Type and press Enter.

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra – Sokeana hetkenä

Kirjal­li­suuden ohella musiikki on aina ollut tärkeä asia elämässäni. Joskus teini-iässä ehkä jopa enemmän kuin kirjal­lisuus, mutta muuten kirjat ovat vieneet voiton. Musiikin kuunteluni on kuitenkin aika kausit­taista: joskus olen viikkoja kuunte­le­matta yhtään mitään, joskus en halua muuta tehdäkään. Rakastan löytää uutta lempi­musiikkia, mutta kuuntelen myös aika paljon samoja artisteja kuin kuuntelin joskus alakoulun lopulla. Yksi näistä jälkim­mäi­sistä on vuosina 1994–2001 musiikkia tehnyt Ultra Bra.

En tarkalleen muista, milloin ja miksi rakastuin Ultra Brahan. Sen täytyi olla niihin aikoihin, kun bändi alkoi laittaa soitti­miaan kasaan eli vuoden 2001 nurkilla. Olen silloin ollut 11–12-vuotias eli alakoulun viimei­sillä luokilla. Ikäni vuoksi en ymmär­tänyt silloin lähel­lekään kaikkia Ultra Bran kappa­leiden merki­tyksiä, vaan ne ovat auenneet minulle vasta myöhemmin. Jokin tuossa bändissä tuntui kuitenkin jo silloin erilai­selta ja coolilta – ja sellai­selta se muuten tuntuu yhä edelleen. En tiedä, mihin Ultra Brata voisi edes vähänkään verrata! Yhtyeen musiikki on siis kulkenut mukanani enemmän tai vähemmän pian jo kaksi­kym­mentä vuotta, joten yhtyeestä äskettäin julkaistu bändie­lä­mä­kerta Ultra Bra – Sokeana hetkenä tuntui heti kiinnos­ta­valta.

Sokeana hetkenä on kirjoi­tettu todella vetävästi. Se etenee krono­lo­gi­sesti yhtyeen jäsenten lapsuu­desta Ultra Bran perus­ta­miseen ja yhtyeen kulta­vuo­sista sen lopet­ta­miseen, mutta välillä palataan johonkin menneeseen tapah­tumaan, jolla on ollut jokin merkitys myöhem­mälle. Kirja on raken­nettu pitkälti yhtyeen jäsenten ja heidän lähipii­rinsä haastat­te­luiden perus­teella, joten kirjassa on hyvin kertova tyyli. Saman tyylin vuoksi ainakin minulle aiemmin vähän vierailta tuntuneet yhtyeen jäsenet (ja siis kaikki jäsenet, eivät vain tietyt) tulivat tavallaan lähei­sem­miksi, inhimil­li­sem­miksi. Ultra Brahan yhtyeenä ja heidän musiik­kiinsa liittyvien asioiden lisäksi oli mielen­kiin­toista kuulla yhtyeen jäsenten lapsuu­desta ja nuoruu­desta sekä ystävyys- ja parisuh­teista. Mikään paljas­tus­kirja Sokeana hetkenä ei kuitenkaan (onneksi) ole, vaan yhtyeen jäsenten elämät jäävät pitkälti edelleen vain heille itselleen.

Silti tuhatkaan soittajaa ei riitä, jos musii­kissa ei ole ajatusta. Ultra Bran syvin olemus ei ollut suuruu­den­hulluus vaan kappaleet, jotka saivat elämän tuntumaan suurelta. Olli Virta­perko sanoo, että siitä sai kiittää Koskisen ja Sinnemäen yhteis­työtä. Kappaleet jäävät mieleen, koska Koskinen osasi rakentaa tarpeeksi suuria sävel­lyksiä kannat­te­lemaan Sinnemäen arkipäivän havaintoja.

