Type and press Enter.

Richard Lloyd Parry: Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan’s Disaster Zone

There was no advance warning, no marginal area of incre­mental damage. The wave had come in with full force, spent itself and stopped at a point as clearly defined as the reach of a high tide. Above it, nothing had been touched; below it, everything was changed.

Japanissa tapahtui 11.3.2011 klo 14.46 9,0 moment­ti­mag­ni­tudin maanjä­ristys 32 kilometrin syvyy­dessä 129 kilometriä Honshūn saaresta itään. Se oli yksiä rajuimpia mitattuja maanjä­ris­tyksiä ikinä. Maanjä­ris­tystä seurasi pian tsunami, jonka aallot olivat pahim­millaan kymmenien metrien korkuisia. Kun meri jälleen vetäytyi maalta, lähes 20 000 ihmistä oli hukkunut, murskau­tunut tai palanut kuoli­aaksi, tai kadonnut. Yli 200 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa. Fukus­himan voima­lassa tapahtui ydinon­net­tomuus. Japanissa ei oltu koettu mitään yhtä hirveää katastrofia sitten Nagasakin pommi­tuksen vuonna 1945.

Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan’s Disaster Zone on repor­taa­si­mainen kuvaus maanjä­ris­tyksen ja sitä seuranneen tsunamin vaiku­tuk­sista Tōhokun alueen rannik­ko­seu­dulla Japanin pohjoi­so­sissa, missä se aiheutti kaikista suurimmat tuhot. Richard Lloyd Parry on britti­läinen The Timesin Aasian alueesta vastaava toimittaja, joka asui (ja käsit­tääkseni asuu yhä) Tokiossa maanjä­ris­tyksen sattuessa vuonna 2011.

Ghosts of the Tsunami ei niinkään kerro siitä, mitä vahinkoa maanjä­ristys ja ennen kaikkea tsunami aiheut­tivat Japanille, sen yhteis­kun­nalle ja ympäris­tölle, vaan mitä se aiheutti ihmisille ja ennen kaikkea ihmisissä. Parry haastatteli kuuden vuoden ajan useita Tōhokun rannik­koa­lueen kylien ihmisiä ja seurasi heidän elämäänsä katastrofin jälkeen. He olivat ihmisiä, joiden elämän maanjä­ristys muutti täysin, tavalla tai toisella. Osa heistä koki “vain” aineel­lisia vahinkoja, osa menetti koko perheensä ja melkein itsen­säkin.

Haltingly, apolo­ge­tically, then with increasing fluency, the survivors spoke of the terror of the wave, the pain of berea­vement and their fears for the future. They also talked about encounters with the super­na­tural. They described sightings of ghostly strangers, friends and neigh­bours, and dead loved ones. They reported hauntings at home, at work, in offices and public places, on the beaches and in the ruined towns. The experiences ranged from eerie dreams and feelings of vague unease to cases, like that of Takeshi Ono, of outright possession.

Kirja kulmi­noituu tapah­tumaan, josta oli melkein liian hirveää lukea ja josta on aivan yhtä hirveää kirjoittaa. Mutta yritän. Maanjä­ris­tykset ovat Japanissa aivan yhtä arkipäi­väinen asia kuin meille se, ettei niitä täällä Suomessa juurikaan tapahdu (aistein havait­tavia siis). Siksi maanjä­ris­tyksiin ja niitä mahdol­li­sesti seuraaviin tsuna­meihin on Japanissa varau­duttu hyvin ja jo kouluissa harjoi­tellaan säännöl­li­sesti niiden varalta. Ei siis sinällään ole yllät­tävää, että kaikista lähes 20 000:sta katastro­fissa kuolleesta ihmisestä oli lapsia vain 351. Sekään ei ole yllät­tävää, että heistä neljä viidestä kuoli muualla kuin koulussa, vaikka maanjä­ristys iski perjan­taina iltapäi­vällä. Lähes kaikissa tsuna­mi­vyö­hykkeen kouluissa opettajat ehtivät evakuoida lapset turvaan korkeam­malla sijait­se­valle maalle ennen tsuna­mi­aal­tojen iskey­ty­mistä. Lähes kaikissa. Kahdessa koulussa yhteensä 75 oppilasta kuoli ollessaan opetta­jiensa vastuulla. Toisessa niistä yksi kolme­tois­ta­vuotias poika hukkui lasten juostessa turvaan, toisessa 74 oppilasta hukkui, murskaantui tai hautautui mutaan. Jälkim­mäinen oli Okawan perus­koulu Ishino­makin kaupun­gissa. Koulussa sillä hetkellä olleista oppilaista vain neljä selvisi hengissä.

Kymmenet vanhemmat odottivat tuona perjan­taina lastaan kotiin, turhaan. Tieto­lii­ken­neyh­teyksien katke­tessa suurin osa ei edes tiennyt, mitä oli tapah­tunut. Osa kauempana ranni­kosta asuvista ei tiennyt edes koko tsuna­mista. Samana iltana he kuitenkin saivat jo tiedon, että lapset kulje­tetaan helikop­te­reilla sovittuun turval­liseen paikkaan seuraavana aamupäivänä, mutta mitään helikop­te­reita ei koskaan tullut, ja totuus valkeni. Ghosts of the Tsunami on myös kertomus siitä, mitä Okawan perus­kou­lussa tapahtui ja miksi melkein kaikki siellä olleista oppilaista (ja myös opetta­jista) kuolivat, kun muissa kouluissa he yhtä lukuu­not­ta­matta pelas­tuivat. Kaikki johtui silkasta välin­pi­tä­mät­tö­myy­destä ja sokeasta uskosta siihen, että eihän täällä voi tapahtua mitään sellaista. Ei, vaikka oppilaat – vasta lapset – itse ehdot­tivat kyyneleet silmissä pakene­mista koulun lähellä olevalle kukku­lalle (jonka päälle ehtiessään he olisivat pelas­tuneet jokainen). Ei, vaikka muut ihmiset, mukaan lukien viran­omaiset, sanoivat heille, että tulossa on korkeita tsuna­mi­aaltoja ja heidän tulisi pelas­tautua. Opettajat toimivat vasta liian myöhään ja silloinkin he ohjasivat lapset suoraan kohti aaltoja.

