24.3.2018

Richard Lloyd Parry: Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan's Disaster Zone


There was no advance warning, no marginal area of incremental damage. The wave had come in with full force, spent itself and stopped at a point as clearly defined as the reach of a high tide. Above it, nothing had been touched; below it, everything was changed.

Japanissa tapahtui 11.3.2011 klo 14.46 9,0 momenttimagnitudin maanjäristys 32 kilometrin syvyydessä 129 kilometriä Honshūn saaresta itään. Se oli yksiä rajuimpia mitattuja maanjäristyksiä ikinä. Maanjäristystä seurasi pian tsunami, jonka aallot olivat pahimmillaan kymmenien metrien korkuisia. Kun meri jälleen vetäytyi maalta, lähes 20 000 ihmistä oli hukkunut, murskautunut tai palanut kuoliaaksi, tai kadonnut. Yli 200 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa. Fukushiman voimalassa tapahtui ydinonnettomuus. Japanissa ei oltu koettu mitään yhtä hirveää katastrofia sitten Nagasakin pommituksen vuonna 1945.

Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan's Disaster Zone on reportaasimainen kuvaus maanjäristyksen ja sitä seuranneen tsunamin vaikutuksista Tōhokun alueen rannikkoseudulla Japanin pohjoisosissa, missä se aiheutti kaikista suurimmat tuhot. Richard Lloyd Parry on brittiläinen The Timesin Aasian alueesta vastaava toimittaja, joka asui (ja käsittääkseni asuu yhä) Tokiossa maanjäristyksen sattuessa vuonna 2011.

Ghosts of the Tsunami ei niinkään kerro siitä, mitä vahinkoa maanjäristys ja ennen kaikkea tsunami aiheuttivat Japanille, sen yhteiskunnalle ja ympäristölle, vaan mitä se aiheutti ihmisille ja ennen kaikkea ihmisissä. Parry haastatteli kuuden vuoden ajan useita Tōhokun rannikkoalueen kylien ihmisiä ja seurasi heidän elämäänsä katastrofin jälkeen. He olivat ihmisiä, joiden elämän maanjäristys muutti täysin, tavalla tai toisella. Osa heistä koki "vain" aineellisia vahinkoja, osa menetti koko perheensä ja melkein itsensäkin.

Haltingly, apologetically, then with increasing fluency, the survivors spoke of the terror of the wave, the pain of bereavement and their fears for the future. They also talked about encounters with the supernatural. They described sightings of ghostly strangers, friends and neighbours, and dead loved ones. They reported hauntings at home, at work, in offices and public places, on the beaches and in the ruined towns. The experiences ranged from eerie dreams and feelings of vague unease to cases, like that of Takeshi Ono, of outright possession.

Kirja kulminoituu tapahtumaan, josta oli melkein liian hirveää lukea ja josta on aivan yhtä hirveää kirjoittaa. Mutta yritän. Maanjäristykset ovat Japanissa aivan yhtä arkipäiväinen asia kuin meille se, ettei niitä täällä Suomessa juurikaan tapahdu (aistein havaittavia siis). Siksi maanjäristyksiin ja niitä mahdollisesti seuraaviin tsunameihin on Japanissa varauduttu hyvin ja jo kouluissa harjoitellaan säännöllisesti niiden varalta. Ei siis sinällään ole yllättävää, että kaikista lähes 20 000:sta katastrofissa kuolleesta ihmisestä oli lapsia vain 351. Sekään ei ole yllättävää, että heistä neljä viidestä kuoli muualla kuin koulussa, vaikka maanjäristys iski perjantaina iltapäivällä. Lähes kaikissa tsunamivyöhykkeen kouluissa opettajat ehtivät evakuoida lapset turvaan korkeammalla sijaitsevalle maalle ennen tsunamiaaltojen iskeytymistä. Lähes kaikissa. Kahdessa koulussa yhteensä 75 oppilasta kuoli ollessaan opettajiensa vastuulla. Toisessa niistä yksi kolmetoistavuotias poika hukkui lasten juostessa turvaan, toisessa 74 oppilasta hukkui, murskaantui tai hautautui mutaan. Jälkimmäinen oli Okawan peruskoulu Ishinomakin kaupungissa. Koulussa sillä hetkellä olleista oppilaista vain neljä selvisi hengissä.

Kymmenet vanhemmat odottivat tuona perjantaina lastaan kotiin, turhaan. Tietoliikenneyhteyksien katketessa suurin osa ei edes tiennyt, mitä oli tapahtunut. Osa kauempana rannikosta asuvista ei tiennyt edes koko tsunamista. Samana iltana he kuitenkin saivat jo tiedon, että lapset kuljetetaan helikoptereilla sovittuun turvalliseen paikkaan seuraavana aamupäivänä, mutta mitään helikoptereita ei koskaan tullut, ja totuus valkeni. Ghosts of the Tsunami on myös kertomus siitä, mitä Okawan peruskoulussa tapahtui ja miksi melkein kaikki siellä olleista oppilaista (ja myös opettajista) kuolivat, kun muissa kouluissa he yhtä lukuunottamatta pelastuivat. Kaikki johtui silkasta välinpitämättömyydestä ja sokeasta uskosta siihen, että eihän täällä voi tapahtua mitään sellaista. Ei, vaikka oppilaat – vasta lapset – itse ehdottivat kyyneleet silmissä pakenemista koulun lähellä olevalle kukkulalle (jonka päälle ehtiessään he olisivat pelastuneet jokainen). Ei, vaikka muut ihmiset, mukaan lukien viranomaiset, sanoivat heille, että tulossa on korkeita tsunamiaaltoja ja heidän tulisi pelastautua. Opettajat toimivat vasta liian myöhään ja silloinkin he ohjasivat lapset suoraan kohti aaltoja.

