Type and press Enter.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän


“Eräs ihminen kysyi minulta kerran, miltä kuolema tuntuu. Pyysin häntä olemaan ajatte­le­matta moista, sillä olimme molemmat hyvin nuoria silloin, kaunii­takin, ja maailma odotti meitä luokseen. Myöhemmin vastasin, että elämän päätty­minen tuntuu aina pahalta, sillä olen nähnyt kuolleen ja kuullut valta­vasti tarinoita kuolleista, mutta nyt en vastaisi enää niin, vaan sanoisin, että kuolema on nimi. Se on sitä ettei mahdu oman nimensä sisään, omaan ulkomuo­toonsa, kuin omille kasvoille piirret­täisiin toisen ihmisen ilmeet.”
Luin lokakuussa Pajtim Statovcin esikois­ro­maanin Kissani Jugos­lavia ja vaikutuin siitä suuresti. Jo sen myötä minulle tuli tunne, että Statovcia kannattaa seurata – ja tietysti lukea kaikki hänen seuraavat kirjansa. Tiranan sydän on toistai­seksi niistä ainoa, Statovcin toinen romaani.
Tiranan sydän alkaa tarinoilla Albanian mahta­vasta mennei­syy­destä, kaksi­päisen kotkan maasta. Nuori poika Bujar kuuntelee isänsä kertomia isänmaal­li­suutta pursuavia tarinoita, mutta hänen lapsuu­tensa todel­lisuus 1990-luvun Tiranassa on toinen. Kun Bujarin isä kuolee, äiti linnoit­tautuu makuu­huo­neeseen ja sisko häipyy omille teilleen. Bujar ja hänen kaverinsa Agim päättävät karata ja lähteä tuosta sodan syömästä maasta. Euroo­passa, siellä oikeassa Euroo­passa, on parempi elää. Heidän on siellä parempi ja vapaampi olla, he kertovat toisilleen.
Myöhemmin on enää nuori mies. Hänen tiensä käy Italian kautta Espanjaan, sieltä Saksaan, New Yorkiin Yhdys­val­toihin ja lopulta Suomeen. Ongelmia kohda­tessa on helppo vaihtaa maata ja aloittaa alusta jossain muualla. Voi peittää vanhan identi­teet­tinsä, olla taas joku uusi, jolla ei ole mennei­syyttä tai kotimaata. Mies ei kuitenkaan pääse eroon maastaan, taakan lailla se pysyy mukana ja muistuttaa vähän väliä itsestään.
Tiranan sydän on romaani niin muuka­lai­suu­desta, tarinan­ker­ron­nasta, historian paino­las­tista, vapau­desta kuin myös seksu­aa­li­suu­desta, trans­su­ku­puo­li­suu­desta ja oikeu­desta sukupuoleen. Jo nuorena Bujarin ystävä Agim kysyy koko kirjan kannalta hyvin oleel­lisen kysymyksen: “Tajuatko, miten rajoit­tu­nutta on ajatella, että maail­massa on kaksi sukupuolta, kahden­laisia ihmisiä, miehiä ja naisia?” Siinä on tarinan ydin, jonka ympärille kaikki tiukasti kiertyy. Myöhemmin Euroo­passa (ja Yhdys­val­loissa) matkaava nuori mies pukeutuu toisinaan naiseksi – tai ei pelkästään pukeudu, vaan on nainen, silloin kun haluaa. Ja Helsin­gissä mies kohtaa Tanjan, joka on keskellä sukupuo­len­kor­jaus­pro­sessia.
Tiranan sydän on sukupol­vi­ro­maani, mutta ei mikään perin­teinen sellainen. Olen päähen­kilön (ja kirjai­lijan) kanssa samaa ikäluokkaa, mutta en hirveästi tunnis­tanut hänen kokemuk­siaan, sillä olen elänyt hyvin erilaista elämää. Romaa­nissa on paljon sellaisia teemoja, jotka ovat kiinni nimenomaan tässä ajassa (etenkin muuka­lai­suusviha, rasismi ja sukupuo­li­suuteen liittyvät kysymykset) ja tuttuja 1990-luvulla kasva­neille euroop­pa­lai­sille ihmisille. Ei ehkä niin paljon suoma­lai­sille, enemmän Itä-Euroo­passa kasva­neille. Tiranan sydän, kuten myös Kissani Jugos­lavia, on kirja merkit­tä­vistä asioista. Sitä voi lukea enemmän sukupuo­li­suu­desta kertovana tarinana tai sitten muuka­lai­suuden ja historian painon näkökul­masta, mutta nämä puolet kietou­tuvat toisiinsa niin, ettei niitä voi täysin erottaakaan.
Romaani herätti minussa paljon melan­ko­lisia tunteita. Tunnen yhä sitä ajatel­lessani ennen kaikkea surua ja jotain määrit­te­le­mä­töntä ikävää. Vaikka on tarinassa myös pieniä valon­pil­kah­duksia, sellaisia, joiden avulla jaksaa jatkaa taas vähän aikaa. Rakastin Tiranan sydäntä erityi­sesti siksi, että se nimenomaan vetosi tuntei­siini. Parhaat kirjathan ovat sellaisia, jotka vaikut­tavat hyvin voimak­kaasti lukijaan, ja Tiranan sydän on juuri sellainen. Romaanin päähenkilö kuvaa ajatuk­siaan ja tunteitaan hyvin raasta­vasti. Hän kuvaa paljon sitä, miltä tuntuu olla ulkopuo­linen ja yksin, kun tietää, ettei ole kenel­lekään mitään eikä kukaan. Kun haluaisi vain kuolla, mutta ei kehtaa, koska kuole­minen kaikkien nähden hävet­täisi liikaa. Kun häpeää omia juuriaan, mutta ei pääse niistä eroonkaan. Kun ei tiedä, missä olisi hyvä olla se mitä on, mihin voisi jäädä raken­tamaan omaa elämäänsä.
Vaikka tunnen kirjaa ajatel­lessani enimmäkseen surua, olen myös hyvin iloinen siitä, että sain lukea niin taidokkaan ja monin tavoin merkit­tävän romaanin. Tulen lukemaan sen vielä joskus uudelleen, ja vielä uudelleen, varmasti.
––
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016, 271 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Minul­lakin Statovcin kirjat hyppäsi heti lukemisen jälkeen uudel­leen­lu­ku­lis­talle. Tiranan sydäntä moni on tulkinnut toisin kuin itse tein ja tämä tietysti sekin osaltaan aiheutti sen, että haluaisin lukea tämän uudestaan tarkis­taakseni kuinka tietyt asiat kirjassa menivät.

