Type and press Enter.

Leena Krohn: Kadotus

Minä kun olen aina ollut kohtuul­lisen avoin uusille ideoille toisin kuin Keret­ti­läinen. Hän on varsi­nainen luddiitti ja vastustaa sinnik­käästi uutta tekno­logiaa, ei omista edes älypu­he­linta. Toiset tekevät elämän itselleen ihan tieten tahtoen vaikeaksi, jonkin­laista masokismia kaiketi. Minusta tuommoinen jälki-ihmisyys on lajin­ke­hi­tyksen loogista jatkumoa. Kiitos ja ylistys, että ihminen nyt pystyy osallis­tumaan omaan evoluu­tioonsa ja korjaamaan sitä – kuten sukupuol­taankin – itse valit­se­maansa suuntaan. Tekisi mieleni sanoa nykyajasta niin kuin tyttä­ren­tyt­täreni aina innos­tuessaan: “Vitun awesome!”

Leena Krohn on yksi lempi­kir­jai­li­joitani. Uskal­tai­sinko jopa sanoa, että ainakin suoma­lai­sista kirjai­li­joista se kaikista rakkain ja tärkein. Ehkä uskallan. On siis SUURI TAPAHTUMA kun hänen uusi kirjansa ilmestyy. Jos en olisi jostain kummal­li­sesta syystä voinut lukea tänä keväänä kuin yhden kirjan, olisin epäröi­mättä valinnut Kadotuksen.

Eräässä kaupun­gissa järjes­tetään taiteiden yö ja kadut ja puistot täyttyvät taide­per­for­mans­seista ja juhli­vista ihmisistä. Nähtä­vissä ja koetta­vissa on jos jonkin­laisia taide-esityksiä: disko­pallon päällä pyörivä tyttö rinnat paljaina, kultaisin saksin siluetteja leikkaava nainen, virkattuja vaginoita, vasemman kätensä omatoi­mi­sesti amputoinut, itseään jälki-ihmiseksi kutsuva taiteilija, ja puhelin­ko­pissa kärpäs­parven keskellä kiemur­televa alaston rouva.

Juhlan humussa on helppo kadottaa omaisuuttaan. Niin käy myös näissä juhlissa ja seuraavana päivänä Kadotukseen, kaupungin löytö­ta­va­ra­toi­mistoon, on toimi­tettu kaduilta löyty­neitä hukattuja tai pois heitettyjä esineitä. Jokai­sella niistä on oma tarinansa, kuten Kadotuksen ainoa työnte­ki­jäkin toteaa: “Yksin­ker­tai­sinkin, vähäpä­töi­sinkin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmis­kunnan toiveista, tarpeista ja työstä. — Esine on ikkuna, sillä kun katson esinettä, joka on näkyvä, näen myös näkymät­tömän. Se on suunni­telma, tarkoitus ja mieli, ihmisen mieli.

Kadotus on krohn­maiseen tapaan mosaiik­kinen kudelma yhteen liittyviä kerto­muksia ja hetkiä. Luvut keskit­tyvät pääasiassa löytö­ta­va­ra­toi­mistoon edellisyön aikana tuotuihin esineisiin ja niiden edellisiin omistajiin: mitä he tekivät tuona taiteiden yönä, mitä he näkivät ja kokivat, miten he hukka­sivat Kadotukseen päätyneen esineensä. Löytö­ta­va­ra­toi­misto tuo esineet ja niihin liittyvät tarinat yhteen.

Taiteiden yössä vallitsee karne­va­lis­tinen, unenomainen ja ehkä jollakin tapaa vähän uhkaa­vakin tunnelma – jälleen tuttua Krohnin aiemmasta tuotan­nosta. Mikä on esitystä ja mikä on totta? Kaiken­laiset, todel­li­suutta venyt­tävät esitykset ja kulkijat sopivat samaan maisemaan, ne erikoi­sim­matkin.

Löytö­ta­va­ra­toi­mistoon päätyvä talutus­hihna, jossa lukee nimi Bitula, kertoo tarinaa yksin viihty­västä ihmisestä, joka poikkeuk­sel­li­sesti levot­to­muutta tuntien päätyy kaupun­gille keskelle taide­ta­pah­tumia. Runoi­lijan patsaan luona hän näkee tummiin pukeu­tuneen, kumara­sel­käisen vanhan naisen, joka taluttaa valjaissa pienehköä mustaa eläintä, joka näyttää ensi alkuun kissalta. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa eläimen olevan jonkin­lainen hyönteinen: kupera- ja kiiltä­vä­sel­käinen kuin koppa­kuo­riainen, jalka­pa­re­jakin kolme. Ehkä se on jokin robot­tilelu? Juttelu olentoa talut­tavan naisen kanssa ei oikein tuota tulosta, sillä nainen suorastaan loukkaantuu, kun häneltä tiedus­tellaan lemmik­kinsä aitoutta.

