Type and press Enter.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kerto­malla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään koskaan oikeasti lopu.

Eräänä iltana kolme Daeshin eli Isisin kannat­tajaa hyökkää götebor­gi­laiseen kirja­kauppaan, jossa on juuri meneillään islamia taiteellaan kriti­soivan taitei­lijan esiin­ty­minen. Laukauksia ammutaan ja yleisöä jää pantti­van­geiksi. Sitten yksi hyökkää­jistä, nuori nainen, joka videoi tapah­tumaa, tuntee kokeneensa saman tilanteen ennenkin. Hän muistaa. Hän muistaa, mitä tulee tapah­tumaan ja mitä hän on kokenut. Otsikoita ja uutis­lä­he­tyksiä. Yöper­honen. Isä särkyneen ikkunan takana. Kaikki on pielessä. Sekuntien pauhaava koski.

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee terrori-iskussa mukana olleen naisen luona oikeus­p­sy­kiatrian klini­kalla. Nainen ojentaa kirjai­li­jalle nipun papereita, joille hän on kirjoit­tanut tarinansa alun. Hän kertoo tulevansa toisesta maail­masta.

Johannes AnyurunHe hukkuvat äitiensä kyyneliin on romaani, johon on paras sukeltaa mahdol­li­simman sokkona. Antaa sen tulvia ylitse. Vaikka aina ei tietäisi mihin suuntaan kannat­taisi mennä, niin jatkaa silti, rohkeasti. Se palkitsee.

Pysäkillä Amin piti kiinni Göran Lobergin hiuksista. Otin vauhtia, ja ilmavirta kuivasi kyyne­leeni. Tiesin, että me oltiin Liatin kanssa oltu osa Ruotsia, joka ei ollut Ruotsi, osa jota maa minun ympärilläni oli tarvinnut puhdis­taakseen itsensä. Me oltiin oltu Ruotsin kuollutta ihoa ja liian pitkiksi kasva­neita kynsiä.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on toisaalta dystopia tulevai­suuden apartheid-yhteis­kun­nasta, joka ei tunnu lainkaan kaukai­selta, toisaalta romaani uskosta ihmisyyteen ja hyvyyteen. Tulevai­suuden Ruotsi on jakau­tunut kahtia ruotsa­laisiin ja ruotsa­laisiin, jotka kieltäy­tyvät allekir­joit­ta­masta kansa­lais­so­pi­musta esimer­kiksi uskon­toonsa vedoten. Jälkim­mäi­sistä tulee Kaningår­denin keski­tys­leiriin sijoi­tet­tavia valtion vihol­lisia. Maail­masta on tullut vaaral­li­sempi kuin meri. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen eroon peloistaan.

Romaani liikkuu siis kahdessa ajassa: kirjai­lijan nykyi­syy­dessä ja terrori-iskussa mukana olleen naisen kuvai­le­massa maail­massa, joka on tulevaisuus tai ehkä yksi versio siitä. Tulevaisuus on se, joka itkettää ja suututtaa. Siellä on Liat, kiusaavat pojat ja Oh Nana Yurg. Miten isän hiljaisuus — oli tyhjyyden tapa huutaa ja hänen kätensä olivat mustan­harmaat tuhkasta. Kaningården. Ja sitten enää yöper­honen ja lumisade. Nykyisyys taas on taso, jossa on mahdol­lisuus muutokseen.

En ollut ainoastaan alkuperä, joka etsi tulevai­suuttaan länsi­maa­ilman seinien suojista. Kannoin sisälläni sirpa­leita toisesta maail­masta, toisen­lai­sesta kielio­pista, jonka mukaan aika ja tila hahmot­tuivat. Olin muslimi, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on hieno ja liikuttava romaani. Sain sen vuoksi useita kertoja kylmiä väreitä, melkein ystävystyin Tundra-tytön kanssa ja halusin itkeä ja huutaa. Välillä jouduin laskemaan kirjan käsistäni ja keskit­tymään vain hengit­tä­miseen. Se vaatii hieman enemmän, sillä kaksi aikatasoa ja epätie­toisuus siitä, mitä oikeastaan edes tapahtuu, sekoit­tavat pään, mutta lopulta palaset loksah­tavat kohdalleen ja voi vain todeta, miten kekseliäs se on. He hukkuvat äitiensä kyyneliin ei syyttä saanut viime vuonna parhaalle ruotsa­lai­selle kauno­kir­jal­li­selle teokselle annet­tavaa August-palkintoa. Kevään vaikut­tavin romaani, ehdot­to­masti.

