Type and press Enter.

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnusen kirjat ovat minulle sellaisia, joihin voin aina luottaa: tiedän joka kerta saavani jotain hyvää ja tuttua. Kinnunen osaa luoda maailmoja, joiden sisään on helppo solahtaa. Tänä syksynä julkaistu Pintti ei häviä edeltä­jilleen tässä ollenkaan.

Pintti kertoo lasitehtaan hallit­se­massa pienessä kylässä asuvan Tyynelän perheen kolmesta sisaruk­sesta. He kaikki ovat vähän viallisia, ainakin muiden mielestä, kuten pinttikin, lasin­pu­hal­luksen ohessa syntyvä jäte. Kukin kirjan osio keskittyy yhteen heistä. Vanhin sisaruk­sista on Jussi, kylän outolintu, joka työsken­telee tehtaassa kaiken­lai­sissa pienissä hantti­hom­missa, joita hänelle vain uskal­letaan antaa. Jussi sairastaa myös kaatu­ma­tautia. Jussi ei ehkä ole osaavin ja rivakoin työntekijä, mutta hän näkeekin maailman eri tavalla kuin muut: terävämmin ja yksityis­koh­tai­semmin, kaikkia sen värien, äänien ja tuoksujen vivah­teita myöten.

Sisaruk­sista keskim­mäinen Helmi työsken­telee tehtaalla, mutta elää kuin sumussa, kaivaten ihmistä, joka ei erään pelot­tavan tapah­tuman jälkeen ole enää hänen luonaan. Helmillä on kuitenkin tyttö huoleh­dit­ta­vanaan. Ja tietysti myös Jussi. Välillä kaikki on kuitenkin liikaa. Nuorin sisar Raili taas ei halua sitoutua mihinkään pysyvästi. Hän on palannut Helsin­gistä takaisin kotikylään tuoden mukanaan juorut, joissa on aika paljon perääkin. Kiivaan ja omapäisen luonteensa vuoksi Raili ei kuitenkaan jaksa välittää muiden mieli­pi­teistä.

Pintti on lämmin ja tarkka­nä­köinen tarina kolmesta sisaruk­sesta kolmena eri päivänä, pienestä lasia tuotta­vasta tehdas­ky­lästä ja ihmis­koh­ta­loista sodan­jäl­kei­sessä Suomessa. Kinnunen kirjoittaa taita­vasti ja varmasti, kuten aina. Hänen romaa­neissaan ei tapahdu hirveästi, mutta taval­lisen arjen ja ihmis­suh­teiden kuvaa­minen on silti aina yhtä kiehtovaa. Lasiteh­das­miljöö on kiinnostava hierar­kioineen ja salape­räi­siksi jäävine karta­non­vä­kineen, samoin se muodon­muutos, joka paikka­kun­nalla lopulta tapahtuu. Tai kuvaukset sota-ajasta, kun naiset ottivat miesten paikat lasin­pu­hal­tajina, mutta joutuivat luovut­tamaan ne takaisin miehille sodan päätyttyä. Kinnunen on tarkka kirjoittaja, mikä näkyy erityi­sesti hänen historian tunte­muk­sessaan ja lasin­pu­hal­luksen termistön haltuu­no­tossa.

Pintti on kauttaaltaan hyvin varma romaani, ehkä vähän liiankin varma. Se ei oikeastaan ole saman­lainen kuin Kinnusen aiemmat romaanit Neljän­tien­risteys ja Lopotti, mutta samalla taas on, ehkä liiankin. Kinnusella on kenties liian saman­lainen tyyli kirjoittaa, eikä tapah­tumien, miljöön ja henki­lö­hah­mojen vaihtu­minen täysin häivytä sitä. En kuitenkaan voi kieltää, ettenkö olisi taas pitänyt tästäkin, pienistä taval­li­sista, mutta ehkä vähän vialli­sis­takin ihmisistä kerto­vasta romaa­nista. Tarinan­ker­tojana ja ihmis­suh­teiden kuvaajana Kinnunen on lyömätön.

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018
291 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.