Löytö­ta­va­ra­toi­mistoon on tuotu myös jokin outo peli. Se on kirkas kuutio, jonka sisällä on pallo ja sen sisällä pyramidi ja yhä pienempiä raken­teita, joiden syvyy­dessä hehkuu valopiste. Se kuuluu erään naisen kohtaa­malle miehelle, joka on ällis­tyt­tävän pitkä, laiha ja kummal­lisen litteä, ja vieläpä kokonaan valkea punaisia huulia lukuu­not­ta­matta. Nainen kohtaa tämän erikoisen näköisen ja outoja puhuvan miehen muutamaan eri kertaan, viimeisen kerran Pinok­kiosta kertovan näytelmän yleisössä. Mies katoaa ja jättää jälkeensä kuution, joka värisee naisen käsissä ja näyttää tälle kaupungin.

Kadotuksen työnte­ki­jäl­läkin on sananen sanot­ta­vanaan, muustakin kuin hänelle toimi­te­tuista esineistä, joita hän lukujen alussa yleensä lyhyesti kommentoi. Hän kertoo hieman omista vaiheistaan ja miksi on päätynyt töihin ensin taide­museon valvo­jaksi, sitten pantti­lai­na­kont­toriin ja sieltä löytö­ta­va­ra­toi­mistoon. Hän pohtii pääty­vänsä ehkä lopuksi töihin kaato­pai­kalle, hylät­tyjen tavaroiden hautuu­maalle, joka “antaa puolu­eet­to­mamman ja yksityis­koh­tai­semman raportin tämän lajin nykyti­lasta ja tulevasta kohta­losta kuin mikään mediatalo tai filoso­filta tilattu tulevai­suuss­ke­naario.” Kaato­pai­kalla on totuu­temme ja salai­suu­temme. Tavarat pitävät sisällään kerto­muksia, mutta ne ovat myös arvot­to­mampia kuin koskaan.

Kadotus kommentoi terävästi maailman tilaa ja miten se on kulke­massa kohti loppuaan. Useissa esineisiin liitty­vissä tarinoissa toistuu epämää­räinen kuvaus jostakin, ehkä satamasta päin kantau­tu­vasta paukkeesta ja metelistä. Se on ehkä ilotu­litus, ehkä jotain muuta, sillä sitä ei koskaan paljasteta, ja sen mysti­syy­dessä on uhkaava tuntu. Kautta koko kirjan on aistit­ta­vissa pelkoa tulevasta. Kadotus käsit­telee myös muun muassa aikaa ja taidetta, ulkopuo­li­suuden tunteita ja ihmisten välisiä monimut­kaisia suhteita. Mukana on tuttuun tapaan ripaus mustaa huumoria, totta kai.

Krohn kirjoittaa jälleen uskomat­toman hienosti ja viisaasti. Hänen tekstinsä ovat aina todella uniikkeja, kukaan muu ei voisi kirjoittaa niin kuin hän. Lauseet ovat viiltävän teräviä ja harkittuja. Ne ovat täynnä merki­tyksiä, joita kaikkia ei varmasti vielä yhdellä lukuker­ralla pysty ymmär­tämään. On vaikea eritellä asioita, joita rakastan Krohnin kirjoissa, koska rakastan niitä kaikkia ja haluaisin luetella ne kaikki, mutta yksi on se, miten moniker­rok­sisia hänen teoksensa ovat ja miten jokai­sella lukuker­ralla löytää jotain uutta. No, siinä niitä tulikin oikeastaan jo kaksi – tätä mä just tarkoitan!

Onnit­telut, kun pääsit loppuun asti! Jos Leena Krohn on sinulle vielä vieras kirjailija, niin tästä Kadotuk­sesta voisi vaikka aloittaa.

Muissa blogeissa: Kirjasta kirjaan ja Kirja­reppu.

Leena Krohn: Kadotus
Teos 2018
159 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Ah, kyllä niin taas tätä rakastin! Kesällä luen kyllä kaikki lukematta olevat Krohnit – miksi ihmeessä säästelen niitä edelleen? Tämä tavara on niin timanttia!

    1. Krohn oli aivan ihana taas jälleen kerran! Siis ihan totta, minäkään en tajua, miksi säästelen jäljellä olevia Krohnin kirjoja, vaikka ne ovat niin huippuja?

      Onko sulla monta vielä lukematta (tai monta olet lukenut, jos niin päin on helpompi vastata)? :D Wikipedian listauksen mukaan Krohnilta olisi ilmes­tynyt yhteensä 34 kirjaa ja mä olen lukenut niistä vasta kahdeksan. Eli lukemista vielä riittää!