Tillie Waldenin sarjakuvaromaaniin Spinning liittyy hauska tarina. Ehdotin sitä jo aika kauan aikaa sitten hankittavaksi kirjastooni, mutta kirjasto torjui pyyntöni. Sarjakuvien hankintabudjetit lienevät aika tiukat. Harmitti, mutta ajattelin ehkä joskus ostavani kirjan omakseni, sillä se kiinnosti minua sen verran paljon. Kesällä kirja palasi mieleeni, kun näin Cats, books & me ‑blogissa siitä arvion, ja kävin sinnekin harmittelemassa, ettei kirjasto ollut suostunut hankintapyyntööni. No, seuraavana päivänä selailin kirjaston tietokannasta heidän uusimpia englanninkielisiä hankintojaan ja kuinka hämmästyinkään, sillä siellä näkyi Waldenin Spinning! Mikä sattuma! Ja niin sain kuin sainkin sen lainaan, kiitos kirjasto.
Spinning on omaelämäkerrallinen sarjakuva Waldenin nuoruudesta, jonka aikana tapahtui merkityksellisiä asioita. Nuoruus on aikaa, jolloin usein löydämme itsemme ja paikkamme maailmassa – tai alamme ainakin hahmottaa niitä. Walden kuvaa sarjakuvaromaanissaan juuri tätä, kasvua omaksi itseksi ja oman tiensä löytämistä.


Walden harrasti koko lapsuutensa ja nuoruutensa taitoluistelua, ja oppi lopulta niin rakastamaan kuin vihaamaan sitä. Vaikka sarjakuvan nimestä ja kannen kuvasta voi saada toisen käsityksen, Spinning ei kerro pelkästään taitoluistelusta, vaikka se olikin iso osa Waldenin arkea. Se kertoo myös yleensä nuoruudesta ja kasvusta, tyttöydestä, ulkopuolisuuden tunteista, koulukiusaamisesta, perhesuhteista, ystävyydestä ja rakkaudesta, millaista on tulla ulos kaapista ja millaista on, kun jättää taakseen kaiken tutun ja turvallisen. Siinä on kyse kaikista mahdollisista tunteista.
Päällimmäinen lukijalle välittyvä tunne on kuitenkin melankolisuus. En tiedä, välittyykö se nimenomaan Waldenin elämästä ja nuoruudesta (teininähän sitä on vähän melankolinen koko ajan) vai sarjakuvan värimaailmasta vai sekä että. Ehkä kaikesta. Sarjakuva hymyilyttää aika vähän, mutta ei sen toisaalta tarvitsekaan hymyilyttää. Sen piirustustyyli on aika eleetöntä ja yksinkertaista, mutta kaunista ja se välittää hyvin henkilöiden tunnetiloja. Väreinä on käytetty pelkästään violetin tai sinivioletin sävyjä ja tehosteena, lähinnä kuvaamaan valoa, keltaista. Sarjakuvassa on apea ja surumielinen, vähän pysähtynyt tunnelma.

Rakastan paksuja sarjakuvaromaaneja. Spinning on onneksi lähes 400 sivun mittainen, sellainen, jota lukee kuin romaania – varsinkin, kun rakastan viipyillä kuvissa, tutkia yksityiskohtia sekä hahmojen eleitä ja ilmeitä. Tällaista olin odottanutkin viimekeväisen Mariko Tamakin ja Jillian Tamakin This One Summer ‑sarjakuvaromaanin jälkeen. Siinäpä toinen aivan ihana suositus.
Muissa blogeissa: Cats, books & me
Hurja Hassu Lukija ‑blogin sarjakuvahaaste 2018: 4 luettua sarjakuvaa
Helmet-lukuhaaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani
Tillie Walden: Spinning
First Second, 2017
395 s.
4 comments
Tämä meni saman tien lukulistalle. Kiitos suosituksesta!
Minäkin ehdotan niin ahkerasti hankintapyyntöjä kirjastoon, että välillä nolottaa olla niin vaativa. :) Mutta useimmat pyynöt ovat jopa menneet läpi! Tätä kirjaa ei kirjaston valikoimissa näyttäisi vielä olevan, hmm… :)
Tämä oli kyllä todella ihana ja kaunis! Toivottavasti kirjastosi hankkii sen pyynnöstäsi :D Minä en ole kovin ahkera hankintapyyntöjen tekijä, mutta niistä vähistä kaikki muut paitsi tämä ovat menneet läpi. Tai no tämäkin sitten vissiin lopulta (tai joku muukin pyysi) :D
Kiitos suosituksesta <3 Entisenä taitoluisteluharrastelijana on aina ihanaa tarttua lajista kertoviin kirjoihin. Etenkin, kun nuoruuden urheiluharrastuksen rinnalla tulee itsekin kasvettua, ja sitten laji sekoittuu muihin kasvukipuihin.
Ei varmaan ihan hirveästi löydy taitoluistelusta kertovia kirjoja (ei ainakaan sarjakuvia!), joten kiva, kun sait tästä vinkin :) Tässä tosiaan yhdistyy kivasti laji ja ne nuoruuden kasvukipuilut. Minä halusin pienenä taitoluistelijaksi ja muistan kuinka harjoittelin taitoluistelukisoja katsoessani erilaisia hyppyjä luistimet jalassa olohuoneen paksulla matolla :D