Type and press Enter.

Leena Krohn: Matemaat­tisia olioita tai jaettuja unia

Mutta ei se kuitenkaan riittänyt. Riika ei ollut kadot­tanut näkyvistään öistä peili­salia, jonka hänen luokka­to­ve­rinsa oli näyttänyt hänelle, kun hän oli ollut lapsi. Se huone oli vain “näyttää”-huone, yhden aistin huone, sillä muille kuin näköais­tille se oli täysin illusio­nis­tinen. Mutta missä määrin “oikea” huone, jonka se heijasti, oli todel­li­sempi? Sillä sekin oli vain aistien huone. “Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu todella”, Riika ajatteli. “Se mitä kutsutaan todel­li­suu­deksi, on vain jaettua unta.”

Leena Krohnin teokset ovat minulle pyhiä. Niistä on vaikea olla pitämättä. Onneksi niin ei ole tarvinnut vielä tehdä, ei tälläkään kertaa, kun luimme lukupii­rissä vuoden 1992 Finlandia-voittajan, kaksi­toista essee­no­vellia sisäl­tävän Matemaat­tisia olioita tai jaettuja unia. Vuosi 1992 oli viimeinen, kun Finlandia-palkinnon saattoi saada jokin muukin kauno­kir­jal­linen teos kuin romaani.

Osa teoksen kahdes­ta­toista essee­no­vel­lista on selkeämmin essee­tyy­lisiä, osa taas enemmän pelkkiä novelleja. Essee­mäisiä niistä tekee filoso­fiset pohdinnat olemas­sao­losta, mikä ei sinällään ole uutta Krohnin tuotan­nossa, mutta näissä teksteissä tuo pohdinta menee kenties vähän pidem­mälle kuin normaa­listi. Olemas­saolon tai olemat­to­muuden kysymyksiä pohditaan erilaisten ihmisten kautta ja monista eri näkökul­mista. Mitä on kuolema ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Jäämmekö jossain muodossa elämään? Onko mikään maail­mas­samme totta vai olemmeko vain matemaat­tisia olioita tai jaettua unta? Onko sillä edes merki­tystä jos emme voi sitä tietää?

Essee­no­vellien teemat kosket­tivat minua erityisen paljon, sillä menetin minulle rakkaan ihmisen kesän kynnyk­sellä. Kuolemaa ja sen jälkeistä jotain tai ei-mitään käsit­te­levät tekstit eivät kuitenkaan ahdis­taneet, vaan lohdut­tivat. Hyvä esimerkki tällai­sesta tekstistä on teoksen neljäs novelli Jälki­kuvan hehku, jossa mies, jonka jalka on vastikään amputoitu, ei toivukaan odote­tulla tavalla, vaan hänen tilansa vain huononee ja huononee, kunnes hän lopulta muuttuu kaikille yhtä näkymät­tö­mäksi kuin hänen yksikä­tisenä syntyneen huone­to­ve­rinsa Åken vasen käsi. Hän on, hänen tekonsa ja sanansa ja ajatuk­sensa ovat, hänet tuntee olevan, mutta samalla hän ei enää ole.

Toinen vaikuttava novelli on Sillä kaikki elävät, jossa kertojan isä on vasta kuollut. Hän alkaa etsiä ihmisten joukosta kerran seminaa­ri­sa­lissa vain puolittain näkemiään kasvoja, jotka näyttivät hänestä epämää­räisen tutuilta. Mutta ehkä kasvot eivät ole koskaan kuulu­neetkaan kenel­lekään kertojan tunte­malle ihmisille, vaan jos hän loikin ne itse, “lohduksi ja korvauk­seksi, koska hän kadotti näkyvistään isänsä kasvot?” Nyt kertoja etsii kaupun­gilla kuljes­kel­lessaan ihmis­jou­koista noita kasvoja enää yhtä vähän kuin etsii kuolleen isänsä kasvoja, vaikkei voikaan lakata ajatte­le­masta:

Jos sinua ei ennen ollut, nyt sinä ainakin olet. Mutta miksi näin viivyt­telet? Etkö voisi jo astua eteeni nimet­tö­myy­destäsi ja tunnistaa minut ja kertoa minulle, mitä tärkeitä tehtäviä minulla on vielä suori­tet­tavana ja mitä ihmeel­lisiä asioita tulee tapah­tumaan pian, aivan pian.”

Krohnin tekstit ovat viisaita ja puhut­te­levia. Niitä ei voi lukea nopeasti harppoen, vaan ne vaativat keskit­tymään ja ajatte­lemaan. Sitä rakastan Krohnissa, monen muun asian lisäksi. Hän on aina tehnyt hirvit­tävän tarkka­nä­köisiä havaintoja ajasta ja maail­masta, ja osaa rakentaa noiden havain­tojen pohjalta hiottuja ja tarkkoja lauseita ja kiehtovia tarinoita. Kun tekstiin vielä lisätään jotain outoa, unenomai­suutta, jotain, mikä tekee siitä vähän vinon ja nyrjäh­täneen, sekä tekno­logiaa ja hyönteisiä, ollaan jonkin hyvin erityisen äärellä. On myös erityistä, että saan niitä lukea. Kiitos.

Leena Krohn: Matemaat­tisia olioita tai jaettuja unia
WSOY 1992
165 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.