23.4.2018

Leena Krohn: Kadotus


Minä kun olen aina ollut kohtuullisen avoin uusille ideoille toisin kuin Kerettiläinen. Hän on varsinainen luddiitti ja vastustaa sinnikkäästi uutta teknologiaa, ei omista edes älypuhelinta. Toiset tekevät elämän itselleen ihan tieten tahtoen vaikeaksi, jonkinlaista masokismia kaiketi. Minusta tuommoinen jälki-ihmisyys on lajinkehityksen loogista jatkumoa. Kiitos ja ylistys, että ihminen nyt pystyy osallistumaan omaan evoluutioonsa ja korjaamaan sitä – kuten sukupuoltaankin – itse valitsemaansa suuntaan. Tekisi mieleni sanoa nykyajasta niin kuin tyttärentyttäreni aina innostuessaan: "Vitun awesome!"

Leena Krohn on yksi lempikirjailijoitani. Uskaltaisinko jopa sanoa, että ainakin suomalaisista kirjailijoista se kaikista rakkain ja tärkein. Ehkä uskallan. On siis SUURI TAPAHTUMA kun hänen uusi kirjansa ilmestyy. Jos en olisi jostain kummallisesta syystä voinut lukea tänä keväänä kuin yhden kirjan, olisin epäröimättä valinnut Kadotuksen.

Eräässä kaupungissa järjestetään taiteiden yö ja kadut ja puistot täyttyvät taideperformansseista ja juhlivista ihmisistä. Nähtävissä ja koettavissa on jos jonkinlaisia taide-esityksiä: diskopallon päällä pyörivä tyttö rinnat paljaina, kultaisin saksin siluetteja leikkaava nainen, virkattuja vaginoita, vasemman kätensä omatoimisesti amputoinut, itseään jälki-ihmiseksi kutsuva taiteilija, ja puhelinkopissa kärpäsparven keskellä kiemurteleva alaston rouva.

Juhlan humussa on helppo kadottaa omaisuuttaan. Niin käy myös näissä juhlissa ja seuraavana päivänä Kadotukseen, kaupungin löytötavaratoimistoon, on toimitettu kaduilta löytyneitä hukattuja tai pois heitettyjä esineitä. Jokaisella niistä on oma tarinansa, kuten Kadotuksen ainoa työntekijäkin toteaa: "Yksinkertaisinkin, vähäpätöisinkin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmiskunnan toiveista, tarpeista ja työstä. -- Esine on ikkuna, sillä kun katson esinettä, joka on näkyvä, näen myös näkymättömän. Se on suunnitelma, tarkoitus ja mieli, ihmisen mieli."

Kadotus on krohnmaiseen tapaan mosaiikkinen kudelma yhteen liittyviä kertomuksia ja hetkiä. Luvut keskittyvät pääasiassa löytötavaratoimistoon edellisyön aikana tuotuihin esineisiin ja niiden edellisiin omistajiin: mitä he tekivät tuona taiteiden yönä, mitä he näkivät ja kokivat, miten he hukkasivat Kadotukseen päätyneen esineensä. Löytötavaratoimisto tuo esineet ja niihin liittyvät tarinat yhteen.

Taiteiden yössä vallitsee karnevalistinen, unenomainen ja ehkä jollakin tapaa vähän uhkaavakin tunnelma – jälleen tuttua Krohnin aiemmasta tuotannosta. Mikä on esitystä ja mikä on totta? Kaikenlaiset, todellisuutta venyttävät esitykset ja kulkijat sopivat samaan maisemaan, ne erikoisimmatkin.

Löytötavaratoimistoon päätyvä talutushihna, jossa lukee nimi Bitula, kertoo tarinaa yksin viihtyvästä ihmisestä, joka poikkeuksellisesti levottomuutta tuntien päätyy kaupungille keskelle taidetapahtumia. Runoilijan patsaan luona hän näkee tummiin pukeutuneen, kumaraselkäisen vanhan naisen, joka taluttaa valjaissa pienehköä mustaa eläintä, joka näyttää ensi alkuun kissalta. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa eläimen olevan jonkinlainen hyönteinen: kupera- ja kiiltäväselkäinen kuin koppakuoriainen, jalkaparejakin kolme. Ehkä se on jokin robottilelu? Juttelu olentoa taluttavan naisen kanssa ei oikein tuota tulosta, sillä nainen suorastaan loukkaantuu, kun häneltä tiedustellaan lemmikkinsä aitoutta.

