Type and press Enter.

Max Porter: Surulla on sulka­peite

Neljä viisi päivää hänen kuole­mansa jälkeen istuin yksin olohuo­neessa ja ihmet­telin mitä tekisin. Laahustin ympäriinsä, odotin järky­tyksen laantu­mista, odotin että jokin jäsen­tynyt tunne putkah­taisi esiin päivieni valheel­li­sesta järjes­tel­mäl­li­syy­destä. Roikuin tyhjyy­dessä. Lapset nukkuivat. Minä ryyppäsin. Poltin sätkän toisensa perään avoimen ikkunan ääressä. Hänen poissao­lonsa merkit­tävin seuraus tuntui olevan se, että minusta tulisi nyt pysyvästi organi­soija, listoja laativa kiitol­li­suuskli­seiden kauppias, arkki­tehti, joka tehtaili rutiineja äidit­tö­mille pikku­lap­sille. Suru tuntui neliu­lot­tei­selta, abstrak­tilta, epämää­räisen tutulta. Minä palelin.

Odotin Max Porterin kirjaa Grief is the Thing with Feathers kirjas­tosta kauan. Itse asiassa niin kauan, että suomennos Surulla on sulka­peite ehti sinne ennen alkukie­listä, joten lainasin sitten sen. Ei haitannut, sillä heti kärkeen on todettava, että Irmeli Ruuskan suomennos on mainio ja erittäin toimiva, vaikka vähän pelkäsin, miten hieman haastava ja kielellä leikit­televä teos kääntyy suomeksi.  

Surulla on sulka­peite kertoo isän ja hänen kahden poikansa surusta, kun perheen äiti on kuollut. Pojat ovat hämmen­ty­neitä, isä ei osaa tehdä muuta kuin ryypätä ja kirjoittaa. Sitten ovelle tulee suru variksen muodossa. Ihmiset ovat sen mielestä tylsiä, paitsi surussaan, ja etenkin äidit­tömät lapset ovat silkkaa varista. Vieras on vähän moukka, epäkoh­telias, nokkii asioita, jotka eivät sille kuulu, mutta se tuo myös lohtua. Varis aikoo jäädä isän ja poikien luokse niin pitkäksi aikaa kun sitä tarvitaan.  

Variksen synnyn­näisen ja sivis­tyneen minän, raadon­syöjän ja filosofin, eheyden jumalat­taren ja mustan häpeä­tahran, Variksen ja hänen linnun­luon­tonsa välillä käydään kaiken aikaa kiehtovaa vuoro­pu­helua. Minusta se tuntuu suremisen ja elämisen ikuiselta vuoro­pu­he­lulta, jota silloinkin käytiin. Saattaisin oppia Varik­selta paljon.  

Surulla on sulka­peite venyttää kirjal­li­suuden lajityyppejä: se yhdis­telee elementtejä proosasta, runou­desta ja näytel­mä­kir­jal­li­suu­desta. Ilmaisu on tiivistä, mutta hyvin rikasta. Välillä varsin suora teksti yltyy luette­lo­mai­seksi asioiden listaa­mi­seksi ja sitten yhtäkkiä perin­tei­seksi saduksi. Joskus teksti on rauhal­lista, joskus leikit­te­levää ja joskus hyvin vimmaista ja raivoisaa. Teksti on siis rytmiltään varsin monimuo­toista. Rytmin vaihdoksiin kestääkin alkuun hieman tottua, mutta sitten persoo­nal­liseen kerrontaan ihastuu.  

Porterin tekstistä aistii myös todel­lisen, kurkkua kuris­tavan raastavan surun, joka tarttuu. Isä ja lapset kokevat sen eri tavoin, sillä perheen äiti merkitsi heille eri asioita. Isästä tulee syrjään­ve­täytyvä ja hän pakenee muistoi­hinsa, pojat taas turvau­tuvat leikkeihin ja satumaa­il­moihin. Tarinassa (ja etenkin sen varis­hah­mossa) on kuitenkin myös toivoa, joten täysin sitä vailla kirja ei ole. Kirjan alkukie­linen nimi Grief is the Thing with Feathers viittaa Emily Dickin­sonin runoon Hope is the Thing with Feathers. Erilaisten tunteiden kuvaajana etenkin kirjan loppu on aivan ihana, ehkä kauneimpia lukemiani.

Teoksen innoit­tajana on toiminut Ted Hughesin runoko­koelma Crow. Se olisikin oiva lukupari tälle Porterin kirjalle. Lisäksi teos on sovitettu näytel­mäksi, jonka esitykset alkavat pian, ja jonka pääroo­lissa nähdään ihana Cillian Murphy.

Pitkässä heini­kossa on tallattuja polkuja,
ehkä veljeni astumia, joten kuikaan: “Veli, oletko
täällä?” ja aikuiset näkevät meidät,
metri välimatkaa, mutta katedraa­limme on
laaja, loputon.

Varis tirskuu. “Täältäpä ette löydäkään,
minä olen vihreäää!”  

Muissa blogeissa: Nannan kirja­kimara, Yöpöydän kirjat, Lumiomena, Kirja vieköön! ja Kirja­luotsi.  

Helmet-lukuhaaste 2018: 24. Surul­linen kirja  

Max Porter: Surulla on sulka­peite
(Grief is the Thing with Feathers, 2015)
Suom. Irmeli Ruuska
Gummerus 2018
119 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Tämä on niin hieno kirja. Ihastuin suuresti, ja tekisi mieli hankkia omaksi, niin voisi palata siihen aina uudelleen. Eri lajityyppien yhdis­tä­minen toimii upeasti ja suomennos on huikea.

    1. Tämä on kieltä­mättä kirja, johon minäkin haluaisin palata vielä uudelleen – etenkin joskus oman surun hetkellä. Vähän jännitin, miten eri lajityypit sulau­tuvat toisiinsa ja miten kirja on suomen­nettu, mutta ei tarvinnut pettyä :)

  2. Upea kirja. Minäkin ihailin Ruuskan virtuoo­si­maista suomen­nosta. Ei helppo homma!

    1. Kyllä, hienoa jälkeä! Olisi hauska lukea myös alkukie­linen ja vertailla, miten eri tavoin suomennos on raken­nettu :)

  3. Taidan olla ainut, jota tämä kirja ei täysin hurmannut. Se tunnetaso lipui ohitse. Onneksi voin palata sen pariin ja ehkä vielä tavoittaa sen upeuden, minkä muut ovat kokeneet :)

    1. En usko, että olet ainoa! Tämä ei todel­lakaan ole mikään helppo kirja enkä minäkään ymmär­tänyt kaikkien asioiden ja lauseiden ja sanojen merki­tyksiä, vaikka siihen tunne­tasoon pääsin omalla tavallani kiinni. En usko, että kukaan ymmärtää tästä kaikkea ainakaan vielä yhdellä lukuker­ralla, mutta siksipä tämä ehkä onkin niin hieno kirja: se kestää monta lukukertaa :)