Loppu­vuoden täydeltä tieto­kir­jal­li­suutta

Jostain syystä kotiini on kertynyt lyhyen ajan sisällä korkea pino tieto­kir­jal­li­suutta, niin uutta kuin vähän vanhem­paakin. Olen koko vuoden ajan ollut todella hurah­tanut tieto­kir­joihin, mutta ilmei­sesti syksyt ovat kaikkein pahinta aikaa. Miten minusta nimittäin tuntuu siltä, että tämä hurahdus alkoi viime syksynä ja syypää taisi olla Bea Uusman aivan ihana Naparetki – Minun rakkaus­ta­rinani? Nyt on kieltä­mättä myös julkaistu todella kiinnos­tavan oloisia tieto­kirjoja ja niiden innoit­tamana olen klikkaillut kirjaston varaus­hyllyyn myös vähän vanhem­paakin kirjal­li­suutta.

Ajattelin siis pyhittää lokakuun lähes pelkästään tieto­kir­jal­li­suu­delle. Kirjoja vain on kertynyt niin paljon, etten mitenkään ehdi lukea niitä kaikkia yhden kuukauden aikana, joten enköhän jatka tieto­kir­jojen parissa vielä marras- ja joulu­kuus­sakin, ellen nyt vallan kyllästy ja janoa vain fiktiota loppu­vuoden ajan. No, tiedän lukevani ainakin yhden romaanin, sillä Minna Rytisalon Rouva C. on Kahden naisen lukupii­rimme lokakuun kirja.

Mitä lokakuun tai peräti loppu­vuoden tieto­kir­jal­li­suuden pinosta sitten löytyy? Luen tällä hetkellä kahta tieto­kirjaa: Ville Similän ja Mervi Vuorelan kirjoit­tamaa bändi­his­to­riikkia Ultra Bra – Sokeana hetkenä, joka on ollut aivan mainio! Olen ihan Ultra Bra -fani. Töissä on kulkenut mukana Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja mietinpä vain, miksi luen sitä vasta nyt. Se kertoo ajasta, jolloin Kankimäki jättää 38-vuotiaana päivä­työnsä ja lähtee Japaniin jäljit­tämään tuhat vuotta sitten elänyttä hovinaista ja kirjai­lijaa Sei Shona­gonia, johon hän suhtautuu pakko­miel­tei­sesti. Tulee aivan jo edellä mainittu Bea Uusman Naparetki mieleen!

Näiden jälkeen ajattelin siirtyä Kankimäen aivan vasta julkaistuun toiseen kirjaan Naiset joita ajattelen öisin, jossa Kankimäki lähtee naistut­ki­mus­mat­kai­li­joiden perässä Afrikkaan. En tiedä, mikä voisi kuulostaa kiehto­vam­malta! Paitsi ehkä kaikki nämä muut pinossa olevat kirjat. Vastikään on julkaistu myös Tara Westo­verin Opintiellä, joka on muistelma, jossa Westover kertoo elämästään perheessä, joka uskoi maail­man­loppuun ja halveksi koulu­tusta, ja miten hän vartut­tuaan jätti tuon elämän, ja Krista Launosen Ofelian suru, joka puolestaan on kirjai­lijan omakoh­tainen kertomus taiteesta sekä surusta ja siitä toipu­mi­sesta.

Omassa hyllyssäni ovat jo tovin olleet Pénélope Bagieun merkit­tä­vistä naisista kertova sarja­ku­va­kirja Brazen: Rebel Ladies Who Rocked the World. Näyttää aivan ihanalta ja hei, mukana on Tove Jansson! Olivia Laingin hyvin kehuttu, yksinäi­syy­destä ja taiteesta kertova The Lonely City on myös odotellut vuoroaan ihan luvat­toman kauan. Minua kiinnos­tai­sivat myös Laingin muut teokset, mutta en anna itselleni lupaa edes katsoa niihin päin ennen kuin olen lukenut The Lonely Cityn.

Minua kiinnos­taisi lukea myös muutama sukupuo­li­suuteen ja seksu­aa­li­suuteen liittyvä tieto­kirja. Kirsi Vainio-Korhosen Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksi­työ­läiset 1800-luvun alun Suomessa ja Katja Tikan, Iisa Aaltosen ja Elina Maaniityn Punaisten lyhtyjen Helsinki – Prosti­tuutio pääkau­pungin histo­riassa kertovat prosti­tuution histo­riasta Turussa ja Helsin­gissä. Olen joskus tenttinyt jonkin kolmannen aihepiiriin liittyvän kirjan ja se oli todella mielen­kiin­toinen!

Kun luin Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyne­leitä paljain käsin -trilogian, minussa heräsi halu lukea jokin kirja aidsin histo­riasta. Sain blogga­ja­kol­le­galta (anteeksi, en muista enää keneltä!) vinkin Hanna Nikkasen ja Antti Järven teoksesta Karan­teeni – Kuinka aids saapui Suomeen. Joskus kestää tarttua suosi­tuksiin. Samaan syssyyn lainasin kirjas­tosta Valdemar Melankon kirjeiden muotoon kirjoi­tetun teoksen Puisto­homot, joka on raportti homomiesten seksu­aa­li­sesta käyttäy­ty­mi­sestä 1960-luvun Helsin­gissä.

Vielä nelikko, jonka ajattelin sopivan erityisen hyvin tähän vuoden­aikaan. Vaikutuin syvästi kesällä lukemastani Svetlana Aleksi­je­vitšin repor­taa­si­mai­sesta kirjasta Sodalla ei ole naisen kasvoja, jossa puna-armei­jassa toisen maail­man­sodan aikaan palvelleet naiset kertovat kokemuk­sistaan sodassa. Sen jälkeen luen mitä vain Aleksi­je­vitšilta! Pari vuotta sitten laajen­nettu ja uudis­tettu laitos teoksesta Tšerno­by­lista nousee rukous ja tänä syksynä julkaistu Neuvos­toih­misen loppu kuuluvat molemmat syksyn tavoit­tei­siini, vaikka hirvittää jo valmiiksi.

Syksyyn sopivaa luettavaa on erityi­sesti myös Michelle McNamaran hitiksi noussut I’ll Be Gone in the Dark, joka kertoo McNamaran pakko­miel­teestä Golden State Killer -nimellä tunnettuun mieheen, joka raiskasi ja murhasi 1970- ja 1980-luvun Kalifor­niassa vähintään kymmeniä naisia. Kirja sai julki­suutta, kun sarja­mur­haaja saatiin lopulta kiinni viime keväänä, ilmei­sesti osittain McNamaran tutki­musten ansiosta. Valitet­ta­vasti McNamara ei ehtinyt kuulla pidätyk­sestä, sillä hän menehtyi jo vuonna 2016. Kirjan viimeisteli hänen miehensä Patton Oswalt. Viimeisenä mutta ei vähäi­simpänä haluaisin lukea vielä tämän vuoden puolella Susan Owensin teoksen The Ghost : A Cultural History, joka nimensä mukai­sesti kertoo aaveiden kulttuu­ri­his­to­riasta Britan­niassa. Sopivaa luettavaa etenkin Hallowee­niksi.

Kertokaa, mikä on teidän mieles­tänne maailman paras tieto­kirja!