Ghosts of the Tsunami kertoo ennen kaikkea näistä lapsista ja heidän vanhem­mistaan. Miltä tuntuu menettää lapsensa niin äkkiä, niin hirveällä tavalla. Miten jatkaa elämää suora­naisen helvetin jälkeen. Hitomi Konno menetti tsuna­missa kotinsa, appivan­hem­pansa ja kolme lastaan. Ainoastaan hänen aviomie­hensä pelastui. Ennen kuin ruumiit löytyivät, hän ei suostunut uskomaan, että he olivat kuolleet. Koko tapahtuma oli hänen mukaansa “insup­por­table, soul-crushing, unfat­ho­mable – but also just silly.” Kuolema on absurdia, viisin­ker­tainen kuolema entis­täkin absur­dimpaa. Entä mikä oli totuus Okawan koulusta, miksi se oli ainoa koulu koko Japanissa, jossa melkein kaikki kuolivat? Useat Okawan perus­kou­lussa kuolleiden lasten vanhem­mista haastoivat lopulta Miyagin prefek­tuurin ja Ishino­makin kaupungin oikeuteen saadakseen lopul­takin selvää, mitä koulussa oikeasti tapahtui, ja saadakseen jonkun ottamaan vastuun lasten kuole­mista.

I rubbed the mud from her cheeks, and wiped it out of her mouth. It was in her nose too, and it was in her ears. But we had only two small towels. I wiped and wiped the mud, and soon the towels were black. I had nothing else, so I used my clothes to wipe off the mud. Her eyes were half-open – and that was the way she used to sleep, the way she was when she was in a very deep sleep. But there was muck in her eyes, and there were no towels and no water, and so I licked Chisato’s eyes with my tongue to wash off the muck, but I couldn’t get them clean, and the muck kept coming out.  

Ghosts of the Tsunami on kirja, joka vainoaa minua edelleen. En voi lakata ajatte­le­masta sitä. En koskaan unohda aaltojen viemää lasta, joka ennen tuota perjan­taita näki paina­jaisia valta­vasta maanjä­ris­tyk­sestä. En aaveita, joita ihmiset näkivät pitkään tapah­tuneen jälkeen. En unohda tsuna­mi­aaltoja, jotka eivät muistuta lainkaan Hokusain kaunista ja eleganttia Kanagawan suurta aaltoa, vaan ovat mustaakin mustempia, voimak­kaita, väkival­taisia. En unohda sitä isää, joka vielä vuosia myöhemmin, ehkä yhä tänäkin päivänä, vietti kaiken aikansa kaivaen jo monta kertaa ympäri käännettyä maata löytääkseen lapsensa jäännökset.  

Jouduin keskeyt­tämään kirjan useasti ja käymään itseni kanssa keskus­teluja siitä, miksi minun täytyy jatkaa. En muista noiden keskus­te­lujen sisältöjä, mutta jatkoin eteenpäin, vähän kerrallaan. Ehkä minun oli vain pakko saada tietää. Että osaisin kuvitella edes sadasosan verran siitä, miltä noin hirveä asia voi tuntua. Että tietäisin, että tällaista oikeasti voi tapahtua ja tapahtuu. Että kuolleiden lasten vanhemmat saisivat oikeutta. Että kohtaisin kuoleman ja ymmär­täisin elämää.

Ghosts of the Tsunami on järkyttävä ja hyvin liikuttava kirja asioista, joita tapahtuu, mutta joiden ei haluaisi tapah­tuvan. Parry kirjoittaa hieno­va­rai­sesti, lähestyen järkyt­tä­viäkin asioita hiljaa ja kunnioittaen. Teksti ei silti etäännytä, vaikka Parry kirjoit­taakin etäältä, viitaten itseensä vain harvoin, vaan on hyvin emotio­naa­lista. Siitä jotenkin kuultaa läpi Parryn myötä­tun­toisuus ihmisiä kohtaan. Tällaista kirjaa olisikin ehkä vaikea lukea, jos teksti olisi hyvin kylmää ja etäistä.

Ghosts of the Tsunamin herät­tämiä tunteita on vaikea kuvailla. En enää tiedä, mitä sanoa. Olo on yhtä aikaa ihan hirveä ja oudolla tavalla hyvä, että luin tämän.

Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

Richard Lloyd Parry: Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan’s Disaster Zone
MCD 2017
295 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Kuulostaa järisyt­tä­vältä kirjalta. Jotkut kirjat tekee niin syvän vaiku­tuksen, että niitten kaikuja kuulee vielä pitkän, pitkän ajan päästäkin.

    1. Tämä oli ihan uskomat­toman hieno ja hyvin kirjoi­tettu kirja, jää varmasti mieleen kummit­te­lemaan. Jos löydät tämän joskus jostain, lue ihmeessä.