8.3.2018

Daphne du Maurier: Rebecca


"Last night I dreamt I went to Manderley again."

U N I

Kertoja kuvailee unta, jossa hän kävelee kohti entistä kotiaan, Manderleyn kartanoa. Ympäristö on kuitenkin muuttunut: kasvillisuus on vallannut kartanolle johtavan tien niin ettei sitä enää kunnolla erota ja kartano on pelkkä raunio. Manderleyta ei enää ole. Kertoja ja hänen aviomiehensä asuvat toisaalla, toisessa maassa, yrittäen unohtaa menneisyytensä, mutta se ei ole helppoa. Kertojan mukaan he ovat onnellisia, mutta lukijalle heidän yhteiselonsa vaikuttaa väkinäiseltä.

E N N E N  U N T A

Kertoja, nuori parikymppinen nainen, jonka nimeä emme saa koskaan tietää, on Monte Carlossa amerikkalaisen seurapiirirouva Van Hoppersin seuralaisena ikään kuin tutustumassa seurapiireihin, oppimassa tapoja ja korottamassa omaa asemaansa. Siellä hän tapaa kaikkien tunteman Maxim de Winterin, noin vuosi sitten leskeksi jääneen miehen. Maxim on hieman etäinen ja outo, ymmärrettävistä syistä, mutta hurmaava, vaikkakin noin kaksikymmentä vuotta kertojaamme vanhempi. Kertoja ja Maxim salamarakastuvat ja menevät naimisiin. Maxim vie tuoreen morsiamensa kotiinsa Manderleyhin, upeaan meren äärellä sijaitsevaan kartanoon Englantiin.

M A N D E R L E Y

Kertoja ei ole tottunut sellaiseen elämään mitä Manderleyssa vietetään: niin moniin huoneisiin, palvelusväkeen, hienoon ruokaan, silkkaan joutilaisuuteen. Kaikkein vaikeinta on kuitenkin tottua kartanon entisen rouvan, Rebeccan, läsnäoloon. Vaikka Rebecca on kuollut, hänen varjonsa tuntuu kaikkialla. Se on hänen vaatteissaan, huoneiden koriste-esineissä, ruokalistoissa, vanhan koiran kaipauksessa, muiden ihmisten puheissa ja vanhemman palvelijarouvan katseessa. Rebecca oli rohkea ja itsevarma, erittäin kaunis ja kaikkien ihailema nainen – kaikkea sellaista, mitä itsensä epävarmaksi, araksi ja kiusaantuneeksi kokeva kertojamme ei ole. Hänestä tuntuu, että Manderleyssa kaikki elävät menneessä, hänen uutta aviomiestään myöten, mutta menneisyydestä ei ole sopivaa puhua. Ihastuttava Manderley alkaakin tuntua uhkaavalta, salaisuuksia täynnä olevalta paikalta.

R E B E C C A

Daphne du Maurierin tunnetuin romaani Rebecca täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Sitä lukiessa ei tunnu siltä, sillä romaani ei tunnu erityisen vanhalta. du Maurierin tyyli kirjoittaa on kovin ajattoman oloista ja teksti on vaivatonta lukea. Juhlavuoden kunniaksi olikin enemmän kuin sopivaa, että päätimme Jaanan kanssa lukea sen Kahden naisen lukupiirissämme helmikuussa. Lisäksi se on yksi Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani, joten kyseinen haaste on nyt viimein aloitettu.

"As I relaxed my hands and sighed, the white mist and the silence that was part of it was shattered suddenly, was rent in two by an explosion that shook the window where we stood. The glass shivered in its frame. I opened my eyes. I stared at Mrs Danvers. The burst was followed by another, and yet a third and fourth. The sound of the explosions stung the air and the birds rose unseen from the woods around the house and made an echo with their clamour.
'What is it?' I said stupidly. 'What has happened?'"

Rebecca on kirja, joka oli juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan: ihana, herkullinen, painostava, tunnelmallinen. Se on kirja, jota haluaa lukea kynttilän valossa teekupin kanssa ja vilttiin kääriytyneenä. Tiedättehän, silloin kun on mahdollisimman mukava olo. Rebecca ei ole ehkä täydellinen romaani, mutta lukukokemuksena se hipoo sitä.

Olen yrittänyt miettiä, miksi Rebeccaa oli niin ihana lukea. Ehkä merkittävin syy on sen tunnelmissa. Se alkaa valoisasti, rakastumisella. Kertojalle toivoo kaikkea hyvää. Kun tuore aviopari de Winter saapuu Manderleyhin, tunnelma muuttuu painostavaksi, jopa hyytäväksi: Palvelija rouva Danversissa on jotain outoa ja pelottavaa. Kartanon ja meren erottava metsikkö näyttäytyy uhkaavana. On salaisuuksia ja mysteerejä, paljastuksia, jotka yhtäkkiä läväytetään lukijan eteen. Lopussa tunnelma on jälleen toinen. Rebeccaa on vähän harhaanjohtavasti kutsuttu romanttiseksi romaaniksi, jota se ei ainakaan yksinomaan ole – tai ei ainakaan siten, miten yleensä ymmärrämme romanttisen kirjallisuuden. Pikemminkin voi puhua modernista kauhuromantiikasta.

