Type and press Enter.

Susinukke Kosola: Avaruus­kis­sojen leikkikalu

Christian Bök kirjoitti runonsa bakteerin DNA:hanolen parempi – raaputan säkeeni atomin ytimeen

haluan sanoihini ydinrä­jäh­dyksen poten­ti­aalin

olkaa hyvät, tappakaa minut vielä kun voitte
päässäni kasvaa kuvia joiden en halua kukkivan:

Sanon tämän nyt silläkin uhalla, että olen muiden mielestä tyhmä: en oikein tajunnut Susinukke Kosolan runoko­koelmaa Avaruus­kis­sojen leikkikalu. Okei, aina ei tarvit­sekaan tajuta, vaan joskus paljon voi löytää myös tunnel­masta. No, en saanut kiinni siitä tunnel­mas­takaan kuin vasta kokoelman viimei­sessä osassa “Kun maailma loppui hän lukitsi itsensä vessaan”, jossa tyyli vaihtuu proosa­ru­noksi. Koen proosa­runon olevan minulle läheisin runouden muoto, vaikkei sekään aina välttä­mättä ole mitenkään erityisen selkeää. Se tuntuu silti helpommin lähes­tyt­tä­vältä, koska olen aina pääasiassa lukenut proosaa ja runot ovat olleet jotain poikkeuk­sel­lista. Olen kuitenkin lukenut myös loistavia säkeisiin jaettuja runoja, joten en tarkoita, että kaikki “perin­tei­sempään” muotoon kirjoi­tettu runous olisi vaikeaa. Kosolan tyyli on vain makuuni ehkä liian kokeel­linen, ainakin runojen konteks­tissa. En nauti liian kokeel­li­sesta proosas­takaan.

Täsmen­täisin kuitenkin, että minua ei haittaa se, jos en ymmärrä runoja niin kuin ne pitäisi ymmärtää – tai eihän sellaista oikeastaan edes ole, joten sanonkin: kuten valtaosa muista on ne ymmär­tänyt. Minulle riittää, jos tulkitsen ne edes omalla tavallani. Avaruus­kis­sojen leikki­kalun kohdalla en kuitenkaan saanut oikein mistään kiinni. Tajusin kyllä, että runoissa on kyse tutkiel­masta ihmisyyden valta­vir­rasta, kuten kirjan alaot­sik­kokin sanoo. Halusta olla erilainen, vaikka on ihan saman­lainen kuin muutkin. Vähän politii­kas­takin. Tykkäsin osioiden aluissa olevista listoista. Toki jotkut runot onnis­tuivat puhut­te­lemaan tai ne sisäl­sivät joitain yksit­täisiä mielen­kiin­toisia ajatuksia, mutta lopulta aika harvat.

pitäisi olla muualla
siellä missä minua kaivat­taisiin
mutta ehdin jo tehdä osoit­teen­muu­toksen tänne
hampaat­toman vanhuksen suuhun ja tuoda
tämän ikeneen tuolin ja sen
mikä tekee tilasta kodin ja nyt

tuijotan ulos kuivu­neiden huulien halkea­mista
miten kaupunki märehtii itseään kuin
nurjaksi väännetty kita

Toinen isohko ongelma oli se, etten oikein pitänyt Kosolan kielestä. Se on aika urbaania, paikoi­tellen jopa epämiel­lyt­tävää ja rumaa. Rumuu­dessa ei ole itsessään mitään vikaa, se voi olla hyvä tehokeino ja niin edelleen, mutta nyt en vain lämmennyt sille. Jotkut sanava­linnat säräh­tivät korvaan. Yllä oleva sitaatti on esimerkki sellai­sesta kielestä, joka on jotenkin epämiel­lyt­tävää: vanhuksen paljaat ikenet, kuivu­neiden huulten halkeamat, kaupungin märeh­ti­minen, nurja kita.

