Type and press Enter.

Elin Willows: Sisämaa

Paikassa jossa ihmiset katsovat tutki­vasti. Paikassa jossa minut huomataan uudeksi tulok­kaaksi. Joudun selit­tämään ruoka­kau­passa: Kyllä, asun täällä, olen muuttanut tänne. Vastauk­seksi tulee terve­tu­lo­toi­votus, mutta en tunne itseäni hyväk­sy­tyksi. Ymmärrän että siihen vaaditaan enemmän. Ja seuraavan kerran kassalla tietysti jatko­ky­symys: Minkä takia?

Elin Willowsin esikois­ro­maani Sisämaa oli odote­tuimpien kevään kirjojen listallani, joten oli ihanaa vihdoinkin päästä lukemaan sitä. Willows on kasvanut Ruotsissa, mutta muuttanut Suomeen vuonna 2009. Sisämaa julkaistiin yhtä aikaa sekä Ruotsissa että Suomessa.

Nuori nainen muuttaa poikays­tä­vänsä kotiseu­dulle, pieneen taajamaan Ruotsin pohjoi­sosiin. Ennen kuin tuhannen kilometrin matka kaupun­gista pohjoiseen on ajettu, heidän parisuh­teensa on jo päättynyt. Nainen päättää kuitenkin jäädä asumaan seudulle syystä, jota ei itsekään oikein tiedä. Se vain on hänen valin­tansa. Päätös herättää hänen lähipii­rissään ja seudun asukkaissa ihmetystä: kuka nyt vapaa­eh­toi­sesti haluaisi muuttaa kylään, josta pikem­minkin lähdetään pois?

Naisen elämän täyttävät rutiinit. Arkea rytmit­tävät työ paikal­li­sessa ruoka­kau­passa, kioskista viikon­lo­puksi ostet­tavat irtokarkit ja lehdet, television rikos­sarjat, kävely­lenkit luonnossa, tapaa­miset entisen poikays­tävän kanssa ja illan­vietot vuoren­rin­teessä sijait­se­vassa Hotel­lissa. Pienellä paikka­kun­nalla kasva­neena se kaikki tuntuu kovin tutulta. Elämä seudulla on pysäh­ty­nyttä, mikä vertautuu hyvin naisen elämän­ti­lan­teeseen. Nainen tuntee yksinäi­syyttä ja ulkopuo­li­suutta eikä hänellä ole mitään suunni­telmia tai tavoit­teita. Hän on jumissa, väliti­lassa, mutta omasta halustaan.

Välillä tuntuu kuin vain odottaisin. Kuljen täällä, asun täällä, elän täällä odottaen jotain. Mutta minulla ei ole aavis­tus­takaan, mitä se jokin on. Erityisen selväksi tämä tulee, kun lasken päiviä seuraavan viikon alkuun kuin odottaisin sitä. En kuitenkaan odota mitään erityistä. En päivää jona tapah­tuisi jotain, ei muutosta näköpii­rissä.

Luonto on vahvasti läsnä kirjassa. Pohjoisen pimeät ja lumiset talvet ovat pitkiä, kesällä aurinko ei laske ollenkaan. Nainen tottuu talven kylmyyteen ja pimeyteen paljon helpommin kuin kesän valoi­suuteen. Ehkä se tuo lohtua ja turvaa, samoin kuin television äänet, sillä hiljaisuus tuntuu hänestä uhkaa­valta. Ympäristö on osa naisen mielen­mai­semaa.

Kerronta on hidasta ja rauhal­lista. Tarina ei etene krono­lo­gi­sesti, vaan liikkuu eri hetkissä yhdenkin luvun sisällä. Aluksi halusin selkeyden vuoksi tietää, missä ajassa nyt ollaan, mutta lopulta päästin irti: sillä ei ollut merki­tystä. Eri ajat, paikat ja tapah­tumat sulau­tuvat toisiinsa jotenkin lohdul­li­sella tavalla. Toisto on tarinassa hieno tehokeino: se korostaa rutiineja ja sitä, miten samat ajatukset usein toistuvat eristäy­tyneen ihmisen mielessä.

Heti kun olen päässyt kyllin kauas tiestä, niin kauas kuin uskallan mennä, kaikki äänet katoavat. Jäljellä on vain metsä ja luonto. Kun nousen kukku­lalle, näen jään, jonka tiedän olevan lumen alla. Vuoret kaukana, lunta kaikkialla ylimää­räisenä eristeenä, joka vaientaa minutkin. Täällä ollessaan jättää todel­li­suuden.

Sisämaa on kaunis ja melan­ko­linen romaani yksinäi­syy­destä, ulkopuo­li­suu­desta ja pikku­kylän eristäy­ty­nei­syy­destä. Siitä, miten arkisista ajatuk­sista ja asioista tulee lopulta merki­tyk­sel­lisiä, miten ne johtavat hieno­va­rai­sesti muutokseen ja oival­lukseen. Romaania voi toki lukea vähän eri tavoin, esimer­kiksi kuvauksena erosta toipu­mi­sesta, masen­nuk­sesta tai yksinäi­syy­destä ja elämän pysäh­ty­nei­syy­destä. Minä luin sitä lähinnä viimeisen näkökul­masta. Ihana esikois­ro­maani.

Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Nannan kirja­kimara, Täysien sivujen nautinto, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kymmenes kirjain.

Helmet-lukuhaaste 2018: 1. Kirjassa muutetaan

Elin Willows: Sisämaa
(Inlandet, 2018)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2018
191 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

10 comments

  1. Hieno romaani todella, herätti paljon ajatuksia ja tunteita. Vau!

    1. Päähen­kilön ajatukset ja tunteet olivat osittain niin kovin tuttuja, että kirja kosketti kovasti. Jäämme odottamaan Willow­silta lisää kirjoja!

