Type and press Enter.

Jenny Offill: Syvien pohdin­tojen jaosto

Muistot ovat mikros­koop­pisen pieniä: pikku­ruisia hiukkasia, jotka kerään­tyvät parviksi ja erkanevat. Edison kutsui niitä pikkuih­mi­siksi. Entitee­teiksi. Hänellä oli teoria siitä mistä ne tulevat, ja tuo teoria oli ulkoa­varuus.

Jenny Offillin Syvien pohdin­tojen jaosto on romaani, johon ihastuin oikeastaan heti ensim­mäi­siltä sivuilta lähtien. Joistakin kirjoista tietää jo heti alussa, että luvassa on jotain todella hyvää.

Syvien pohdin­tojen jaosto on romaani, kenties varsin omakoh­tainen sellainen, parisuh­teesta, perhe-elämästä, vauva-arjesta ja parisuhteen vaikeuk­sista. Se on raken­teeltaan fragmen­taa­rinen: se koostuu lyhyistä kappa­leista ja yksit­täi­sistä hetkistä, tapah­tu­mista, muistoista, ajatuk­sista, sitaa­teista ja niin edelleen. Tällaisen tyylin vaarana on liika hajanaisuus ja tunne, ettei tekstistä saa kunnolla otetta, mutta Offill on osannut yhdis­tellä asiat toimi­vaksi kokonai­suu­deksi, jossa mikään ei tunnu irral­li­selta.

Darwinin kehit­tämän teorian mukaan jotakin jää aina yli, kun seksu­aa­linen vetovoima on tehnyt tehtä­vänsä ja pakot­tanut kaksi ihmistä parit­te­lemaan. Tätä jotakin hän kutsui “kauneu­deksi”, ja hän arveli, että tuo kauneus saattaa olla se, joka ajaa ihmiset tekemään taidetta.

Offillin romaani muistuttaa monessa suhteessa Maggie Nelsonin Argonautteja, jonka luin viime kuussa. Se käsit­telee samoja teemoja hyvin saman­tyyp­pi­sellä, fragmen­taa­ri­sella tavalla. Offillin romaani ei kuitenkaan ole tyyliltään filoso­finen tai teoreet­tinen, kuten Argonautit, joten se on tavallaan helpommin lähes­tyt­tä­vämpi. Riippuu tietysti, minkä­lainen tyyli puree, mutta näin yleistäen.

Syvien pohdin­tojen jaosto on myös sopivan hauska, tekstissä on paljon nokke­luuksia. Tykkään hauskoista romaa­neista, jos hauskuus vain on tuotu niihin tietyllä tavalla taiten. Mikä vain huumori ei pure, mutta Offillin romaanin kaltainen mustaan huumoriin ja tilan­ne­ko­miikkaan nojaava teksti on usein sellaista, joka toimii minulle.

On Offillin teksti kosket­ta­vaakin. Kertojan ahdistus parisuhteen kariu­tu­mi­sesta ja perhe-elämän ongel­mista tulee lähelle, se tuntui itses­täkin paikoi­tellen todella inhot­ta­valta ja kuris­ta­valta. Mielen­kiin­toista romaa­nissa on, miten parisuhteen kriisien ilmetessä alkupuolen minäkertoja katoaa ja muuttuu yksikön kolman­neksi persoo­naksi, vaimoksi, jonka toimia tarkas­tellaan jostain kaukaa, kuin avaruu­desta käsin. Niin vieraalta ja käsit­tä­mät­tö­mältä tilanne kerto­jasta tuntuu.

Sanoit, että antiloo­peilla on kymmen­ker­tai­seksi suurentava näkö. Olimme juuri tavanneet, tai sitten se oli pian sen jälkeen. Se mitä kerroit tarkoittaa, että kirkkaana yönä antiloopit saattavat nähdä Satur­nuksen renkaat.

Offillin romaani ei ehkä ole mieleen­pai­nuvin tai vuoden parhaimpia, mutta se oli jotenkin hyvin ilahduttava. Sitä oli ihana lukea.

Muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata. Kulttuu­ri­poh­dintoja, Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja­kaapin kummitus ja Donna mobilen kirjat.

Jenny Offill: Syvien pohdin­tojen jaosto
(Dept. of Specu­lation, 2014)
Suom. Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Argonau­teista pidin paljon, mutta tämä Syvien pohdin­tojen jaosto on minusta kyllä aika ylihy­pe­tetty teos. Ei tässä ole, kun tarkemmin tarkas­telee, mitään niin kovin ihmeel­listä, mutta jollakin keinoin (markki­noi­malla ?) tämä on onnis­tuttu nostamaan itseään suurem­maksi ilmiöksi.

    1. Mä en osaa nähdä tätä ylihy­pe­tettynä, koska en ole lukenut tai kuullut tästä mitään erityistä hypeä. Kehuja joo, mutta en mitään poikkeuk­sel­lista, vaan ihan samaa luokkaa kuin monista muistakin kirjoista. Asiaan voi vaikuttaa toki sekin, että itse pidin tästä.

  2. Ah, kiitos tästä! Olin jo jonkin­aikaa aikeissa hankkia tämän jostain, mutta kesän ja paikka­kun­nan­vaih­dosten alla se jäi. Nyt naput­telin kirjaston varaus­jonoon, joten tätä odotel­lessa. Toivot­ta­vasti tämä aukeaa ilahdut­tavana ja ihanana minul­lekin!

    1. No hyvä kun olin muistut­ta­massa! Toivon mukaan pidät. Tässä oli paljon kaikkea kaunista ja noh, luonnol­li­sesti vähemmän kaunista, mutta Offillin kerron­ta­tyyli ihastutti suuresti.