Type and press Enter.

Aleksi Peura: Jumalan vihol­liset : Euroopan noita­vai­nojen historiaa

Sain heti vuoden alettua mielet­tömän tieto­kir­ja­kuumeen. Teki mieli oppia vähän kaikesta kaikkea. Nyt tuo kuume on hieman laantunut, vaikka uskon silti jatkavani hyvien tieto­kir­jojen parissa joka kuukausi. Koko alkukevään eli maaliskuun alkupuo­lelta huhtikuun alkuun luin Aleksi Peuran uutuus­teosta Jumalan vihol­liset : Euroopan noita­vai­nojen historiaa.

Nimensä mukai­sesti Jumalan vihol­liset käsit­telee Euroopan noita­vainoja. Peura tekee jo alkuun selväksi, ettei teosta ole tarkoitus lukea otsa rypyssä tai yliopiston tenttiä varten. Peura on laillani historiaa opiskellut filosofian maisteri, mutta halusi kirjoittaa viihdyt­tävän ja mukaan­sa­tem­paavan teoksen, ei tutki­musta (ei sillä, etteikö yliopis­to­tason tutki­muskin voisi olla viihdyt­tävää luettavaa, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan). Teksti onkin lenno­kasta ja humoris­tista, mutta myös pohdis­ke­levaa ja täyttä asiaa. Peura käyttää vain vähän lähde­viit­teitä, mutta teoksen lopussa on kattava kirjal­li­suus­luettelo niille, jotka haluavat tutustua aiheeseen syvemmin. Sen sijaan loppu­viit­teitä on paljon ja ne lähinnä täyden­tävät tekstissä esitettyjä näkemyksiä.

Peuran teos on terve­tullut lisä noita­vai­noista kertovan kirjal­li­suuden joukkoon. Hänen päätar­koi­tuk­senaan on kumota monia yhä edelleen noitiin ja noita­vai­noihin liitet­täviä myyttejä, ja hän tarkas­telee niitä niin arkie­lämän kuin noituus­teo­rioiden kautta. Mieli­ku­vamme noidista ja vainoista elävät sitkeästi muun muassa populaa­ri­kult­tuurin ja virheel­lisen historian tulkinnan vuoksi.

Peuran mukaan noita­vainot ei ollut mikään yhtenäinen tapahtuma, vaan se koostui useista paikal­li­sista vainoista. Se lienee monille jo selvää, etteivät noita­vainot tapah­tuneet keskia­jalla vaan vasta myöhemmin, ulottuen aina keskiajan lopulta 1700-luvulle asti, piikki­kauden ollessa 1500–1600-lukujen taitteessa. Yksi yleinen uskomus on se, että noita­vai­nojen aikana noituu­desta tuomittiin kuolemaan 9 442 994 uhria eli melkein kymmenen miljoonaa ihmistä usean sadan vuoden aikana. Noita­vainot eivät kuitenkaan ollut mikään järjes­tel­mäl­linen tappo­ko­neisto, kuten vaikkapa holokausti oli ja johon noita­vainoja on joskus vähän idioot­ti­mai­sesti verrattu. Ei ollut ketään pahan­tah­toista hallit­sijaa, paavia tai inkvi­siit­toria, joka olisi halunnut tuhota kaikki punatuk­kaiset tai kätilöinä toimivat naiset. Tuo erikoinen luku 9 442 994 kuole­maan­tuo­mittua on peräisin 1700-luvulta, jolloin eräs saksa­lainen Gottfried Christian Voigt laski yhdessä kylässä viiden­kym­menen vuoden aikana teloi­tet­tujen noitien määrän, joka oli 20 noitaa. Sitten hän suhteutti kuolleiden määrän kylän väkilukuun ja laski samalla suhde­lu­vulla koko Euroopan noita­vai­noissa teloi­tetut noidat. Ihan hirveän tarkka lasku­kaava hei. Nykyään vakavasti otettavat arviot pyörivät noin 50 000 teloi­tetun paikkeilla.

Toinen yleinen uskomus on, että suurin osa noidista oli naisia, koska noita­vai­nojen taustalla vaikutti naisviha. On totta, että kolme neljästä euroop­pa­lai­sesta noidasta oli nainen. Kuitenkin neljäsosa heistä oli miehiä ja muinaisen Normandian, eli nykyisen Suomen ja Viron alueilla, suurin osa noitina teloi­te­tuista oli miehiä. Islan­nissa yli 90 prosenttia noidista oli miehiä. Naisia oli kuitenkin helpompi syyttää noituu­desta, koska naiset nähtiin esimer­kiksi houku­tuk­sille alttiimpana ja heikompana sukupuolena, joten oli yleistä päätellä, että Paholaisen oli helpompi houku­tella naisia kätyreikseen. Se ei kuitenkaan poista sitä, että Paholainen saattoi houku­tella myös miehiä, vaikkei heidän ajateltu sortuvan houku­tuksiin niin helposti. On myös totta, että useat aikansa noituus­teo­reet­tiset tekstit olivat hyvin misogy­nis­tisiä – ja joidenkin virheel­liset käännökset koros­tivat misogyniaa entisestään –, mutta nekään eivät synnyt­täneet missään vaiheessa mitään erityistä naisvihaa, jota voisi käyttää selityksenä noita­vai­noille.

