Type and press Enter.

Elena Ferrante: Hylkää­misen päivät

Edes nyt en reagoinut hallit­se­mat­to­masti. Niin kuin aina elämäni vaikeina aikoina, etenin varovasti. Ainoa näkyvä merkki sisäi­sestä hädästäni oli tietty epäjär­jes­tyksen lisään­ty­minen ja käsieni heikkous. Mitä suurem­maksi ahdistus kasvoi, sitä huonommin sain sormeni kiertymään esineiden ympärille.

Napoli-sarjan jättämään Elena Ferrante ‑ikävään ei auta mikään muu kuin Elena Ferrante. Hänen tuotan­tonsa ei kuitenkaan ole kovin suuri, joten sitä haluaisi vähän säästellä. Nyt kun Ferrante on taas ollut Suomessa tapetilla Napoli-sarjan kolmannen osan suomen­noksen ilmes­tyttyä, halusin kurkistaa, millainen kirjoittaja Ferrante on tuon hitti­sarjan ulkopuo­lella ja vieläpä ennen sen julkaisua. Hylkää­misen päivät on Ferranten toinen kirja 2000-luvun alkupuo­lelta. Se on julkaistu suomeksi jo vuonna 2004 Avaimen kustan­tamana, joten tämä lukemani kappale on siitä uusin­ta­laitos.

Hylkää­misen päivät on raaka kertomus avioeron ja rakkauden loppu­misen nostat­ta­masta tunne­myrs­kystä ja mielen hajoa­mi­sesta. On ihan taval­linen huhti­kuinen iltapäivä, kun Olgan mies Mario nousee pöydän äärestä ja ilmoittaa lähte­vänsä. Jättä­vänsä Olgan ja lapset. Heissä ei ole mitään vikaa, tilanne nyt vain on tämä. Viisi­toista vuotta ja rakkaus loppuu kuin seinään. Olga ei alkuun suostu hyväk­symään sitä, vaan kieltäytyy uskomasta miehensä lähtöä todeksi. Kun mies ei tule takaisin, käy vain välillä katso­massa lapsiaan, totuus alkaa vähitellen valjeta Olgalle, ja katkeruus ja epätoivo valtaavat hänen mielensä. Olgan koko maailma vajoaa sekasortoon.

Älä sorru, sanoin itselleni. Taistele. Eniten minua huoles­tutti lisääntyvä kyvyt­tö­myyteni keskittyä mihinkään. Pelkäsin hallit­se­mat­tomia reaktiotani. Rohkais­takseni itseäni kirjoitin: Ei Mario ole vienyt pois koko maailmaa, hän on vienyt pois vain itsensä. Etkä sinä ole sellainen kuin naiset olivat kolme­kym­mentä vuotta sitten. Sinä olet nykyai­kainen nainen, tartu tähän aikaan, älä taannu, älä menetä otetta, pidä kiinni itsestäsi. Ennen kaikkea älä antaudu sekaviin, pahan­suopiin tai raivos­tu­neisiin yksin­pu­he­luihin. Poista huuto­merkit. Hän on poissa, sinä jäit.

Hylkää­misen päivät on taattua Ferrantea, mikäli rakastaa hänen Napoli-sarjansa inten­sii­vi­syyttä, rehel­li­syyttä ja tarkka­nä­köi­syyttä. Aiheiltaan ja teemoiltaan Hylkää­misen päivät on kuitenkin varsin erilainen. Parisuhteen päätty­minen ja miten se ihmiseen vaikuttaa ei aiheena ole kirjal­li­suu­dessa mitenkään omape­räinen, mutta tekstin inten­sii­visyys ja imu hurmaavat. Tarina alkaa sen verran tymäkästi, että olin heti koukussa. Suurin sysäys sille, miksi luin Hylkää­misen päivät juuri nyt, oli Insta­gramin Storie­sissa tekemäni Try a chapter ‑tag, jossa on ideana lukea pienestä joukosta omalla tbr-listalla olevista kirjoista vain ensim­mäiset luvut ja päättää niiden perus­teella, mitä kirjaa ryhtyy seuraa­vaksi lukemaan. Viidestä ehdok­kaasta päädyin lopulta melko helposti Hylkää­misen päiviin, sen verran vaikuttava sen alku oli.

Ferrante kirjoittaa uskomat­toman vimmai­sesti ja raastavan avoimesti tunteista, jotka ovat varmasti meille kaikille tuttuja. On vihaa, raivoa ja tuskaa, mutta myös rakkautta ja toivoa, vaikka niitä täytyy kaivaa vähän syvem­mältä. Tunteiden avoimessa kuvaa­mi­sessa on paljon kaikuja Napoli-sarjaan. Olgan kerto­jaääni on ihan hirveän rehel­linen (vaikkei Olga hahmona olekaan aina rehel­linen itselleen tai toisille) enkä nyt muista, milloin viimeksi olisin lukenut yhtä vimmaisen naisen kertomaa tekstiä. Hylkää­misen päivät on hyvin tumma­sä­vyinen, hulluuden rajamailla käyvä tiivis tarina, joka on yhtä aikaa saman­laista, mutta silti melko erilaista Ferrantea.

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Rakkau­desta kirjoihin, Kirja­polkuni, Lumiomena, Nannan kirja­kimara ja Reader, why did I marry him?

Helmet-lukuhaaste 2017: 7. Salani­mellä tai taitei­li­ja­ni­mellä kirjoi­tettu kirja (Ja viime vuoden Helmet-lukuhaaste on täten valmis, hurraa! Julkaisen vielä jonakin päivänä koosteen koko haasteesta, vaikka eletäänkin jo pitkällä maalis­kuuta.)

Elena Ferrante: Hylkää­misen päivät
(I giorni dell’ab­bandono, 2002)
Suom. Taru Nyström
WSOY 2017
253 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Ei vitsi, Ferrante tulee kyllä joka puolelta vastaan sellaisten ylistys­pu­heiden kera, että pakko yrittää nostaa hänen teoksiaan tbr-listalla korkeam­malle. Ja onnea Helmet-haasteen loppuun saami­sesta! Itsehän en koskaan siihen tartu, kun lukumäärä hirvittää :D

    1. Ferrante-kuumetta on taas liikkeellä :D Hänen kirjansa ovat jakaneet vähän mieli­pi­teitä, mutta on sitäkin mielen­kiin­toi­sempaa kuulla, mitä niistä ollaan mieltä.

      Kiitos! Vielä pari vuotta sitten en itsekään halunnut siihen osallistua, kun luin ehkä just sen 50 kirjaa vuodessa. Nyt kun olen lukenut enemmän, on se ollut mielek­käämpää :)