Type and press Enter.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanis­lauksen kolme­toista sinfoniaa

Musii­kissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perho­sissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemas­sao­lolle, sinä ei ollut mitään totta tai täsmäl­listä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmär­ret­tä­väksi. Perho­silla oli sentään oma järjes­tyk­sensä, joka oli aina lopulta löydet­tä­vissä.

Joskus kirjat eivät jätä sen suurempaa muisti­jälkeä, mutta lukuhet­kellä niistä kuitenkin pitää. Hetki saattaa olla muistin kannalta väärä, mutta yleensä se johtuu ihan vain kirjasta itsestään. Se, ettei kirjan tarina jää juurikaan mieleen, ei kuitenkaan automaat­ti­sesti tarkoita, että kirja olisi ollut huono. Enhän enää edes kunnolla muista kaikkia suosik­ki­kir­jojani, etenkään vuosien takaisia. Lukemisen hetkellä vallinnut tunnelma ja kirjasta heränneet tunteet usein riittävät, ja ne muistaakin paljon pidempään.

Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanis­lauksen kolme­toista sinfoniaa sopii aika hyvin edellä kuvattuun tilan­teeseen sillä erotuk­sella, ettei siitä kuitenkaan tullut lempi­kir­jaani. En enää kunnolla muista mistä siinä oli kyse, vaikkei sen lukemi­sesta ole aikaa kuin vasta pari viikkoa, mutta muistan romaanin tunnelman. Juonen kuvailuun tarvitsen apuja, mutta romaanin tunnelmaa osaan kuvailla heti muuta­malla sanalla. Se on ainakin musii­kil­linen, arvoi­tuk­sel­linen, synkeän melan­ko­linen, herkkä.

Ahokummun romaanin päähenkilö on perhosia työkseen tutkiva Max Holma. Kun hänen äitinsä kuolee, tämän makuu­huoneen pöydältä löytyy harvi­nainen perhonen, jollaista Max ei ole koskaan ennen tavannut. Perhosen jäljit­tä­misen lisäksi Max kiinnostuu omasta histo­riastaan. Hän ei ole koskaan tavannut saksa­laista isäänsä, johon hänen äidillään oli suhde toisen maail­man­sodan aikaan. Selvi­tystyöt johdat­tavat Maxin Oulun maakunta-arkiston kautta aina Hampuriin saksa­laisen huippu­pia­nistin konserttiin saakka. Löytyykö isä?

Viktor Stanis­lauksen kolme­toista sinfoniaa oli alkuvuoden ensim­mäisiä julkaistuja esikois­teoksia, ja se jäi silloin minulta lukematta, vähän muiden jalkoihin. Onneksi kuitenkin tartuin siihen pari viikkoa sitten, sillä minulla oli silloin olo, että teki mieli lukea lähinnä sellaisia järkeviä, mutta sujuvasti eteneviä ja nopeasti luettavia kirjoja. Ahokummun teos ei tosiaan jätä kovin suurta muisti­jälkeä, mikä johtuu ehkä ainakin osaksi sen ennalta-arvat­ta­vuu­desta ja irral­li­suuden tunteesta. Tuntuu, etteivät kaikki sen palaset oikein loksah­taneet paikoilleen, en aina ymmär­tänyt asioiden välisiä syy-yhteyksiä.

Romaanin tunnelma on sen sijaan jäänyt hyvin mieleeni. Siinä on jotain hyvin surumie­listä ja apeaa, kuin sade, joka hävittää kaikki värit. Se on kauttaaltaan harmaa ja hyvin totinen romaani. Isän etsintä ja siihen liittyvä pakko­miel­teisyys luovat siihen kuitenkin arvoi­tuk­sel­li­suuden tunnun, jonka vuoksi halusin jatkaa romaania eteenpäin. Kerrontaan jäin kaipaamaan lisää kuvailua, sillä se on aika selkeää ja korutonta, toisaalta romaanin tunnelmaan ihan sopivaa. Mutta: jälleen yksi kiinnostava tänä vuonna julkaistu nuoren naisen esikoisteos. Tykkään.

Muissa blogeissa: Amman lukuhetki, Lumiomena, Kirsin kirja­nurkka, Kirja­luotsi, Kosminen K, Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie ja Leena Lumi.

Helmet-lukuhaaste 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosi­kym­me­nelle, jolla synnyit

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanis­lauksen kolme­toista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.