Type and press Enter.

Elisabeth Åsbrink: 1947 – Mistä histo­riamme alkaa?

Eleanor Roosevelt kutsuu työryhmän koolle ensim­mäisen kerran 27. tammi­kuuta. Tunnelma on euforinen. Ei koskaan enää, maailman ihmiset sanovat toisilleen ja itselleen. Ei koskaan enää, ihmisoi­keuksien luomi­seksi perus­tetun työryhmän jäsenet sanovat ja tuskin ymmär­tävät tehtä­vänsä laajuutta. Ei koskaan enää. Sanat toistuvat kuin rukous­huivin hapsut, aivan kuin jumala olisi olemassa.”  

Tarkoi­tuk­senani on lukea tämän vuoden aikana mahdol­li­simman paljon tieto­kir­jal­li­suutta. Viime vuoden aikana luin kahdeksan tieto­kirjaa, joten haluaisin tänä vuonna ainakin ylittää tuon luvun. Ja ihan hyvin vuosi on alkanutkin, sillä viidestä tähän mennessä lukemastani kirjasta kaksi on jo ollut tieto­kirjoja. Ensim­mäinen niistä oli ruotsa­laisen kirjai­lijana ja journa­listina työsken­te­levän Elisabeth Åsbrinkin teos 1947 – Mistä histo­riamme alkaa?  

1947 oli vuosi, jolloin “kaikki tuntui mahdol­li­selta, koska kaikki oli jo tapah­tunut”. Toinen maail­mansota päättyy viral­li­sesti 10. helmi­kuuta 1947, kun Pariisin rauhan­so­pimus allekir­joi­tetaan. Ratkais­tavia kysymyksiä on paljon. Kuka saa päättää Intian kohta­losta? Miten tulisi suhtautua kansan­murhan käsit­teeseen? Mitä tehdä sadoil­le­tu­han­sille tuhoa­mis­lei­reiltä selvin­neille juuta­lai­sille, jotka eivät halua enää palata kotimaa­hansa? Nämä olivat vuoden 1947 suurimpia kysymyksiä, joilla oli myös merkit­tävät seuraukset. Tuona vuonna tapahtui kuitenkin myös paljon muuta. Ruotsa­lainen natsi Per Engdahl ystävineen kokoavat uudelleen rivejään. Eric Blair eli George Orwell kirjoittaa viimei­seksi jäävää romaa­niaan Vuonna 1984 Juran saarella Skotlannin länsi­ran­ni­kolla. Simone de Beauvoir rakastuu ja alkaa kirjoittaa feminis­tistä klassik­ko­teostaan Toinen sukupuoli. Christian Dior ei välitä muiden mieli­pi­teistä ja esittelee ensim­mäisen mallis­tonsa, josta tulee menestys. Mihail Kalaš­nikov keksii AK-47:n. Aina ja kaikkialla ei kuitenkaan tapahdu mitään suurta:  

Tanska on rauhal­linen pikku maa, missä ei tapahdu mitään ja missä ihmisillä on liian vähän tekemistä, Simone de Beauvoir kirjoittaa Kööpen­ha­mi­nasta 3. elokuuta. Siksi kärpä­sis­täkin tehdään härkäsiä. Tanskan pääkau­pun­gissa parasta on satama, koska siellä on viinaa, tanssia, baareja, merimiehiä ja melko kauniita humalaisia tyttöjä.”  

1947 on kiinnostava ja omalaa­tuinen katsaus vuoteen 1947. Se etenee krono­lo­gi­sesti kuukausi kerrallaan aina tammi­kuusta joulu­kuuhun. Jokaisen kuukauden kohdalla tapah­tumia tarkas­tellaan yleensä yksit­täisten henki­löiden näkökul­masta. Näin kirjassa yhdistyy yksityinen ja yleinen, yksilö­tason arki ja maail­man­po­li­tiikka. Kirjaan valitut tapah­tumat sijoit­tuvat pääasiassa Eurooppaan ja Lähi-itään, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö muualla maail­massa olisi tapah­tunut mitään kiinnos­tavaa. Rajauksen ehkä ymmärtää, kun tajuaa, miten Åsbrink yhdistää kirjassa henki­lö­koh­taisen yleiseen myös omalla kohdallaan. Puoli­vä­lissä teosta tulee yhtäkkiä luku, joka on nimeltään Kuoleman kaikuja. Åsbrink kertoo siinä oman perheensä histo­riasta ja miten heidän tarinansa liittyy vuoteen 1947 ja laajemmin toiseen maail­man­sotaan ja keski­tys­lei­reihin. Vaikkei Åsbrink ole itse elänyt vuotta 1947, se on hänessä, se ei jätä häntä rauhaan ennen kuin hän on saanut koottua sen sirpa­lei­seksi kokonai­suu­deksi.  