Ghosts of the Tsunami kertoo ennen kaikkea näistä lapsista ja heidän vanhemmistaan. Miltä tuntuu menettää lapsensa niin äkkiä, niin hirveällä tavalla. Miten jatkaa elämää suoranaisen helvetin jälkeen. Hitomi Konno menetti tsunamissa kotinsa, appivanhempansa ja kolme lastaan. Ainoastaan hänen aviomiehensä pelastui. Ennen kuin ruumiit löytyivät, hän ei suostunut uskomaan, että he olivat kuolleet. Koko tapahtuma oli hänen mukaansa "insupportable, soul-crushing, unfathomable – but also just silly." Kuolema on absurdia, viisinkertainen kuolema entistäkin absurdimpaa. Entä mikä oli totuus Okawan koulusta, miksi se oli ainoa koulu koko Japanissa, jossa melkein kaikki kuolivat? Useat Okawan peruskoulussa kuolleiden lasten vanhemmista haastoivat lopulta Miyagin prefektuurin ja Ishinomakin kaupungin oikeuteen saadakseen lopultakin selvää, mitä koulussa oikeasti tapahtui, ja saadakseen jonkun ottamaan vastuun lasten kuolemista.

I rubbed the mud from her cheeks, and wiped it out of her mouth. It was in her nose too, and it was in her ears. But we had only two small towels. I wiped and wiped the mud, and soon the towels were black. I had nothing else, so I used my clothes to wipe off the mud. Her eyes were half-open – and that was the way she used to sleep, the way she was when she was in a very deep sleep. But there was muck in her eyes, and there were no towels and no water, and so I licked Chisato's eyes with my tongue to wash off the muck, but I couldn't get them clean, and the muck kept coming out.

Ghosts of the Tsunami on kirja, joka vainoaa minua edelleen. En voi lakata ajattelemasta sitä. En koskaan unohda aaltojen viemää lasta, joka ennen tuota perjantaita näki painajaisia valtavasta maanjäristyksestä. En aaveita, joita ihmiset näkivät pitkään tapahtuneen jälkeen. En unohda tsunamiaaltoja, jotka eivät muistuta lainkaan Hokusain kaunista ja eleganttia Kanagawan suurta aaltoa, vaan ovat mustaakin mustempia, voimakkaita, väkivaltaisia. En unohda sitä isää, joka vielä vuosia myöhemmin, ehkä yhä tänäkin päivänä, vietti kaiken aikansa kaivaen jo monta kertaa ympäri käännettyä maata löytääkseen lapsensa jäännökset.

Jouduin keskeyttämään kirjan useasti ja käymään itseni kanssa keskusteluja siitä, miksi minun täytyy jatkaa. En muista noiden keskustelujen sisältöjä, mutta jatkoin eteenpäin, vähän kerrallaan. Ehkä minun oli vain pakko saada tietää. Että osaisin kuvitella edes sadasosan verran siitä, miltä noin hirveä asia voi tuntua. Että tietäisin, että tällaista oikeasti voi tapahtua ja tapahtuu. Että kuolleiden lasten vanhemmat saisivat oikeutta. Että kohtaisin kuoleman ja ymmärtäisin elämää.

Ghosts of the Tsunami on järkyttävä ja hyvin liikuttava kirja asioista, joita tapahtuu, mutta joiden ei haluaisi tapahtuvan. Parry kirjoittaa hienovaraisesti, lähestyen järkyttäviäkin asioita hiljaa ja kunnioittaen. Teksti ei silti etäännytä, vaikka Parry kirjoittaakin etäältä, viitaten itseensä vain harvoin, vaan on hyvin emotionaalista. Siitä jotenkin kuultaa läpi Parryn myötätuntoisuus ihmisiä kohtaan. Tällaista kirjaa olisikin ehkä vaikea lukea, jos teksti olisi hyvin kylmää ja etäistä.

Ghosts of the Tsunamin herättämiä tunteita on vaikea kuvailla. En enää tiedä, mitä sanoa. Olo on yhtä aikaa ihan hirveä ja oudolla tavalla hyvä, että luin tämän.

Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

––

Richard Lloyd Parry: Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan's Disaster Zone
MCD 2017, 295 s.

2 kommenttia :

  1. Kuulostaa järisyttävältä kirjalta. Jotkut kirjat tekee niin syvän vaikutuksen, että niitten kaikuja kuulee vielä pitkän, pitkän ajan päästäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli ihan uskomattoman hieno ja hyvin kirjoitettu kirja, jää varmasti mieleen kummittelemaan. Jos löydät tämän joskus jostain, lue ihmeessä.

      Poista