Type and press Enter.

Piia Leino: Taivas

Valitsin Piia Leinon Taivaan Kahden naisen lukupii­rimme syyskuun kirjaksi. Muistelen, että olisimme ystäväni Jaanan (joka muuten aloitti vastikään booktube- eli kirja­tu­be­ka­navan, käykää tilaa­massa, Jaanaa on ihana kuunnella!) kanssa olleet reilun vuoden kestäneen lukupii­rimme aikana lähes aina suhteel­lisen samaa mieltä lukemis­tamme kirjoista. Leinon kirjan suhteen kävi kuitenkin toisin: Jaana ensin vähän säikähti valin­taani, sillä hän on aina pitänyt dysto­pioita liian pelot­tavina, ja minä taas valit­sijan roolissa olin tietysti lähtö­koh­tai­sesti hyvin kiinnos­tunut Leinon teoksesta. Lopulta olimme melko päinvas­taista mieltä alkuun nähden, sillä Jaana yllätyk­sekseen pitikin kirjasta paljon, mutta minä jouduin pettymään. Tällä kertaa olikin siis erityisen värikäs lukupii­ri­kes­kustelu!

Taivas sijoittuu vuoden 2058 Helsinkiin. Kaupun­ki­laiset on vallannut outo lamaannus, mikään ei tunnu enää miltään. Ne ihmiset, jotka kykenevät työsken­te­lemään, työsken­te­levät pääasiassa neljän seinän sisällä, ja toiset asuvat kadulla kerjää­mässä. Kukaan ei juuri puhu kenel­lekään, lapsia ei enää synny. On kuin koko kaupun­gista olisi kadonnut kaikki värit ja riemu, tilalla on vain tasaisen tylsä harmaa ja ilottomuus. Kaiken takana on kaupunkia hallitseva Valo.

Yliopis­tolla (sellai­nenkin vielä on) tutkijana työsken­televä Akseli yrittää selvittää, mistä lamaannus voisi johtua, mutta heikoin tuloksin. Mieluiten hän viettäisi kaiken aikansa Taivaassa, virtu­aa­li­ti­lassa, jossa vanha, kaunis maailma on osittain yhä olemassa. Akselin “taiva­saika” on kuitenkin rajattua, niin kuin useim­milla sinne pääse­villä kansa­lai­silla. Köyhim­millä koko mahdol­li­suutta ei edes ole. Kaikeksi onneksi Akseli saa tutki­mus­tensa vuoksi rajat­tomat käyttö­oi­keudet Taivaaseen ja tapaa siellä Iinan, naisen, joka on olemassa myös reaali­maa­il­massa. Akseli ehdottaa Iinalle tapaa­mista, joka tulee muuttamaan molempien elämän.

Taivaan miljöö on ankea, mutta kiehtova. Ikävällä tavalla tosin. Ilmasto on muuttunut, kaupunki on puhdis­tettu kaikista muista paitsi kanta­suo­ma­lai­sista ja toisen sisäl­lis­sodan jälkeen valtaa pitää kansal­lis­mie­linen ryhmä. Koska harva käy enää normaa­leissa töissä tai viettää aikaansa kaupun­gilla, on koko kaupunki alkanut rapistua ja raunioitua. Kukaan ei käytä enää suurinta osaa raken­nuk­sista. Osa väestöstä on sisäl­lis­sodan aikoihin paennut pois kaupun­gista, muualle Suomeen, jossa asiat ovat ehkä toisin, paremmin. Niin myös osa Iinan perheestä.

Leinon kuvit­telema maailma on toteu­tettu hyvin, tosin kovin omape­räi­seltä se ei tunnu. En tiedä, onko vika lukijassa, mutta aika monet dystopiat tuntuvat sijoit­tuvan aika saman­laisiin maail­moihin ja kuvioihin. Oli miten oli, romaanin alku vei minut hyvin mukanaan. Se jättää asioita aika paljon avoimeksi, ei selitä maail­maansa puhki, mistä pidin. Mutta: en voinut sietää romaanin henki­lö­hahmoja. Joskus ärsyt­tävät hahmot jopa ihastut­tavat ärsyt­tä­vyy­dellään, mutta ei Taivaassa.

