6.8.2018

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia


Mutta ei se kuitenkaan riittänyt. Riika ei ollut kadottanut näkyvistään öistä peilisalia, jonka hänen luokkatoverinsa oli näyttänyt hänelle, kun hän oli ollut lapsi. Se huone oli vain "näyttää"-huone, yhden aistin huone, sillä muille kuin näköaistille se oli täysin illusionistinen. Mutta missä määrin "oikea" huone, jonka se heijasti, oli todellisempi? Sillä sekin oli vain aistien huone. "Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu todella", Riika ajatteli. "Se mitä kutsutaan todellisuudeksi, on vain jaettua unta."

Leena Krohnin teokset ovat minulle pyhiä. Niistä on vaikea olla pitämättä. Onneksi niin ei ole tarvinnut vielä tehdä, ei tälläkään kertaa, kun luimme lukupiirissä vuoden 1992 Finlandia-voittajan, kaksitoista esseenovellia sisältävän Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Vuosi 1992 oli viimeinen, kun Finlandia-palkinnon saattoi saada jokin muukin kaunokirjallinen teos kuin romaani.

Osa teoksen kahdestatoista esseenovellista on selkeämmin esseetyylisiä, osa taas enemmän pelkkiä novelleja. Esseemäisiä niistä tekee filosofiset pohdinnat olemassaolosta, mikä ei sinällään ole uutta Krohnin tuotannossa, mutta näissä teksteissä tuo pohdinta menee kenties vähän pidemmälle kuin normaalisti. Olemassaolon tai olemattomuuden kysymyksiä pohditaan erilaisten ihmisten kautta ja monista eri näkökulmista. Mitä on kuolema ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Jäämmekö jossain muodossa elämään? Onko mikään maailmassamme totta vai olemmeko vain matemaattisia olioita tai jaettua unta? Onko sillä edes merkitystä jos emme voi sitä tietää?

Esseenovellien teemat koskettivat minua erityisen paljon, sillä menetin minulle rakkaan ihmisen kesän kynnyksellä. Kuolemaa ja sen jälkeistä jotain tai ei-mitään käsittelevät tekstit eivät kuitenkaan ahdistaneet, vaan lohduttivat. Hyvä esimerkki tällaisesta tekstistä on teoksen neljäs novelli Jälkikuvan hehku, jossa mies, jonka jalka on vastikään amputoitu, ei toivukaan odotetulla tavalla, vaan hänen tilansa vain huononee ja huononee, kunnes hän lopulta muuttuu kaikille yhtä näkymättömäksi kuin hänen yksikätisenä syntyneen huonetoverinsa Åken vasen käsi. Hän on, hänen tekonsa ja sanansa ja ajatuksensa ovat, hänet tuntee olevan, mutta samalla hän ei enää ole.

Toinen vaikuttava novelli on Sillä kaikki elävät, jossa kertojan isä on vasta kuollut. Hän alkaa etsiä ihmisten joukosta kerran seminaarisalissa vain puolittain näkemiään kasvoja, jotka näyttivät hänestä epämääräisen tutuilta. Mutta ehkä kasvot eivät ole koskaan kuuluneetkaan kenellekään kertojan tuntemalle ihmisille, vaan jos hän loikin ne itse, "lohduksi ja korvaukseksi, koska hän kadotti näkyvistään isänsä kasvot?" Nyt kertoja etsii kaupungilla kuljeskellessaan ihmisjoukoista noita kasvoja enää yhtä vähän kuin etsii kuolleen isänsä kasvoja, vaikkei voikaan lakata ajattelemasta:

"Jos sinua ei ennen ollut, nyt sinä ainakin olet. Mutta miksi näin viivyttelet? Etkö voisi jo astua eteeni nimettömyydestäsi ja tunnistaa minut ja kertoa minulle, mitä tärkeitä tehtäviä minulla on vielä suoritettavana ja mitä ihmeellisiä asioita tulee tapahtumaan pian, aivan pian."

Krohnin tekstit ovat viisaita ja puhuttelevia. Niitä ei voi lukea nopeasti harppoen, vaan ne vaativat keskittymään ja ajattelemaan. Sitä rakastan Krohnissa, monen muun asian lisäksi. Hän on aina tehnyt hirvittävän tarkkanäköisiä havaintoja ajasta ja maailmasta, ja osaa rakentaa noiden havaintojen pohjalta hiottuja ja tarkkoja lauseita ja kiehtovia tarinoita. Kun tekstiin vielä lisätään jotain outoa, unenomaisuutta, jotain, mikä tekee siitä vähän vinon ja nyrjähtäneen, sekä teknologiaa ja hyönteisiä, ollaan jonkin hyvin erityisen äärellä. On myös erityistä, että saan niitä lukea. Kiitos.

––

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
WSOY 1992, 165 s.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti