Type and press Enter.

Maria Jotuni: Kun on tunteet

Heikkoutta sinun alituinen kärsi­misesi ja rakkautesi. Vihaan sitä, se painaa, se on liian lähellä minua, sinussa. Eikö vihani tunnu suonissasi, eikö kiehu se laina­ve­ressäsi, sinä kurja, kärsivä vaivainen? Kuris­tanko sinut, noin, kun sen helposti voisin? Mihin pääsisit? Ahaa! Suupielesi vääntyvät, aina ne ovat itkun­he­rah­duk­sessa kuin minkä avuttoman lapsen. Painaako elämä sinuakin muka? Painaa, sortaa ehkä! Minua, minua ei paina, ei sorra. Minä itse painan, sorran.

Maria Jotunin Kun on tunteet oli Kahden naisen lukupii­rimme marraskuun kirja. Halusimme lukea jonkin suoma­laisen naisen 1900-luvun alkupuo­lella kirjoit­taman kirjan, joten Jotuni oli aika helppo valinta. Arvoimme tämän novel­li­ko­koelman ja romaanin Huojuva talo välillä, mutta koska emme kumpikaan ollut aiemmin lukeneet Jotunia, päätimme aloittaa lyhyemmin (vaikkakaan ei välttä­mättä helpommin) eli novel­leilla.

Kun on tunteet sisältää neljä­toista lyhyttä novellia, joita yhdistää vahvasti sellaiset univer­saalit teemat kuin rakkaus, avioliitto ja parisuhde. Kokoelma on julkaistu alunperin vuonna 1913, mutta kieltä ja lause­muotoja lukuu­not­ta­matta aika ei niissä ihan hirveästi näy. Toki henki­löiden käytös ja tavat saattavat olla joissakin kerto­muk­sissa nykyajan ihmisten silmissä vähän outoa ja vanhah­tavaa, mutta henki­löiden ajatukset ja tunteet, varsinkin ne tunteet, ovat pysyneet täysin muuttu­mat­tomina. Näistä Jotuni tekee tarkkoja, viiltä­viäkin havaintoja. Joskus kuitenkin tunteen sijalla on järki, joka saattaa välillä olla se parempi vaihtoehto.

Novellit kuvaavat erinomaisen hyvin 1900-luvun alussa eläneen suoma­laisen naisen asemaa. Niissä toistuu usein sama kaava: päähenkilö, maaseu­dulla asuva nainen, on joutunut (tai mennyt omasta tahdostaan) naimisiin miehen kanssa, jota ei (enää) rakasta. Toisia naisia asia harmittaa, toisia ei, sillä eihän miestään tarvitse rakastaa tai onpahan ainakin talous turvattu. Vaikka novellit käsit­te­levät usein tärkeitä ja vakavia aiheita, on niissä välillä myös ripaus komiikkaa kaiken mustan keskellä.

Jotunin novellit sisäl­tävät paljon dialogia, mikä pakottaa lukijan pysymään tarkkaa­vaisena. Äärim­mäinen esimerkki ja samalla yksi kokoelman suosik­ki­no­vel­leistani on novelli Hilda Husso, jossa aviot­toman lapsen saanut nainen puhuu puheli­messa lapsensa isän kanssa. Novel­lissa on näkyvillä vain Hildan repliikit ja lukija joutuu päätte­lemään puhelimen toisessa päässä olevan miehen repliikit Hildan vastauk­sista. Novelli Kaksois­kas­vettuma koostuu myös lähinnä pelkästä dialo­gista. Se on tulkintani mukaan riipaiseva kuvaus avioelä­mästä ja vallasta, naisen ja miehen välisestä suhteesta, joka on täynnä raivoa ja vihaa. Vaikuttava, vain parin sivun mittainen kertomus.

Jotunin novellit olivat varsin mielen­kiin­toinen uusi tuttavuus. En kuitenkaan ensim­mäi­sellä lukuker­ralla saanut niistä mielestäni tarpeeksi irti, sillä novel­leissa on paljon pures­kel­tavaa ja eri puolia. Haluan siis palata niihin vielä joskus myöhemmin, samoin vierailla myös siellä Huoju­vassa talossa.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?Kirja­kaapin avainYksi pieni lukupäi­vä­kirja ja Kirja­säh­kö­käyrä.

3. Suoma­lainen klassik­ko­kirja / Helmet-lukuhaaste 2017

Maria Jotuni: Kun on tunteet
Otava 1966 (1913)
124 s.

Leave a Reply to Mai Laakso Cancel reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Kiitos linki­tyk­sestä ja hienosta bloggauk­sesta. Jotunin novellit eivät jätä kylmäksi, niissä on tunnetta ja tunteiden paloa, niin hyvässä kuin pahassa. Suosit­telen sitä Huojuvaa taloa seuraa­vaksi. Olen lukenut myös Tohve­li­san­karin rouva näytelmän, jota esitetään vieläkin teatte­reissa. Hyvä klassikko paranee vain vanhe­tessaan.

    1. Kyllä, tunnetta riittää! Kiitos suosi­tuk­sesta. Huojuva talo on varmaan aika raskas kirja, aiheeltaan siis, mutta uskoisin pitäväni siitä. Näytel­miäkin olisi muuten kiva lukea enemmän, olenkohan lukenut niitä blogini aikana peräti yhden ja sekin oli antiikin ajoilta (Sofokleen Kuningas Oidipus) :)

  2. Luin vasta juuri tämän novel­li­ko­koelman Jotunilta kotimaisen kirjal­li­suuden kurssille. En ollut ennen lukenut häneltä mitään satun­naista novellia lukuun ottamatta, mutta tykästyin kovasti. Dialo­gi­muoto oli välillä haastava, mutta univer­saalit teemat puhut­te­livat yhä.

    1. Jos olisin käynyt kaikki kirjal­li­suuden kurssit (en käynyt, koska muuten valmis­tu­miseni olisi venäh­tänyt puolella vuodella), olisin jossain vaiheessa törmännyt Jotuniin ja lukenutkin häneltä jotain. Onneksi luin tämän sitten nyt! Osa novel­leista oli tosiaan vähän haastavia, etenkin heti alussa, mutta onneksi en lannis­tunut, sillä seuraavat olivat jo helpompia.