Joulukuun 31. päivänä 1942 György Fenyö oli yhä hengissä jossain päin Ukrainaa. Hän kirjoitti silloin Lillylle posti­korttiin sanat ‘Sinä olit elämäni parempi puolikas’. Minulle ei ole selvää, mitä sanat oikeastaan tarkoit­tavat. Sen jälkeen hän katosi kuole­maansa, ja hänen poissao­lonsa on yhtä todel­lista kuin sade. Jatkuvaa.”  

Vaikka vuonna 1947 tapahtui monia eri asioita, nousee teoksessa erityi­sesti esiin juuta­laisten kohtalo. Se kuvaa niitä satoja­tu­hansia Euroo­passa olevia pakolaisia, jotka eivät halua palata kotimaa­hansa, mutta eivät myöskään tiedä minne mennä. Ja jos tietävät, heitä ei sinne päästetä. He ovat jumissa uusilla leireillä. Tätä ongelmaa ratkomaan asetetaan UNSCOP, YK:n erityis­ko­mitea, jonka tehtävänä on ratkaista Pales­tiinan kysymys. Puolu­eet­to­mista maista valit­tujen miesten ryhmän on neljässä kuukau­dessa päätettävä miten Pales­tiina tulisi jakaa tai järjestää, että sekä arabit että juuta­laiset voisivat elää siellä rauhassa. Histo­rial­linen päätös johtaa Israelin valtion perus­ta­miseen vuonna 1948. Ja kuten tiedämme, tuon päätöksen seuraukset näkyvät yhä. 1947 tekee hyvin näkyväksi sen, miten karmealla tavalla pakolais­asiaa hoidettiin ja miten sadat­tu­hannet ihmiset kärsivät. He eivät kaikki vain menneet johonkin ja jatkaneet elämäänsä kuin mitään ei olisi oikeastaan tapah­tunut, niin kuin helposti tulee ajatel­leeksi.  

1947:ssä käsitellään paljon myös natseja ja miten he alkavat jälleen koota rivejään, kuinka helposti sen annetaan tapahtua ja kuinka heitä jopa autetaan, jos se hyödyttää jollakin tavalla itseä. Nikolaus “Klaus” Barbie, Lyonin teurastaja, antautuu Yhdys­valtain sodan­jäl­keisen tiedus­te­lu­pal­velun CIC:n 66. osastolle. Hän on vastuussa tuhansien ihmisten teloit­ta­mi­sesta ja karkot­ta­mi­sesta leireille. Raiskaa­mi­sesta, kidut­ta­mi­sesta, maasta­kar­koi­tuk­sista ja murhaa­mi­sesta. CIC suojelee Barbieta Ranskan viran­omai­silta, jotka haluavat hänet oikeuden eteen. Kylmä sota on alkanut, Yhdys­vallat tekee kaikkensa kommu­nismin vastus­ta­mi­seksi. Myöhemmin Yhdys­vallat auttaa Barbieta muuttamaan Boliviaan, missä hänen tiedoistaan tappa­mi­sesta ja kidut­ta­mi­sesta on hyötyä sotilas­dik­ta­tuu­reille.  

Samaan aikaan on Nürnbergin oikeu­den­käynnit, joissa lähes unohdetaan juuta­laisten ja muiden vainot­tujen ryhmien kohtalo. Keskiössä ovat “natsi-Saksan hyökkäykset, pyrkimys maail­man­her­ruuteen ja rikokset rauhaa vastaan”. On jo katsottava eteenpäin, muisti, histo­rian­kir­joitus ja uhrien hyvit­tä­minen ei ole enää tärkeys­jär­jes­tyk­sessä ensim­mäisinä. Mutta ainakin yksi mies välittää: Raphael Lemkin. Hänen äitinsä on murhattu Treblin­kassa. Hän taistelee saadakseen Nürnbergin oikeu­den­käyn­neissä lange­tet­taviin tuomioihin sanan kansan­murha. Lopulta hän ajaa sen yksin läpi YK:ssa.  