Koska noita­vainot koostuivat pääasiassa yksit­täi­sistä tapah­tu­mista ja niitä esiintyi usean sadan vuoden aikajän­teellä, ei niille oikeastaan voi löytää mitään yhteistä syytä. Kussakin vainossa oli omat erityis­piir­teensä. Noidat olivat uhka talon­po­jille, koska heillä oli voima tuhota heidän elinkei­nonsa; he olivat uhka akatee­mi­koille, koska noidilla oli helppo sovittaa yhteen Raamatun tekstit ja maaginen arkiko­kemus; he olivat uhka tuoma­reille, koska noidat halusivat syöstä kristi­kunnan rappioon ja vastus­tivat yhteis­kuntaa. Noituus oli siis usein pelkkä tekosyy. Peuran lopul­liseen käsitykseen on helppo yhtyä: “noidat kuolivat kanssaih­mis­tensä vihan, inhon ja pelon takia”. Sitä samaa vihaa, inhoa ja pelkoa kannamme sisäl­lämme yhä, vaikka niiden ilmene­mis­muodot ovatkin hieman erilaiset.

Asia, jota en itse ole oikein tullut koskaan ajatel­leeksi on se, miksi noita­vainot lopulta päättyivät. Jos noita­vai­noille ei oikein löydy mitään yhteistä nimit­täjää, miksi ne tapah­tuivat juuri noin 1400–1800-lukujen välisenä aikana? Miksei niitä voisi olla yhä edelleen? Peuran mukaan esimer­kiksi taikaus­koi­suutta ja sen vähene­mistä ei voida oikeastaan pitää syynä, olemmehan edelleen varsin taikaus­koisia, vaikka tieteen kehitys onkin muuttaneet maail­man­ku­vaamme parin sadan vuoden takai­sesta. Merkit­tä­vimmät syyt löytyvät maallisen oikeuden kehit­ty­mi­sestä ja keskus­vallan ja demokratian juurtu­mi­sesta Eurooppaan. Kun ihmisten olot vähitellen paranivat, heillä ei ollut enää aihetta syyttää noitia epäon­nestaan, ja kun keskus­valta kehittyi ja oikeus­käy­tännöt yhtenäis­tyivät, sitä vähemmän noitia tuotiin enää oikeuden eteen. Ei ollut harvi­naista, että jotakuta noituu­desta syyttänyt joutui lopulta itse oikeuden eteen.

Peuran kirja oli mielen­kiin­toista luettavaa. Osa asioista oli jo ennalta tuttuja omien opintojen ja kiinnos­tuk­sen­koh­teiden kautta, mutta osa antoi uutta pohdit­tavaa. En kuitenkaan lukea paukaut­tanut kirjaa kovin nopeasti, vaan tarvitsin sen kanssa paljon taukoja. Peura kirjoittaa hyvin ja sujuvasti, hänellä on ihan oma äänensä, mutta väsyin välillä melko runsaaseen huumorin viljelyyn. Sitä löytyy etenkin loppu­viit­teistä. Aluksi jutut olivat iskeviä ja varsin nasevia, mutta toisto vei niiltä pohjaa. Jos kuitenkin luulet, ettei vähän kettuileva huumori haittaa, ja pidät vähän epätyy­pil­li­sem­mästä ja rennom­masta tieto­kir­jal­li­suu­desta, Peuran kirjaan kannattaa ehdot­to­masti tutustua.

Aleksi Peura: Jumalan vihol­liset : Euroopan noita­vai­nojen historiaa
Like 2018
288 s.

Leave a Reply to Kirsi Cancel reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Voisi olla kiinnos­tavaa luettavaa, laitetaan nimi muistiin. Oletko lukenut Marko Nenosen noita­vai­noista kirjoit­tamia kirjoja? Ne ovat niin ikään oival­lisia katsauksia tähän ilmiöön ja myyttien ravis­telua.

    1. Kyllä, kannattaa kokeilla! En ole lukenut Nenosta, joten kiitos vinkistä, laitanpa puolestani hänet muistiin :)

  2. Kuulos­taapa mielen­kiin­toi­selta kirjalta! Noita­vainot ovat aina etäisesti kiinnos­taneet, mutten koskaan ole kuitenkaan pereh­tynyt niihin sitten sen tarkemmin, joten tämäpä voisi ollakin sopivaa luettavaa :)

    1. Tämä voisi toimia hyvänä ja kevyenä tutus­tu­misena aiheeseen. Suosit­telen kans Leena Virtasen teosta Noita­naisen älä anna elää (uusin­ta­painos nimeltä Tulen morsian, kirjan pohjalta tehdyn elokuvan mukaan) :)