Type and press Enter.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Rafael Donnerin esikois­kirja, omakoh­taisia esseitä sisältävä Ihminen on herkkä eläin on saanut ehkä hieman epärei­lusti huomiota Rafaelin isän Jörn Donnerinmöläy­tysten takia. No, ainakin kirja on ylipäätään saanut huomiota, vaikka onkin rasit­tavaa, että esimer­kiksi kaikki Rafael Donnerin haastat­telut tuntuvat pyörivän vain hänen isänsä ja tämän sanomisten ympärillä eikä itse kirjan. Siksipä tässä ei mennä niihin, vaikkei isän mainit­se­mista voida kokonaan välttää, sillä totta kai hän on vaikut­tanut poikansa elämään ihmisenä ja vanhempana.  

Donnerin mukaan ihminen on herkkä eläin: irratio­naa­linen, tunteva ja tuntei­densa pohjalta toimiva kokonaisuus. Tunteita ei voi kahlita järjellä. Siksi kokoelman esseet kertovat erilai­sista tunteista, jotka ovat paitsi Donne­rille, myös meille muille erittäin tuttuja. Kirjan ensim­mäinen essee “Heikkous” alkaa dramaat­ti­sesti leikkaus­sa­lista, jossa Donnerin isä makaa operoi­tavana. Se on kokoelman esseistä oikeastaan ainoa, jossa Donnerin isä on keskiössä, mutta ei minään mahtavana hahmona, vaan muistut­ta­massa poikaansa siitä, että ihmiset ovat heikkoja ja kuole­vaisia.  

Kokoelma alkaa väkevästi ja kiinnos­ta­vasti, mutta sitten tekstit alkavat toistaa paljon itseään ja aiheita käsitellään pitkälti saman kaavan mukai­sesti esseestä toiseen. On toki hienoa, miten avoimesti Donner kertoo itsestään ja tunteistaan. Hän ei suostu asettumaan siihen normaalina pidettyyn masku­lii­nisen miehen rooliin, vaan antaa itselleen luvan olla heikko, epävarma, yksinäinen, katkera ja tietä­mätön. Hän korostaa usein olevansa etuoi­keu­tettu valkoinen heteromies, joka on vielä vähän hukassa elämänsä suhteen. Hänen ajatuk­silleen on myös helppo nyöky­tellä, sillä ne ovat kovin tuttuja, sellaisia, joita on itsekin tullut mietittyä. Samas­tu­mista helpottaa ehkä se, että olemme Donnerin kanssa lähes samani­käisiä, kolme­kymp­pisiä – ikä, jossa ei tunne itseään enää kovin nuoreksi, mutta ei vielä vanhak­sikaan, ikä, jossa pitäisi jo olla jotain ja tietää, mitä haluaa elämältään.  

Donnerin tekstit ovat osittain aika naiiveja, minkä hän myöntää itsekin kirjan esipu­heessa. 27-vuotiaana ei yleensä ole tapana kirjoittaa omaelä­mä­ker­ral­lisia tekstejä, koska Donnerin mukaan niitä kirjoit­taakseen pitäis olla kokenut ja viisas, eikä hän koe olevansa kumpaakaan. Silti hän halusi yrittää ja kirjoittaa, mitä hän on tähän mennessä kokenut ja tuntenut, mitä oppinut elämästä. Tekstien naiivius ei kuitenkaan johdu Donnerin iästä tai välttä­mättä elämän­ko­ke­muksen puuttees­takaan, vaan ehkä hänen kokemat­to­muu­destaan kirjoit­ta­misen saralla. Ihminen on herkkä eläin on kuitenkin hänen esikois­kir­jansa. Teksteissä ei ole syvyyttä, vaan ne ovat usein itses­tään­sel­vyyksien toistelua ja paljon kaksois­pis­teitä. Esseessä tai parissa se ei vielä liiemmin häiritsisi, mutta kun oikeastaan kaikki esseet lopulta sortuvat samaan, on niiden lukeminen lopulta vähän rasit­tavaa. Kirjassa kiinnos­ta­vinta ovat Donnerin tekemät matkat ja niiden aikana koetut ja oival­letut asiat. Olisin toivonut, että esseissä olisi käsitelty enemmän juuri niitä tai niiden kaltaisia asioita, jolloin itses­tään­selvien totuuksien toistelu olisi jäänyt vähem­mälle.  

Toivot­ta­vasti Donner kirjoittaa kuitenkin vielä lisää, sillä kaikesta huoli­matta hänen oma äänensä kuuluu näiden esseiden läpi, ja se ääni on kiinnostava.

Helmet-lukuhaaste 2018: 42. Kirjan nimessä on adjek­tiivi  

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin – omaelä­mä­ker­ral­linen essee
(Människan är ett känsligt djur – en själv­bio­grafisk essä, 2018)
Suom. Laura Jänis­niemi
Teos & Förlaget 2018
207 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Mulla on tää just parhaillaan kesken. Jotenkin pikkasen uuvahdin siinä vähän puolen välin jälkeen ja olen nyt lukenut muuta.

    1. Ymmärrän hyvin, koska uuvahdin kans viimeistään suunnilleen samassa vaiheessa. Pitempi taukoilu tämän kanssa olisi saattanut auttaa. Tai sitten ei.

  2. Tää essee­ko­koelma kiinnosti minua ihan puhtaasti visuaa­li­sista syistä: sen kansi on kaunis. :D Mutta se ei kuitenkaan riittänyt syyksi tarttua teokseen, ja nyt epäröin vielä enemmän. Tavallaan kiinnostaa, ja sitten taas toisaalta voisin antaa hetken ajan kulua ja kokeilla myöhemmin. Tai mahdol­lista myöhempää tuotantoa, joskus sitten.

    1. Joo, kansi ja sen valokuva ovat ihania! :) Harmi, etteivät esseet sitten olleet ihan sitä mitä ajattelin. Kokeile joskus. Jään myös odottamaan Donnerin seuraavia kirjoi­tuksia.

  3. Tuo epänor­ma­tii­visen masku­lii­ni­suuden kuvaus ja kansi ovat ainoita asioita, jotka tässä kirjassa kiinnos­tavat. Mutta jotenkin miesten äänet eivät ole niitä, joita nyt juuri kaipaan. Ehkä joskus :)

    1. Olisi ollut mielen­kiin­toista lukea Donnerin mietteitä masku­lii­ni­suu­desta vähän lisääkin. Nyt aihetta käsiteltiin vähän liiaksi saman kaavan mukaan. Jospa tulevai­suu­dessa!

  4. Kiinnostava kirjoitus kirjasta, joka hieman alkoi kiinnostaa mutta sitten toisaalta ei (itses­tään­sel­vyyksien toistelu ei innosta). Voisin silti harkita tämän lukevani jossain vaiheessa vaikkapa tyylillä essee per päivä.

    1. Joo, ymmärrän, tää kirja oli minul­lekin just sellainen, että kiinnosti, mutta sitten taas ei. Siis jo ihan alkuun, mutta myös lukiessa. Luulen tosiaan, että sellainen essee per päivä olisi tämän kanssa toimiva(mpi) lukutapa.