Kaikki se ärsytys alkaa Akselista, joka tutus­tut­tuaan virtu­aa­li­ti­lassa Iinaan haluaa tavata naisen seuraa­vaksi oikeassa elämässä. Akselille tarjoutuu tähän sopiva mahdol­lisuus erään tutki­muk­seensa liittyvän asian myötä, mutta oikeasti hänen motii­vinsa on vain saada Iina kellis­tettyä sänkyynsä. Ok, erään asian vuoksi Akselin nukuk­sissa olleet seksu­aa­liset halut heräävät, missä ei sinänsä ole mitään ihmeel­listä tai väärää. Iinan kanssa panemaan pääse­minen on kuitenkin Akselin ainoa päämäärä, johon hän pyrkii hinnalla millä hyvänsä ja valeh­te­le­malla Iinalle koko ajan. Kun Akseli sitten tilai­suuden tullen suorastaan vaanii Iinaa, Iina tajuaa tilanteen ja kysyy kauhuissaan, että huijasiko Akseli häntä, että Iina suostuisi raiskat­ta­vaksi, ja Akseli toteaa: “Ei! En minä väkisin. Vain jos tahdot.” Iina ryntää ulos, mutta tuleekin jo minuutin päästä tulokseen, että hetkinen, taidanpa mennäkin takaisin, koska mikä ettei, voisihan sitä sittenkin. Anteeksi mitä!

Kusipäiset henki­lö­hahmot eivät sinänsä tee mistään romaa­nista vielä huonoa, mutta Akseli on tyyppi, jota en todel­lakaan sietäisi oikeassa elämässä saati jaksa romaa­nissa, varsinkaan päähen­kilönä. Myöhem­mäs­säkin vaiheessa Akseli suhtautuu Iinaan ja tämän suhteisiin ja tekemisiin todella musta­suk­kai­sesti, joten mistään yksit­täi­sestä asiasta ei ole kyse. Ehkä henki­löiden käytöstä voi perus­tella sillä, että he ovat eläneet melkein koko ikänsä lamaan­tu­neessa Valon kaupun­gissa eivätkä enää tiedä, miten käyttäytyä kunnolla, mutta kun on se melkein. Toisissa yhteyk­sissä tulee ilmi, että he muistavat ajan ennen sisäl­lis­sotaa, ennen lamaan­nusta.

Rikki­näi­sessä maail­massa ihmisetkin ovat toden­nä­köi­sesti rikki, mutta Taivaaseen olisi silti sopinut paremmin kauniit päähen­kilöt kontras­tiksi ankealle kaupun­gille. Se olisi sopinut paremmin yhteen myös lopun kanssa.

Muissa blogeissa: Yöpöydän kirjat, Kulttuuri kukoistaa, Kirjan­merkkinä lento­lippu, Kosminen K, Mitä luimme kerran, Kirja­luotsi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kujer­ruksia.

Helmet-lukuhaaste 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin

Piia Leino: Taivas
S&S 2017
250 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Aika saman­lai­sissa mietteissä itsekin tämän kanssa olin! Hahmot olivat kömpe­löitä siinä mielessä, etteivät ne oikein missään vaiheessa käyttäy­tyneet johdon­mu­kai­sesti. Toki tietyn­lainen epäjoh­don­mu­kaisuus on vain inhimil­listä, mutta näistä ei edes sellaista fiilistä tullut, vaan ennem­minkin epäus­kot­tavaa tunnelmaa. Ja samoin kuin sinä, pidin myös tätä asetelmaa jo vähän liiankin tuttuna ja turval­lisena, suoraan muista kirjoista lainattuna, joten siinä suuressa lamaan­nuk­ses­sakaan ei oikein onnis­tuttu luomaan mitään uutta ja omape­räistä. Harmi, kirjan lähtö­kohta kun tuntui varsin kiinnos­ta­valta, siinä olisi voinut olla aineksia enempäänkin!

    1. Kyllä, ärsyt­tä­vyy­tensä lisäksi hahmot olivat minus­takin vielä jotenkin omituisia, eivät kovin luonnol­lisia. Taivas (siis se virtu­aa­litila) oli konseptina mielen­kiin­toinen ja sen rooli olisi voinut olla tässä kirjassa isompikin. Harmi tosiaan, mutta toivot­ta­vasti Leinolta julkaistaan vielä lisää, hän osaa kirjoittaa!