Type and press Enter.

Daphne du Maurier: Rebecca

Last night I dreamt I went to Manderley again.”  

U N I

Kertoja kuvailee unta, jossa hän kävelee kohti entistä kotiaan, Manderleyn kartanoa. Ympäristö on kuitenkin muuttunut: kasvil­lisuus on vallannut karta­nolle johtavan tien niin ettei sitä enää kunnolla erota ja kartano on pelkkä raunio. Mander­leyta ei enää ole. Kertoja ja hänen aviomie­hensä asuvat toisaalla, toisessa maassa, yrittäen unohtaa mennei­syy­tensä, mutta se ei ole helppoa. Kertojan mukaan he ovat onnel­lisia, mutta lukijalle heidän yhtei­se­lonsa vaikuttaa väkinäi­seltä.  

E N N E N  U N T A

Kertoja, nuori parikymp­pinen nainen, jonka nimeä emme saa koskaan tietää, on Monte Carlossa amerik­ka­laisen seura­pii­ri­rouva Van Hoppersin seura­laisena ikään kuin tutus­tu­massa seura­pii­reihin, oppimassa tapoja ja korot­ta­massa omaa asemaansa. Siellä hän tapaa kaikkien tunteman Maxim de Winterin, noin vuosi sitten leskeksi jääneen miehen. Maxim on hieman etäinen ja outo, ymmär­ret­tä­vistä syistä, mutta hurmaava, vaikkakin noin kaksi­kym­mentä vuotta kerto­jaamme vanhempi. Kertoja ja Maxim salama­ra­kas­tuvat ja menevät naimisiin. Maxim vie tuoreen morsia­mensa kotiinsa Mander­leyhin, upeaan meren äärellä sijait­sevaan kartanoon Englantiin.  

M A N D E R L E Y

Kertoja ei ole tottunut sellaiseen elämään mitä Mander­leyssa vietetään: niin moniin huoneisiin, palve­lus­väkeen, hienoon ruokaan, silkkaan jouti­lai­suuteen. Kaikkein vaikeinta on kuitenkin tottua kartanon entisen rouvan, Rebeccan, läsnä­oloon. Vaikka Rebecca on kuollut, hänen varjonsa tuntuu kaikkialla. Se on hänen vaatteissaan, huoneiden koriste-esineissä, ruoka­lis­toissa, vanhan koiran kaipauk­sessa, muiden ihmisten puheissa ja vanhemman palve­li­ja­rouvan katseessa. Rebecca oli rohkea ja itsevarma, erittäin kaunis ja kaikkien ihailema nainen – kaikkea sellaista, mitä itsensä epävar­maksi, araksi ja kiusaan­tu­neeksi kokeva kerto­jamme ei ole. Hänestä tuntuu, että Mander­leyssa kaikki elävät menneessä, hänen uutta aviomiestään myöten, mutta mennei­syy­destä ei ole sopivaa puhua. Ihastuttava Manderley alkaakin tuntua uhkaa­valta, salai­suuksia täynnä olevalta paikalta.

R E B E C C A

Daphne du Maurierin tunnetuin romaani Rebecca täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Sitä lukiessa ei tunnu siltä, sillä romaani ei tunnu erityisen vanhalta. du Maurierin tyyli kirjoittaa on kovin ajattoman oloista ja teksti on vaiva­tonta lukea. Juhla­vuoden kunniaksi olikin enemmän kuin sopivaa, että päätimme Jaanan kanssa lukea sen Kahden naisen lukupii­ris­sämme helmi­kuussa. Lisäksi se on yksi Hyllyn­läm­mittäjä-haasteen kirjoistani, joten kyseinen haaste on nyt viimein aloitettu.

As I relaxed my hands and sighed, the white mist and the silence that was part of it was shattered suddenly, was rent in two by an explosion that shook the window where we stood. The glass shivered in its frame. I opened my eyes. I stared at Mrs Danvers. The burst was followed by another, and yet a third and fourth. The sound of the explo­sions stung the air and the birds rose unseen from the woods around the house and made an echo with their clamour.‘What is it?’ I said stupidly. ‘What has happened?’ 

Rebecca on kirja, joka oli juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan: ihana, herkul­linen, painostava, tunnel­mal­linen. Se on kirja, jota haluaa lukea kynttilän valossa teekupin kanssa ja vilttiin kääriy­ty­neenä. Tiedät­tehän, silloin kun on mahdol­li­simman mukava olo. Rebecca ei ole ehkä täydel­linen romaani, mutta lukuko­ke­muksena se hipoo sitä.  

Olen yrittänyt miettiä, miksi Rebeccaa oli niin ihana lukea. Ehkä merkit­tävin syy on sen tunnel­missa. Se alkaa valoi­sasti, rakas­tu­mi­sella. Kerto­jalle toivoo kaikkea hyvää. Kun tuore aviopari de Winter saapuu Mander­leyhin, tunnelma muuttuu painos­ta­vaksi, jopa hyytä­väksi: Palvelija rouva Danver­sissa on jotain outoa ja pelot­tavaa. Kartanon ja meren erottava metsikkö näyttäytyy uhkaavana. On salai­suuksia ja mysteerejä, paljas­tuksia, jotka yhtäkkiä läväy­tetään lukijan eteen. Lopussa tunnelma on jälleen toinen. Rebeccaa on vähän harhaan­joh­ta­vasti kutsuttu romant­ti­seksi romaa­niksi, jota se ei ainakaan yksinomaan ole – tai ei ainakaan siten, miten yleensä ymmär­rämme romant­tisen kirjal­li­suuden. Pikem­minkin voi puhua moder­nista kauhu­ro­man­tii­kasta.  

