Type and press Enter.

Arundhati Roy: The God of Small Things

Arundhati Royn The God of Small Things (suom. Jouta­vuuksien jumala, 1999) on kirja, jonka valitsin viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirja kertoo Intiasta. Viime vuoden haaste on muuten enää yhden kirjan päässä täytty­mi­sestään! Olen pitänyt sen valmiiksi saami­sesta kiinni ehkä vähän liiankin sinnik­käästi, mutta tuossapa tuo menee tämän vuoden haasteen rinnalla, kun on ollut vain muuta­masta kirjasta kiinni.

Intiasta kertovan kirjan valit­se­minen oli vaikeaa, sillä en tiedä kovin monia intia­laisia kirjai­li­joita enkä ole koskaan ollut erityisen kiinnos­tunut Intiasta, joten en myöskään ole aiemmin lukenut paljoa intia­laista kirjal­li­suutta. Otin luetta­vakseni Arundhati Royn The God of Small Thingsin koska se on kuitenkin postmo­dernin ja postko­lo­nia­lis­tisen kirjal­li­suuden ehkä tunne­tuimpia teoksia – ja sitä uskaltaa myös jo luonnehtia tulevai­suuden klassi­koksi. Se on Royn esikois­ro­maani ja voitti samantien ilmes­ty­mis­vuonnaan Man Booker -palkinnon.

In those early amorphous years when memory had only just begun, when life was full of Begin­nings and no Ends, and Everything was For Ever, Esthappen and Rahel thought of themselves together as Me, and separately, indivi­dually, as We or Us. As though they were a rare breed of Siamese twins, physically separate, but with joint identities.

The God of Small Things kertoo kakso­sista Esthasta ja Rahelista ja heidän perheen­jä­se­nistään Keralan maakun­nassa sijait­se­vassa Ayeme­nemin kylässä. Kirjan alussa ollaan hetkessä, jolloin kaksoset ovat jo varttuneet kolme­kymp­pi­siksi aikui­siksi ja Rahel on palannut kotiky­läänsä vuosien poissaolon jälkeen. Hän tapaa jälleen veljensä Esthan, jonka on nähnyt viimeksi lapsena. Mitä sellaista traagista kaksosten lapsuu­dessa tapahtui, minkä vuoksi Estha ei enää puhu ja on saanut hullun leiman ja mitä Rahelkaan ei mielellään muistele? Palataan ajassa taaksepäin, siihen vuoteen, kun kaksoset olivat vasta seitse­män­vuo­tiaita, ja siihen hetkeen, mistä kaikki alkoi. Kun Sophie Mol tuli Ayeme­nemiin. Tai ainakin se on yksi näkökulma siihen, mistä kaikki alkoi, tai ehkä sittenkin “that it really began in the days when the Love Laws were made. The laws that lay down who should be loved, and how. And how much.” Kaikki on aina kiinni pienistä asioista.

The God of Small Things on sivumää­rästään huoli­matta hyvin runsas romaani, sillä siinä käsitellään monia Intialle histo­rial­li­sesti, yhteis­kun­nal­li­sesti ja kulttuu­ri­sesti merkit­täviä asioita. Yksi kirjasta hyvin esiin nouseva asia on Intian kasti­jär­jes­telmä, joka oli Esthan ja Rahelin lapsuu­dessa 1960-luvulla erittäin voimissaan, ja on toki sitä yhä edelleen. Kaksosten naapu­rissa asuva mies nimeltä Velutha on kastiton eli koske­maton, kaikkia oikeuksia vailla. Hänen suhdettaan säily­ke­tehtaan omistavaan perheeseen kuvataan usein hyvin alisteisena, mutta toisaalta hänellä on myös sellaisia oikeuksia, joita kastit­to­mille ei ole tapana antaa. Lopulta nuo oikeudet ovat iäksi mennyttä, kun Velutha tekee jotain, jota ei voitaisi ikinä antaa anteeksi. Intian kulttuu­rille tyypil­lisiä asioita kuvataan kasti­jär­jes­telmän lisäksi myös esimer­kiksi englan­ti­lai­suuden ihailun, uskonnon ja naisen aseman kautta. Suurimman sijan saavat kuitenkin erilaisten syrjinnän muotojen, ongel­mal­listen perhe­suh­teiden ja kielletyn rakkauden teemojen käsittely. Ihailen sitä, miten vaivat­to­masti ja luonte­vasti Roy kuvaa suuriakin asioita yhden perheen jäsenten ja heidän suhtei­densa kautta, miten ne näkyvät heidän elämässään.