    1. Luulen, että tämä kirja aukeaisi taas vähän enemmän tai jopa eri tavalla jos sen lukisi uudestaan. Alkupuolen asioista meni varmaan moni ohi, kun vasta lopussa selvisi tiettyjä asioita. Tämä kestääkin varmasti useita lukukertoja (ja tulkintoja).

  2. Ihana, että pidit tästä! <3 Ja kuten Ompul­lakin, minulla tämä on ehdot­to­masti myös uudel­leen­lu­ku­lis­talla, oman tulkinta jo oli niin risti­rii­tainen, että haluaisin etsiä vahvis­tusta sille kuka mielestäni oli kukakin.. :D Mutta ihan mahtava romaani, tämä ei varmasti todel­lakaan useam­mas­takaan lukuker­rasta kärsi, päinvastoin.

    1. Kirjan loppu­puoli tuotti tosiaan vähän hämmen­nystä ja sai miettimään, että tulkit­sin­kohan tämän nyt ns. oikein. Tai ei ehkä oikein, sillä tulkintoja saa olla monia, mutta itseni vuoksi tarpeeksi selkeästi ja niin, että ymmärsin. Tämä kestää varmasti uusia lukukertoja, teemat ovat varmasti ikuisia, vaikka ovat samalla tässä ajassa kiinni.