Vaikka olisinkin ollut niin sanotusti samalla aalto­pi­tuu­della Kosolan kanssa, emme ehkä kuitenkaan olisi tulleet juttuun pidemmän päälle. Avaruus­kis­sojen leikkikalu ei vain ole sitä, mitä itse runoilta haluan.

Mitä kirjaa te ette ole tajunneet?

Muissa blogeissa: Bookish­tea­party, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuu­ri­poh­dintoja, Mitä luimme kerran, Kirja vieköön!, Yöpöydän kirjat ja Kirja­varkaan tunnus­tuksia.

Helmet-lukuhaaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusa­lu­eellasi

Susinukke Kosola: Avaruus­kis­sojen leikkikalu : tutkielma ihmisyyden valta­vir­rasta
Sammakko 2016
80 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

5 comments

  1. Paljon on kirjoja, jotka ovat jääneet minulta tajua­matta. Näistä nykyru­noista en aina saa selvää, mistä niissä puhutaan. Ilmei­sesti kuitenkin minua lukeneemmat ihmiset niitä kykenevät toistensa kaltai­sesti ymmär­tämään? Kyllä kai runot voivat olla arvoi­tuksia, jotka vain harva osaa ratkaista, mutta sitten lienee turha kuvitella sellaisten arvoi­tusten saavut­tavan kovin taajoja lukija­kuntia. Saattaa olla, etteivät kaikki runoi­lijat tavoit­te­lekaan isoja ihaili­ja­joukkoja vaan tahtovat puhutella pienempien piirien mukavuusa­lueita?

    1. Nykyru­noutta on varmasti monen­laista, mutta tarkoit­tanet kokeel­li­sempaa osastoa. Siitä en todel­lakaan ole varma, onko se minun juttuni. En tiedä, jos lukisi paljon erityyp­pistä ja etenkin sitä kokeel­lista runoutta, niin oppisiko tavallaan ymmär­tämään niitä, joita ei koe nyt ymmär­tä­vänsä? Varmaan sitä oppisi yleensä parem­maksi analy­soimaan, mutta lisään­tyisikö kuitenkaan ymmärrys saati nautinto? Vaikea sanoa ellei kokeile.

      Runot herät­tävät ainakin kysymyksiä!

  2. Mulle täysin runojen ulkopuo­lella olevana tämän kieli taas nimenomaan veti mukaan, sai elämään mukana ja ymmär­tämään. Tavallaan se on nurin­ku­rista, sillä pidän proosassa aika päinvas­tai­sesta, mutta runoissa taas liika kauneus, vertaus­ku­val­lisuus ja siloittelu tuntuu vaikealta ja poistyön­tä­vältä. Olen tässä Kosolan myötä kasvanut varsin suurek­sikin hänen runou­tensa ihaili­jaksi, mutta niin se vain jakaa mieli­pi­teitä, ja ihan hyvä niin! :)

    1. Minuakaan ei miellytä sellainen oikein perin­teinen runotyyli, mutta ei sitten tällainen Kosolan runojen kokeel­li­suuskaan. Pitäisi olla jotain siltä väliltä tai sitten sitä proosa­runoa. Rakastin esimer­kiksi Märta Tikkasen Vuosi­sadan rakkaus­ta­rinaa (muistelen, että lukisit sitä just), sellai­sesta pidän. Tavallaan kaunista kieltä, mutta kuitenkin hirveää ja ravis­te­levaa. Haluaisin tutustua paremmin vanhoihin suoma­laisiin naisru­noi­li­joihin, ehkä sieltä löytyisi minul­lekin suosik­ki­ru­noilija :)

    2. Märta Tikkanen on kyllä kieltä­mättä ollut minul­lekin mieleistä, helpos­ti­lä­hes­tyt­tävää, mutta aiheiltaan toki rankkaa ja kosket­tavaa runoutta. Hurjan kauan tuo Vuosi­sadan rakkaus­tarina on nyt roikkunut kesken, en ole maalis­kuussa sitä jaksanut kantaa mukana, mutta ehkäpä saan pian jo vauhtia siihenkin kun palaan pidem­mäksi ajaksi Joensuuhun. :)