Tämä kirja olisi voinut kertoa mistä tahansa vuodesta histo­rias­samme. Se kertoo kuitenkin juuri vuodesta 1947, jonka voi nähdä erään­laisena murros­kohtana histo­riassa. Niin voi toki nähdä monen muunkin vuoden, mutta vuodesta 1947 tulee tärkeä myös Åsbrinkin henki­lö­koh­taisten kokemusten kautta. Vuotta alkaa tarkas­tella eri tavalla kuin aiemmin. 1947 on myös kiehtova kuvaus histo­rian­kir­joi­tuk­sesta. Vasta reilusti jälki­käteen voimme nähdä ja ainakin osittain ymmärtää, mitä aiemmin on tapah­tunut. Silloiset valinnat ohjaavat tulevai­suuden valintoja. 1947 kytkeytyy siis vahvasti meidänkin aikaamme.

Koin tämän kirjan parissa tunteita laidasta laitaan aina inhosta toiveik­kuuteen ja ilosta suruun. Åsbrinkin tyyli kertoa vuoden 1947 tapah­tu­mista pääasiassa yksilöiden näkökul­masta on erittäin toimiva lähes­ty­mistapa. Kirja auttaa havain­nol­lis­tamaan miten pienikin yksilön tekemä päätös voi vaikuttaa pitkälle tulevai­suuteen, mikä tuntuu uskomat­to­malta, kun sitä pysähtyy ajatte­lemaan. Entä jos päätös olisikin ollut toinen? Kerron­ta­tyylin ansiosta vuoden 1947 tapah­tumat tulevat iholle asti ja niitä pystyy ajatte­lemaan ja jopa ymmär­tämään uudella tavalla. 1947 – Mistä histo­riamme alkaa? (kirjan nimen perässä oleva kysymys­merkki on osuva) on minulle tieto­kirjana lähes­tulkoon täydel­linen. Se kysyy, ihmet­telee, haastaa ja herättää tunteita, mutta tarjoaa myös paljon tietoa, uutta ja vanhaa, uusista näkökul­mista.  

Ranskan postin­kan­tajat lakkoi­levat. Nelson Algrenin ja Simone de Beauvoirin toisilleen lähet­tämät kirjeet eivät tavoita vastaa­not­tajaa. Marraskuun 29. päivänä Simone sähköttää: ‘Lakko pysäyttää kirjeet mutta ei minun sydäntäni.’ ”  

Muissa blogeissa: Nannan kirja­kimara.  

Helmet-lukuhaaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta  

Elisabeth Åsbrink: 1947 – Mistä histo­riamme alkaa?
(1947, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Siltala 2017
297 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Kirjoi­titpa tästä kiinnos­ta­vasti! Ehkä voisin ajatella lukevani tämän nyt, kun itsekin olen enemmän tieto­kirjoja lukenut.

    1. Tämä herätti hurjan paljon ajatuksia ja tunteita ja kaikkea mahdol­lista. Luulisin, ettei tämä jätä ketään ainakaan kylmäksi, joten siksi kirjaa on helppo suosi­tella. Minulle on nyt iskenyt oikein himo tieto­kir­jal­li­suuteen, ehkä siksi, kun ei enää opintoja varten lue tietoa.

  2. Yksi minunkin tavoit­teistani tälle vuodelle on lukea enemmän tieto­kirjoja. Kuulin 1947:stä Sivumennen-podcas­tissa ja varasin sen välit­tö­mästi kirjas­tosta. Mielen­kiin­toista, miten niin moni meidän päiviimme vaikuttava asia tuntuu olevan ratkai­se­vassa vaiheessa nupullaan vuonna 1947. Olin jo valmiiksi kiinnos­tunut, mutta kirjoitat kirjasta sen verran innos­ta­vasti, että toivon voivani lukea sen mahdol­li­simman pian! :)

    1. Joo, Sivumennen-podcas­tissa tätä käsitel­tiinkin hyvin ja kiinnos­ta­vasti! Sinällään on ihan itses­tään­selvä ajatus, että hyvin monet menneet asiat, saivat ne alkunsa vuonna 1947, 1927 tai milloin tahansa, vaikut­tavat suuresti yhä nykypäi­vänkin elämään, mutta ei sitä tule koskaan hirveästi ajateltua. Just sellaiseen herät­telyyn ja nykyhetken ja historian välisyyden pohti­miseen tämä on ihan älyttömän hyvä ja toimiva kirja. :)

  3. Vaikuttaa älyttömän mielen­kiin­toi­selta kirjalta! Pitää selvästi hommata luvun alle ittel­lekin.

    1. Kyllä, sitä tämä todella on! Alkuun vähän pelkäsin, että tämä on liian sirpa­le­mainen tai koottu liian wikipe­dia­maiseen tyyliin, mutta huoli oli täysin turha. :)