Mielen­kiin­toi­sinta kirjassa ovat kuvaukset Ultra Bran kappa­leiden taustoista ja tekovai­heista. Tiesin toki, että useimmat Ultra Bran kappaleet on sanoit­tanut Anni Sinnemäki, mutta jotenkin en ole koskaan tullut ajatel­leeksi, miten iso rooli hänellä oikeasti oli yhtyeen sanoit­tajana. Oli ihanaa lukea, minkä­laisia tarinoita eri kappa­leiden sanoi­tusten taustalla on. Ne ovat yleensä varsin arkipäi­väisiä, sillä Sinnemäki ammensi niihin paljon omasta elämästään ja näkemistään maise­mista. Juuri kauniit, yksin­ker­taiset, mutta silti merki­tyk­sel­liset sanoi­tukset, jotka on laadittu ensin runoiksi, ovat minusta Ultra Brassa parasta.

Kerkko Koskinen, jonka kanssa Sinnemäki oli Ultra Bran aikaan naimi­sissa, taas hoiti kappa­leiden sävellys- ja sovitus­puolen pitkälti yksinään. Aika harvalla yhtyeen jäsenellä tuntuu olleen siinä paljoa sanan­valtaa, mutta toisaalta moni myös jätti mielellään sen kaiken lahjakkaan, mutta omapäisen Koskisen hoidet­ta­vaksi. Toisaalta Koskisen kova ja määräilevä johta­mis­tyyli, joka oli risti­rii­dassa muiden bändin jäsenten (etenkin komppi­ryhmän) haluun osallistua myöhemmin enemmän sävellys- ja sovit­ta­mis­työhön, saattoi olla yksi syy siihen, miksi Ultra Bra päätti vuonna 2001 lopettaa musiikin tekemisen. Yli kymmenen hengen yhtyeen koossa pitäminen ja jokaisen mieli­piteen kuunte­le­minen on haastava tehtävä.

Sokeana hetkenä nauratti, vakavoitti ja vähän itket­tikin. Se on täynnä hauskoja tapah­tumia ja faktoja yhtyeen uran varrelta. Tiesitkö esimer­kiksi, mistä Ultra Bra on saanut nimensä? Laulajat Terhi Kokkonen ja Anna Tulusto hihkai­sivat sen yhtä aikaa auton takapen­killä, sillä molem­milla oli päällään 1990-luvulla suositut Gossardin Ultrabra -malliset rinta­liivit. Nimen keksi­minen olikin ihan paikallaan, sillä aiemmin Ultra Bran esiaste Kerkko Koskinen Ensemble ei olisi näyttänyt hyvältä levyn­kan­nessa ja taipuikin jo kerran erään keikka­paikan mainok­sessa muotoon “Kerppo Koskinen Ensenpeli”.

Sokeana hetkenä on varmasti kiinnos­tavaa luettavaa yhtyeen faneille, mutta suosit­telen sitä myös muille hyvin kirjoi­te­tuista bändie­lä­mä­ker­roista kiinnos­tu­neille.

Mikä on muuten sinun lempi­kap­pa­leesi Ultra Bralta? Minä rakastan erityi­sesti kappa­leita Sokeana hetkenä, Minä suojelen sinua kaikelta, Kahdek­san­vuo­tiaana, Vesireittejä ja Heikko valo. Kaikki Sinnemäen ihania sanoi­tuksia.

Muissa blogeissa: Lumiomena ja Kirjan­merkkinä lento­lippu.

Helmet-lukuhaaste 2018: 20. Taitei­li­jae­lä­mä­kerta

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra – Sokeana hetkenä
WSOY 2018
339 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Kiitos kirja­vin­kistä! Minä en ole koskaan kuulunut Utra Bran faneihin, mutta jotain mahtavaa ja kosket­tavaa heidän biiseissään kuitenkin on. Huomaan, että moni kappa­leista herättää nyt vanhempana ihan uuden­laisia fiiliksiä kuin nuorena. Tämän­het­kinen suosik­ki­kap­pa­leeni on “Jääte­löauto”.

    1. Minul­lakin fanituksen määrä on vaihdellut vuosien aikana, joskus taisi olla jopa useamman vuoden tauko, etten yhtyettä juuri edes kuunnellut. Mutta kun sitten alkaa taas kuunnella enemmän, kuulos­tavat kappaleet aina yhtä tuoreilta. Yhtyeen tyyli on myös sellainen, ettei se varmaan koskaan vanhene, ja se on niin omanlai­sensa!

      Ja suosit­telen kirjaa erittäin lämpi­mästi, vaikkei fani olisikaan.