Tommi Kinnusen kirjat ovat minulle sellaisia, joihin voin aina luottaa: tiedän joka kerta saavani jotain hyvää ja tuttua. Kinnunen osaa luoda maailmoja, joiden sisään on helppo solahtaa. Tänä syksynä julkaistu Pintti ei häviä edeltäjilleen tässä ollenkaan.
Pintti kertoo lasitehtaan hallitsemassa pienessä kylässä asuvan Tyynelän perheen kolmesta sisaruksesta. He kaikki ovat vähän viallisia, ainakin muiden mielestä, kuten pinttikin, lasinpuhalluksen ohessa syntyvä jäte. Kukin kirjan osio keskittyy yhteen heistä. Vanhin sisaruksista on Jussi, kylän outolintu, joka työskentelee tehtaassa kaikenlaisissa pienissä hanttihommissa, joita hänelle vain uskalletaan antaa. Jussi sairastaa myös kaatumatautia. Jussi ei ehkä ole osaavin ja rivakoin työntekijä, mutta hän näkeekin maailman eri tavalla kuin muut: terävämmin ja yksityiskohtaisemmin, kaikkia sen värien, äänien ja tuoksujen vivahteita myöten.
Sisaruksista keskimmäinen Helmi työskentelee tehtaalla, mutta elää kuin sumussa, kaivaten ihmistä, joka ei erään pelottavan tapahtuman jälkeen ole enää hänen luonaan. Helmillä on kuitenkin tyttö huolehdittavanaan. Ja tietysti myös Jussi. Välillä kaikki on kuitenkin liikaa. Nuorin sisar Raili taas ei halua sitoutua mihinkään pysyvästi. Hän on palannut Helsingistä takaisin kotikylään tuoden mukanaan juorut, joissa on aika paljon perääkin. Kiivaan ja omapäisen luonteensa vuoksi Raili ei kuitenkaan jaksa välittää muiden mielipiteistä.
Pintti on lämmin ja tarkkanäköinen tarina kolmesta sisaruksesta kolmena eri päivänä, pienestä lasia tuottavasta tehdaskylästä ja ihmiskohtaloista sodanjälkeisessä Suomessa. Kinnunen kirjoittaa taitavasti ja varmasti, kuten aina. Hänen romaaneissaan ei tapahdu hirveästi, mutta tavallisen arjen ja ihmissuhteiden kuvaaminen on silti aina yhtä kiehtovaa. Lasitehdasmiljöö on kiinnostava hierarkioineen ja salaperäisiksi jäävine kartanonväkineen, samoin se muodonmuutos, joka paikkakunnalla lopulta tapahtuu. Tai kuvaukset sota-ajasta, kun naiset ottivat miesten paikat lasinpuhaltajina, mutta joutuivat luovuttamaan ne takaisin miehille sodan päätyttyä. Kinnunen on tarkka kirjoittaja, mikä näkyy erityisesti hänen historian tuntemuksessaan ja lasinpuhalluksen termistön haltuunotossa.
Pintti on kauttaaltaan hyvin varma romaani, ehkä vähän liiankin varma. Se ei oikeastaan ole samanlainen kuin Kinnusen aiemmat romaanit Neljäntienristeys ja Lopotti, mutta samalla taas on, ehkä liiankin. Kinnusella on kenties liian samanlainen tyyli kirjoittaa, eikä tapahtumien, miljöön ja henkilöhahmojen vaihtuminen täysin häivytä sitä. En kuitenkaan voi kieltää, ettenkö olisi taas pitänyt tästäkin, pienistä tavallisista, mutta ehkä vähän viallisistakin ihmisistä kertovasta romaanista. Tarinankertojana ja ihmissuhteiden kuvaajana Kinnunen on lyömätön.
Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018
291 s.
