, vaan se vaatii kaiken huomion. Onneksi siinä on myös valoa.
Emmi Valve: Armo
Asema Kustannus 2017
301 s.
Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki
Rapian kuvittama ja Hurmeen kirjoittama sarjakuvaseikkailu Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki on omalaatuinen teos. Se kertoo hullunkurisen ja kieltämättä aika viinanhuuruisen tarinan Suomen ensimmäisestä tähtitieteilijästä Sigfrid Aronius Forsiuksesta (s. 1560).
Olin pitkään aika varma, etten pidä Rapian piirustustyylistä, mutta loppua kohden aloin lämmetä sille. Etenkin kohtaukset Lapissa (ks. kuva yllä) olivat erityisesti värimaailmaltaan kauniita. Hurmeen kirjoittama tarina taas on vähän yliampuva ja sekava, mutta antamalla sille sen huumorin vaatiman tilan, siitäkin saattaa alkaa pitää.
Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki
Teos 2018
164 s.
Lauri Ahonen & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi
Pikku Närheä vinkattiin sopivaksi Halloween-luettavaksi ja siksi siihen tartuinkin, tosin jo hyvissä ajoin ennen Halloweenia. Ilta oli kuitenkin synkkä ja myrskyinen. Pikku Närhi kertoo suuressa talossa äitinsä (ja pienen hämähäkin) kanssa asuvasta pienestä närhenpojasta. Äiti on sairas ja vuoteenoma ja Pikku Närhi joutuu huolehtimaan talosta ja kotitöistä. Äiti on varoittanut poikaansa menemästä ulos tai edes katsomasta ikkunasta, sillä ulkopuolinen maailma on vaarallinen.
Pikku Närhi on todellakin sopivaa luettavaa Halloweeniin tai yleensäkin tähän pimeään vuodenaikaan. Synkkä värimaailma ja ahdistavat tapahtumat luovat tarinaan piinaavan tunnelman. Kuvat ovat yksityiskohtaisesti ja taidolla piirrettyjä. Sarjakuvan lukee nopeasti, sillä siinä on vain vähän tekstiä. Viimeisen sivun kääntämisen jälkeen jää kummallinen, säikky olo.
Helmet-lukuhaaste 2018: 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
Lauri Ahonen & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi
Egmont 2012
126 s.
Nick Drnaso: Sabrina
Drnason Sabrina yllätti olemalla tänä vuonna Man Booker -palkintoehdokkaana, ensimmäisenä sarjakuvaromaanina ikinä. Hienoa, jo oli aikakin! Sabrina on kuin sarjakuvamuotoon puettu verkkaisesti etenevä rikosromaani, jossa nuori nainen nimeltä Sabrina yllättäen katoaa. Sarjakuva kertoo, millä tavoin katoaminen vaikuttaa Sabrinan lähipiiriin, etenkin hänen poikaystäväänsä ja tämän vanhaan kaveriin, ja ympäröivään maailmaan feikkiuutisten, salaliittoteorioiden ja modernin teknologian keskellä.
Sabrina on tarinana kiinnostava, mutta samaa ei oikein voi sanoa sarjakuvan piirustusjäljestä tai yleensäkään tyylistä. Henkilöhahmot ovat tönkköjä pökkelöitä ja näyttävät kaikki samasta puusta veistetyiltä. Hahmoilla on vain vähän ilmeitä. Piirustusjälki on melko kulmikasta ja geometristä, värimaailma aika ankea. Ruudut ovat välillä todella pieniä ja pientä tekstiä on vaikea lukea. Jokin tarinassa jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni. Ehkä asioiden epäreiluus ja maailman nykytila.
Nick Drnaso: Sabrina
Granta 2018
204 s.
Mari Ahokoivu: Oksi
Oksi houkuttelee jo ulkoisella olemuksellaan, sillä se tuntuu käsissä ihanan runsaalta ja painavalta. Se on tästä joukosta kaikkein kaunein. Oksi kertoo metsässä karhuperheessä asuvasta olennosta, joka ei ole kuin muut. Mikä se on ja mistä se on tullut? Teoksessa pohditaan äidin ja lapsen välistä suhdetta muinaisen karhunsyntymyytin kautta.
Rakastin tässä sarjakuvassa sitä, miten hienosti se sekoittaa scifiä, fantasiaa ja suomalaista mytologiaa, ja luo niistä ihan omanlaisensa tarinan. Ahokoivun kynänjälki on kaunista ja väritys on toteutettu ilmeisesti vesivärein tai vastaavalla tavalla. Päävärinä on käytetty mustaa ja harmaata ja tehosteena siellä täällä esimerkiksi keltaista ja vihreää. Tarina herättää erilaisia tunteita: se koskettaa ja saa iloiseksi, mutta on samalla myös ahdistava ja surullinen.
Mari Ahokoivu: Oksi
Asema 2018
367 s.
Osallistun näillä sarjakuvilla Hurja Hassu Lukija -blogin tämänvuotiseen sarjakuvahaasteeseen. Koossa on nyt yhteensä kaksitoista luettua ja blogattua sarjakuvaa. Vielä on marraskuun loppuun asti aikaa lukea sarjakuvia haastetta varten!