Lisäksi He hukkuvat äitiensä kyyneliin istuu tiukasti tähän aikaan. Se on yhteis­kun­ta­kriit­tinen ja poliit­tinen. Se kertoo asioista, jotka tulevat tapah­tumaan, ellemme tee jotain. Joten toimi, pidä meteliä, puhu, vastusta. Tai ihan ensim­mäi­seksi: lue tämä kirja.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin.” — “Kaikki ne nuoret, jotka matkus­tavat sinne kuolemaan. Seuraa­vassa maail­massa.”

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
(De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017)
Suom. Outi Menna
S&S
303 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Ihanaa, että sinäkin pidit näin paljon! Kävin juuri Ompunkin postauksen lukemassa, ja en tiedä pitäisikö olla jo ihan vähän kateel­linen, kun en itse näin voima­kasta fiilistä saanut, haha. :D Tunnistan täysin mistä puhutte ja miksi kehutte, mutta jollain oudolla tapaa tarina kasvatti jonkin­laisen muurin minun ja kerto­muksen välille, enkä ihan niin vahvasti tuntenut ja kokenut tätä kuin olisin toivonut. Puhut­televa ja ajankoh­tainen romaani kyllä silti ehdot­to­masti, toivon tälle kuitenkin paljon lukijoita myös Suomessa! :)

    1. Tämä oli kieltä­mättä ihan mahtava kirja. Vei jotenkin ihan mennessään. Mutta ymmärrän tunteen, kun joskus jotain jää vaan puuttumaan, vaikka muuten tunnis­taisi kirjan ansiot ja niin edelleen. Se on vähän epämukava tunne, kun aina sitä jotain ei pysty oikein määrit­te­lemään, se on vain joku juttu! Toivon kans, että ihmiset löytäi­sivät tämän hyvin.

  2. Oh yes, aivan samaa mieltä. Tämä romaani kyllä vaatii lukijalta keskit­ty­mistä, mutta ei kuitenkaan ole mitenkään liian vaikea, vaan kaikki tässä kääntyy itse teoksen voitoksi. Monta kertaa lukiessa totesin ääneen tyyliin “voi luoja kuinka hyvä”. Odotan tosi jänni­tyk­sellä Anyurua Helsinki Littiin päästäkseni kuulemaan hänen tästä puhuvan. Kuulin myös, että häneltä on tämän jälkeen tullut jo uusikin romaani. Toivot­ta­vasti se käännetään pian. Anyurun ekaa romaania yritin lukea ruotsiksi, mutta kieli oli mulle liian hankalaa.

    1. Ihanaa, kun säkin hullaannuit tästä! Tämä oli todella hieno ja ajatuksia herättävä romaani. Anyurun eka kirja kiinnostaa muakin, mutta suomeksi joo. Olisi ihanaa päästä kans Helsinki Littiin, kun siellä on tänä vuonna erityisen kiinnos­tavia vieraita, mutta täältä on liian pitkä matka ja uusi työ ja kaikkea muuta tylsää :( Toivot­ta­vasti tapahtuma televi­sioidaan tänäkin vuonna!

  3. Kuvaat hyvin tuota, että tämän kirjan pitää antaa vain tulvia ylitse, antaa vain mennä, vaikka ei aivan tietäi­sikään suuntaa. Vaikka aikatasoja oli mielestäni tavallaan helppo seurata, olin jotenkin eksyk­sissä lukiessani. Ja vaikka palaset löysi­vätkin paikkansa lopulta, tässä oli sellaista, mistä en aivan saanut kiinni, vaikka olisin halunnut.

    1. Se on varmaan paras taktiikka, koska alussa on vielä vaikea tietää mistä oikein on kyse ja mitä tapahtuu. Mä taas puolestani jotenkin tykkäsin siitä eksyk­sissä olosta, mutta varmaan siksi, että sain tarinasta tarpeeksi otetta. Hieno lukuko­kemus!