Rebeccan miljöö on aivan ihana – asia, joka myös vaikuttaa kirjan tunnelmallisuuteen. Latteasti todeten suorastaan näin, kuulin ja haistoin englantilaisen kartanomiljöön ja meren kirjan sivuilla. Manderley on saanut inspiraationsa eräästä todellisesta kartanosta. du Maurier ihastui kerran Cornwallissa sijainneeseen hylättyyn Menabilly-nimiseen taloon. Hän aloitti Rebeccan kirjoittamisen Egyptissä, jossa asui väliaikaisesti miehensä työn vuoksi, eikä pystynyt unohtamaan Menabillya. Niinpä hän päätti siirtää sen uuden kirjansa sivuille, joilla ihastus kartanoa kohtaan näkyy sen runsaalla kuvaamisella. Myöhemmin du Maurierin unelma muuttui todeksi, kun hän onnistui vuokraamaan talon itselleen.

"Men are simpler than you imagine my sweet child. But what goes on in the twisted, tortuous minds of women would baffle anyone."

Manderley on kuin yksi henkilöhahmoista, jotka nekin ovat kiinnostavia, vaikkakin rooleiltaan ehkä hieman kärjistettyjä. Se ei kuitenkaan häirinnyt, vaan sopii tämän tyyppiseen romaaniin. Ihastuin erityisesti kirjan naishahmoihin ja siihen, miten monipuolisesti du Maurier heitä kuvaa. Nimetön kertojamme kuvataan varsin naiiviksi, ujoksi ja epävarmaksi nuoreksi naiseksi, joka kokee järjettömän suurta alemmuutta ja kateutta Rebeccaa (tai hänen muistoaan) kohtaan. Hän pelkää epäonnistuvansa niin paljon, että kuvittelee jo etukäteen kaikenlaisia tapahtumaketjuja selviytyäkseen erilaisista tilanteista, eikä uskalla vain heittäytyä kartanon uudeksi rouvaksi. Hän suorastaan matelee uuden miehensä edessä ollakseen hänelle mieliksi, sellaisissakin tilanteissa, joissa sitä ei voi käsittää. Rouva Danvers – Rebeccan entinen luottopalvelija – näyttäytyy uhkaavana ja sekopäisenä vanhempana naisena, joka ei siedä uutta rouva de Winteriä ja jossa on jotain pakkomielteistä, seksuaalista ehkäpä. Ja itse Rebecca: rohkea, vahva ja epäsovinnainen (hurraa!) Rebecca, joka oli pitkänhuiskea, uskomattoman kaunis nainen, jolla oli vieläpä uskomattoman kapeat ja kauniit jalat (!).

Kaikki kadehtivat Rebeccaa, kukaan ei voi lakata ihailemasta häntä, mikä ei auta ollenkaan kertojan tilannetta. Kertoja herättää sympatiaa, mutta samalla hän ärsyttää lapsellisuudellaan, tietämättömyydellään ja hyväuskoisuudellaan. Samoin on laita kertojan miehen Maximin. Hän on erinomainen esimerkki aikansa patriarkasta, joka kohtelee naisia välinpitämättömästi ja käyttää heitä hyväkseen oman etunsa ajamiseksi. Toisaalta häntä myös vähän säälii. Se juuri Rebeccan henkilöhahmoissa onkin, että heistä sekä pitää että ei pidä.

Rebeccassa on monia eri kerroksia, jotka eivät aukene yhdellä lukukerralla. Miten eri tavoin kateus näkyy kirjassa? Mitä esimerkiksi nenäliinat symboloivat? Ensimmäisen kerran havahduin niiden mahdolliseen merkitykseen melko aikaisessa vaiheessa tarinaa, kun kertoja löytää vanhan sadetakin taskusta nenäliinan, joka siihen kirjaillusta R-kirjaimesta ja huulipunatahrasta päätellen kuului Rebeccalle. Sen jälkeen nenäliinat hyppivät jatkuvasti silmilleni. Jokin merkitys on ehkä myös Jasper-koiralla ja kartanon ja meren välissä olevalla metsällä ja sen poluilla. Uskon, että tulen lukemaan Rebeccan vielä uudelleen ja uudelleen, samoin kuin myös muita du Maurierin kirjoja, joita onneksi riittää.


Helmet-lukuhaaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

––

Daphne du Maurier: Rebecca
Little, Brown 2012 (1938), 448 s.

4 kommenttia :

  1. Ihanaa, että pidit Rebekkasta. :) Minulle tämä oli suuri elämys ja luen varmasti uudelleenkin. Eka kerta meni vähän hotkimisen puolelle, kun kirja vei niin mukanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kirjassa riittää taatusti nautittavaa useammallekin lukukerralle :) Ja entä sitten loput du Maurierin kirjat, nekin haluan nyt lukea!

      Poista
  2. Olen katsonut Rebeccan elokuvana muutaman kerran, enkä ole siihen vielä kyllästynyt. Ohjaaja Alfred Hichkock ja elokuva vuodelta 1940. Tekisi mieli lukea myös kirjailijan Linnut teos, josta Hichkock teki kuolemattoman elokuvansa ansiosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi tarkoitus joskus katsoa tuo Hitchcockin filmatisointi, olen kuullut kehuja muiltakin! Hurjan hyvän Linnut olen nähnyt, mutta novelli on lukematta. Sehän on siis osa erästä du Maurierin novellikokoelmaa :)

      Poista