Now, these years later, Rahel has a memory of waking up one night giggling at Estha’s funny dream. She has other memories too that she has no right to have. She remembers, for instance (though she hadn’t been there), what the Orangedrink Lemondrink Man did to Estha in Abhilash Talkies. She remembers the taste of the tomato sandwiches – Estha’s sandwiches, that Estha ate – on the Madras Mail to Madras. And these are only the small things.

Luin Royn romaania ehkä vähän väärin. Tai en väärin väärin, vaan omasta mielestäni vähän huonosti. Lumouduin kovasti sen alusta, koska maltoin lukea sitä pidempiä pätkiä kerralla ja keskityin siihen kunnolla. Sitten aloin kantaa kirjaa mukanani töissä ja luin sitä enää lähinnä vain lounas­tauoilla pari sivua kerralla. Viimeiset noin 100 sivua luin taas kotona parilla harppauk­sella ja keskittyen. Oikeasti kirjalle olisi pitänyt antaa kaikki huomio, lukea sitä rauhassa, mutta pidem­missä pätkissä eikä vain paria sivua silloin tällöin. Silloin sen kaikki eri sävyt olisivat päässeet oikeuk­siinsa.

Sen lisäksi, että luin kirjan huonosti, kompuroin Royn varsin eläväisen ja ilmeikkään kielen edessä. Rakastin sitä, miten nerok­kaasti Roy kuvaa asioita, erityi­sesti lapsen näkökul­masta, ja usein mustan huumorin keinoin, mutta koska en hallitse englantia natiivin tasoi­sesti, välillä asiat menivät kielellä kikkailun vuoksi ikään kuin ohi. Uskon haluavani lukea kirjan vielä joskus uudelleen ja silloin aion tarttua suomen­nokseen, joka on ilmei­sesti todella hyvä. Mutta ehkä kaikkea ei tarvitse aina ymmär­tääkään, sillä oivalsin kuitenkin paljon uutta, histo­riasta ja ihmisestä ja no, elämästä, niin tutusta, mutta silti niin erilai­sesta.

Not old.
Not young.
But a viable die-able age.

Muissa blogeissa: Teksti­luola, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin Book Club, Kirja­säh­kö­käyrä ja Kannesta kanteen.

Helmet-lukuhaaste 2017: 33. Kirja kertoo Intiasta

Arundhati Roy: The God of Small Things
Flamingo 1997
340 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Tämä kirja on ollut minunkin lukulis­tallani ties miten pitkään. Sen verran olen jo edistänyt lukupro­jektia, että ostin kirjan pokka­ri­version alkuvuo­desta itselleni. Lukeminen taitaa olla parempi jättää loma-aikaan… juttusi perus­teella kiireen keskellä lukeminen ei taida tehdä oikeutta Royn kirjalle.

    1. Se on jo edisty­saskel :D Tuo minun ihanan nuhjuinen englan­nin­kie­linen pokkarini sattui tulemaan sopivasti vastaan kirjaston kirjan­vaih­to­kär­ryssä, joten oli pakko napata mukaan, kun olin muutenkin miettinyt sitä juuri tähän haaste­kohtaan. Suosit­telen tosiaan jättämään sen lukemisen loma-aikaan tai muuten vähän kiireet­tö­mämpään aikaan, jolloin siihen ehtii paremmin paneu­tumaan :)

  2. Ihana kirja. Värikäs ja runsas kuin Intia vain voi olla.

    1. Kyllä, todella hyvä valinta tuohon Helmet-haasteen kohtaan, sillä tämä kuvasi hienosti ja monipuo­li­sella tavalla Intiaa.