Rebeccan miljöö on aivan ihana – asia, joka myös vaikuttaa kirjan tunnel­mal­li­suuteen. Latteasti todeten suorastaan näin, kuulin ja haistoin englan­ti­laisen karta­no­miljöön ja meren kirjan sivuilla. Manderley on saanut inspi­raa­tionsa eräästä todel­li­sesta karta­nosta. du Maurier ihastui kerran Cornwal­lissa sijain­neeseen hylättyyn Menabilly-nimiseen taloon. Hän aloitti Rebeccan kirjoit­ta­misen Egyptissä, jossa asui väliai­kai­sesti miehensä työn vuoksi, eikä pystynyt unohtamaan Menabillya. Niinpä hän päätti siirtää sen uuden kirjansa sivuille, joilla ihastus kartanoa kohtaan näkyy sen runsaalla kuvaa­mi­sella. Myöhemmin du Maurierin unelma muuttui todeksi, kun hän onnistui vuokraamaan talon itselleen.  

Men are simpler than you imagine my sweet child. But what goes on in the twisted, tortuous minds of women would baffle anyone.”  

Manderley on kuin yksi henki­lö­hah­moista, jotka nekin ovat kiinnos­tavia, vaikkakin rooleiltaan ehkä hieman kärjis­tettyjä. Se ei kuitenkaan häirinnyt, vaan sopii tämän tyyppiseen romaaniin. Ihastuin erityi­sesti kirjan naishah­moihin ja siihen, miten monipuo­li­sesti du Maurier heitä kuvaa. Nimetön kerto­jamme kuvataan varsin naiiviksi, ujoksi ja epävar­maksi nuoreksi naiseksi, joka kokee järjet­tömän suurta alemmuutta ja kateutta Rebeccaa (tai hänen muistoaan) kohtaan. Hän pelkää epäon­nis­tu­vansa niin paljon, että kuvit­telee jo etukäteen kaiken­laisia tapah­tu­ma­ketjuja selviy­tyäkseen erilai­sista tilan­teista, eikä uskalla vain heittäytyä kartanon uudeksi rouvaksi. Hän suorastaan matelee uuden miehensä edessä ollakseen hänelle mieliksi, sellai­sis­sakin tilan­teissa, joissa sitä ei voi käsittää. Rouva Danvers – Rebeccan entinen luotto­pal­velija – näyttäytyy uhkaavana ja sekopäisenä vanhempana naisena, joka ei siedä uutta rouva de Winteriä ja jossa on jotain pakko­miel­teistä, seksu­aa­lista ehkäpä. Ja itse Rebecca: rohkea, vahva ja epäso­vin­nainen (hurraa!) Rebecca, joka oli pitkän­huiskea, uskomat­toman kaunis nainen, jolla oli vieläpä uskomat­toman kapeat ja kauniit jalat (!).  

Kaikki kadeh­tivat Rebeccaa, kukaan ei voi lakata ihaile­masta häntä, mikä ei auta ollenkaan kertojan tilan­netta. Kertoja herättää sympatiaa, mutta samalla hän ärsyttää lapsel­li­suu­dellaan, tietä­mät­tö­myy­dellään ja hyväus­koi­suu­dellaan. Samoin on laita kertojan miehen Maximin. Hän on erinomainen esimerkki aikansa patriar­kasta, joka kohtelee naisia välin­pi­tä­mät­tö­mästi ja käyttää heitä hyväkseen oman etunsa ajami­seksi. Toisaalta häntä myös vähän säälii. Se juuri Rebeccan henki­lö­hah­moissa onkin, että heistä sekä pitää että ei pidä.  

Rebeccassa on monia eri kerroksia, jotka eivät aukene yhdellä lukuker­ralla. Miten eri tavoin kateus näkyy kirjassa? Mitä esimer­kiksi nenäliinat symbo­loivat? Ensim­mäisen kerran havahduin niiden mahdol­liseen merki­tykseen melko aikai­sessa vaiheessa tarinaa, kun kertoja löytää vanhan sadetakin taskusta nenäliinan, joka siihen kirjail­lusta R-kirjai­mesta ja huuli­pu­na­tah­rasta päätellen kuului Rebeccalle. Sen jälkeen nenäliinat hyppivät jatku­vasti silmilleni. Jokin merkitys on ehkä myös Jasper-koiralla ja kartanon ja meren välissä olevalla metsällä ja sen poluilla. Uskon, että tulen lukemaan Rebeccan vielä uudelleen ja uudelleen, samoin kuin myös muita du Maurierin kirjoja, joita onneksi riittää.  

Muissa blogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Lumiomena ja Satun luetut.  

Helmet-lukuhaaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana  

Daphne du Maurier: Rebecca
Little, Brown 2012 (1938)
448 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Ihanaa, että pidit Rebek­kasta. :) Minulle tämä oli suuri elämys ja luen varmasti uudel­leenkin. Eka kerta meni vähän hotki­misen puolelle, kun kirja vei niin mukanaan.

    1. Kyllä, kirjassa riittää taatusti nautit­tavaa useam­mal­lekin lukuker­ralle :) Ja entä sitten loput du Maurierin kirjat, nekin haluan nyt lukea!

  2. Olen katsonut Rebeccan elokuvana muutaman kerran, enkä ole siihen vielä kylläs­tynyt. Ohjaaja Alfred Hichkock ja elokuva vuodelta 1940. Tekisi mieli lukea myös kirjai­lijan Linnut teos, josta Hichkock teki kuole­mat­toman eloku­vansa ansiosta.

    1. Olisi tarkoitus joskus katsoa tuo Hitchcockin filma­ti­sointi, olen kuullut kehuja muiltakin! Hurjan hyvän Linnut olen nähnyt, mutta novelli on lukematta. Sehän on siis osa erästä du Maurierin novel­li­ko­koelmaa :)