  2. Tämä oli kyllä ihana. Kasvoi ihanam­maksi mitä pidem­mälle luki, sai toivomaan, että olisi jatkunut aina vain. Aluksi tuntui, että toistoa oli liikaa, mutta lopulta sitäkin rakasti.

    1. Totta, tätä olisi lukenut mielellään vielä vähän lisääkin. Minä hämmennyin myös alussa toistosta (ja krono­logian sekoit­ta­mi­sesta), mutta sitten siihen tottui ja alkoi ymmärtää, miten hyvin se sopi tarinaan.

  3. Hassua, miten monet ovat innoissaan tästä kirjasta. Te kaikki varmaan luette tätä “turval­li­sesti” kaupun­gista käsin ;) Itse olen tehnyt juuri tuon, että muutin isohkosta kaupun­gista tunte­mat­to­malle pikku­paik­ka­kun­nalle, ja tuo tarina tulee niin lähelle omia kokemuksia, että en todel­lakaan kestäisi lukea sitä…

    Mutta hyvä kirjahan tämä varmasti on :)

    1. Aika moni meistä kirjasta blogan­neista tuntuu olevan kotoisin pieneltä paikka­kun­nalta, minäkin. Muutin kaupunkiin nuorena aikuisena osaksi siksi, että ahdistuin kotipaik­ka­kuntani pienuuteen, en kestänyt enää niitä ahtaita piirejä ja etäännyin vanhoista kavereistani. Vierailen paikka­kun­nalla kuitenkin edelleen, sillä osa perheestäni asuu siellä, mutta en muuttaisi sinne takaisin. Väittäisin siis yhä muistavani ja tietäväni, millaista pienellä paikka­kun­nalla asuminen on, joten en koe olevani ns. turvassa kaupun­gissa. Toki varsi­nai­sesta asumi­sestani siellä on jo aikaa, joten en koe siitä enää ahdis­tusta, mutta muistan sen, miltä se kaikki tuntui. Mutta tiedostan tietysti sen, että toisin päin, kaupun­gista pikku­paik­ka­kun­nalle muutta­minen, on taas omanlai­sensa prosessi, jota muut eivät voi ymmärtää.

      Mitä innos­tukseen tulee, niin vaikka kirja käsit­telisi vaikeita asioita, jotka ovat itsel­lekin tuttuja, voi se silti olla hieno. En tiedä, hämääkö tuo kirjasta käyttämäni ihana-sana tässä jotenkin? Kirjahan ei ole mitenkään roman­ti­soitu kuvaus yksinäi­syy­destä, ulkopuo­li­suu­desta tai vastaa­vasta, mutta se on todella hienosti ja kauniilla tavalla kirjoi­tettu. Kaikilla ei myöskään ole mitään traumoja tai muita huonoja kokemuksia pienellä paikka­kun­nalla asumi­sesta tai kaupun­gista maalle muutta­mi­sesta, joten siksi kirja voi olla ns. helppo lukea.

      On kieltä­mättä hyvä tuntea omat rajansa, minäkään en lue tietyn aihepiirin kirjoja, koska en vain tässä elämän­ti­lan­teessa (tai jopa ikinä) siihen kykene.

    2. No itsekin olen kyllä alun perin maalta kotoisin, mutta aikuisena olen viihtynyt parhaiten kaupun­geissa. Sitten muutin juuri miehen perässä pienelle paikka­kun­nalle, josta en tuntenut ketään muita kuin hänet — juuri kuten tuossa kirjassa. Siihen liittyy asioita, joiden takia en juuri tällä hetkellä halua lukea tätä kirjaa — mutta ehkä joskus??

      Juuri eilen ja tänään uskal­tauduin nimittäin vihdoin lukemaan tähän asti vältte­lemäni Marko Annalan Väritys­kirjan. Eikä se lopulta ollutkaan niin ahdistava kuin olin pelännyt!! :)

    3. Ymmärrän hyvin ja onneksi kaikkea ei ole pakko lukea, jos ei halua tai kykene. Joskus liian läheltä liippaavat tarinat saattavat olla myös jonkin­laista terapiaa tai tuoda lohtua, mutta voi olla, että siihen tarvitsee ensin aikaa ja etäisyyttä. Joten ehkä tosiaan tämä Sisämaakin onnistuu :)

  4. Willows kuvaa käsit­tä­mät­tö­mällä tarkka­sil­mäi­syy­dellä ja hieno­va­rai­suu­della sitä irral­lista oloa ja vierauden tunnetta, kun olet muuttanut vieraaseen paikkaan ja tunnet olevasi tyystin yksin ulkoa­va­ruu­dessa vailla ainut­takaan kiinnit­tävää säiettä, — mihinkään, kehenkään edes itseesi. Nolla­ti­lanne. Päämää­rätön.

    Ja jännä juttu: Willowsin kerronta on vähäe­lei­syy­dessään vastus­ta­ma­tonta, ei tapahdu juuri mitään ja silti en malttanut laskea teosta käsistäni vaan epätyy­pil­li­sesti suorastaan hotkaisin sen yhdellä ahmai­sulla;)

    1. Minäkin luin tämän kirjan hyvin nopeasti, ihan muuta­massa erässä. Jotenkin tämä minusta vaati sellaisen inten­sii­visen luennan, että tunnelma säilyi. Kerronta on todel­lakin hienoa, vaikka onkin niin vähäe­leistä. Upea esikoinen.