Löytötavaratoimistoon on tuotu myös jokin outo peli. Se on kirkas kuutio, jonka sisällä on pallo ja sen sisällä pyramidi ja yhä pienempiä rakenteita, joiden syvyydessä hehkuu valopiste. Se kuuluu erään naisen kohtaamalle miehelle, joka on ällistyttävän pitkä, laiha ja kummallisen litteä, ja vieläpä kokonaan valkea punaisia huulia lukuunottamatta. Nainen kohtaa tämän erikoisen näköisen ja outoja puhuvan miehen muutamaan eri kertaan, viimeisen kerran Pinokkiosta kertovan näytelmän yleisössä. Mies katoaa ja jättää jälkeensä kuution, joka värisee naisen käsissä ja näyttää tälle kaupungin.

Kadotuksen työntekijälläkin on sananen sanottavanaan, muustakin kuin hänelle toimitetuista esineistä, joita hän lukujen alussa yleensä lyhyesti kommentoi. Hän kertoo hieman omista vaiheistaan ja miksi on päätynyt töihin ensin taidemuseon valvojaksi, sitten panttilainakonttoriin ja sieltä löytötavaratoimistoon. Hän pohtii päätyvänsä ehkä lopuksi töihin kaatopaikalle, hylättyjen tavaroiden hautuumaalle, joka "antaa puolueettomamman ja yksityiskohtaisemman raportin tämän lajin nykytilasta ja tulevasta kohtalosta kuin mikään mediatalo tai filosofilta tilattu tulevaisuusskenaario." Kaatopaikalla on totuutemme ja salaisuutemme. Tavarat pitävät sisällään kertomuksia, mutta ne ovat myös arvottomampia kuin koskaan.

Kadotus kommentoi terävästi maailman tilaa ja miten se on kulkemassa kohti loppuaan. Useissa esineisiin liittyvissä tarinoissa toistuu epämääräinen kuvaus jostakin, ehkä satamasta päin kantautuvasta paukkeesta ja metelistä. Se on ehkä ilotulitus, ehkä jotain muuta, sillä sitä ei koskaan paljasteta, ja sen mystisyydessä on uhkaava tuntu. Kautta koko kirjan on aistittavissa pelkoa tulevasta. Kadotus käsittelee myös muun muassa aikaa ja taidetta, ulkopuolisuuden tunteita ja ihmisten välisiä monimutkaisia suhteita. Mukana on tuttuun tapaan ripaus mustaa huumoria, totta kai.

Krohn kirjoittaa jälleen uskomattoman hienosti ja viisaasti. Hänen tekstinsä ovat aina todella uniikkeja, kukaan muu ei voisi kirjoittaa niin kuin hän. Lauseet ovat viiltävän teräviä ja harkittuja. Ne ovat täynnä merkityksiä, joita kaikkia ei varmasti vielä yhdellä lukukerralla pysty ymmärtämään. On vaikea eritellä asioita, joita rakastan Krohnin kirjoissa, koska rakastan niitä kaikkia ja haluaisin luetella ne kaikki, mutta yksi on se, miten monikerroksisia hänen teoksensa ovat ja miten jokaisella lukukerralla löytää jotain uutta. No, siinä niitä tulikin oikeastaan jo kaksi – tätä mä just tarkoitan!

Onnittelut, kun pääsit loppuun asti! Jos Leena Krohn on sinulle vielä vieras kirjailija, niin tästä Kadotuksesta voisi vaikka aloittaa.

Muissa blogeissa: Kirjasta kirjaan ja Kirjareppu.

––

Leena Krohn: Kadotus
Teos 2018, 159 s.

2 kommenttia :

  1. Ah, kyllä niin taas tätä rakastin! Kesällä luen kyllä kaikki lukematta olevat Krohnit – miksi ihmeessä säästelen niitä edelleen? Tämä tavara on niin timanttia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krohn oli aivan ihana taas jälleen kerran! Siis ihan totta, minäkään en tajua, miksi säästelen jäljellä olevia Krohnin kirjoja, vaikka ne ovat niin huippuja?

      Onko sulla monta vielä lukematta (tai monta olet lukenut, jos niin päin on helpompi vastata)? :D Wikipedian listauksen mukaan Krohnilta olisi ilmestynyt yhteensä 34 kirjaa ja mä olen lukenut niistä vasta kahdeksan. Eli lukemista vielä riittää!

      Poista