Type and press Enter.

Annas­tiina Storm: Me täytytään valosta


Aina saavat tuntea olevansa vähän alle, aina syrjässä ja sivusta katso­massa, aina huoleh­ti­massa ja tyhjyyttä tunte­massa kun kavereilla on koti laitettu ja lämmin kyntte­lik­köineen ja äiteineen joiden kasvot on rakas­ta­vassa hymyssä ja olkapäille kaartuu pipar­ka­kun­vä­rinen tukka. Siinä katsoo meidän lapsi rakkautta ja hyvin­vointia sivusta ja toivoo saavansa jäädä ikuisesti. Mutta palattava on. Lapsi tietää. Ei sillä ole mitään oikeutta pyytää edes yökylään jäädä, kun kuka sitä nyt haluaa, likaista kulkijaa, joka ei osaa sivis­ty­neesti puhua vaan tyhmänä toljottaa ja oudosti leikkii. Kotiin on mentävä missä äidin kuoret jossain istuu tai makaa ja isä kytee ja roihahtaa milloin mielii. Tänne se kuuluu, tämä on sen koti. Ja missä kasvaa, sen ansaitsee.
Annas­tiina Stormin esikois­ro­maani Me täytytään valosta kiinnitti huomioni ensim­mäi­seksi nimellään. Siinä on jotain salape­räistä ja kiehtovaa, vähän niin kuin itse romaa­nis­sakin. Me täytytään valosta on kaunis, omalaa­tuinen romaani, jollaisia haluaisi lukea lisää. Ehkä Storm kirjoittaa niitä meille vielä.
Romaa­nissa tarkas­tellaan kolmea sukupolvea, joilla kaikilla on eri tavalla paha olla. Nuorim­maiset, kahdek­san­vuotias Silja ja esikou­lui­käinen Santtu, puhuvat toisilleen jukurt­ti­pu­he­limien kautta. Heidän täytyy pelastaa mustaan aukkoon pudonnut pikku pikku veli. Äidistä ja isästä ei ole nyt apua, sillä äiti makaa pimeässä tai on sairaa­lassa eikä isä ole usein paikalla – ja silloin kun on, hän ei tee muuta kuin raivoaa. Isoäiti ei halua lapsen­lapsia luokseen, toivoo vain, että ukki jo kuolisi.
Me täytytään valosta on moniää­ninen kudelma, joka koostuu useista eri väläh­dyk­sistä ja hetkistä yhden perheen elämässä. Lukijan tehtävä on koota niistä ymmär­rettävä kokonaisuus. Se ei kuitenkaan ole haastavaa, vaikkei kerronta ihan suora­vii­vaista olekaan, vaan se jättää tilaa myös lukijan tulkin­noille. Useim­miten äänessä ovat lapset. He käsit­te­levät vasta kovin nuoressa elämässään koettuja asioita, kuten turvat­to­muuden tunnetta, sadun ja leikin kautta – esimer­kiksi pikku pikku veljen pelas­ta­minen on koskettava juonne tarinassa. Lasten äänet ovat tarinassa hyvin uskot­tavia, heistä välittyy monia asioita, joita itsekin muistan omassa lapsuu­dessani kokeneeni ja tunte­neeni. 
Myös aikuisten äänet ovat hyviä, mutta roolin mukai­sesti epäsel­vempiä ja monimut­kai­sempia. Aikuisten äänet eivät herätä hirveästi toivoa tai lohtua, poikkeuksena lasten äidin sisko Mervi, joka tuo lasten elämään kaivattua valoa. Suurim­maksi osaksi Me täytytään valosta on vähän synkkä ja ikävä romaani, mutta sitä tasapai­nottaa se, että Storm kirjoittaa hyvin kauniisti. En pidä liian kauniista kielestä, sillä se etään­nyttää ja tuntuu teennäi­seltä, mutta Stormin teksti ei mene siihen katego­riaan. Kerronta on kiinnos­tavan rytmi­kästä, jotain erilaista kuin yleensä luen, ja se vie nopeasti mukanaan.
Me täytytään valosta on ehdolla Helsingin Sanomien esikois­kir­ja­pal­kinnon saajaksi.
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis / Helmet-lukuhaaste 2017
––
Annas­tiina Storm: Me täytytään valosta
S&S 2017, 204 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Minus­takin kirjan nimi on kaunis. Kirjan rakenne poikkeaa valta­vir­rasta ja pidin siitä kovasti. Kiva kuulla, että kirja on HS:n esikois­kir­ja­pal­kin­toeh­dokas.

    1. Stormin romaani on virkis­tävän erilainen – tai en ainakaan itse ole lukenut mitään kovin lähel­lekään sitä tulevaa suoma­laista teosta. Harmi, ettei Storm voittanut HS:n palkintoa, mutta kiva kuitenkin, että voitto meni runoi­li­jalle.

  2. Kaunis sitaatti herätti kiinnos­tuksen. Varovai­sesti lisään lukulistaan.

    1. Jos pidit sitaa­tista, pidät kirjasta ainakin kielen osalta varmasti muutenkin. Lämmin suositus!

  3. Erittäin vahva esikoinen, upea romaani, jolle toivoisin paljon paljon lukijoita. On kiva kuulla, että pidit tästä. Minul­lekin lukuko­kemus on mieleen­painuva ja koskettava, vaikken edes yleensä pidä lapsi­ker­to­jista.

    1. Kyllä, toivot­ta­vasti mahdol­li­simman moni lukija löytäisi sen luo. Vahvaa kerrontaa, joka saa odottamaan vain lisää. Minulle lapsi­ker­tojat ovat usein mieluisia (toki jos ne vain ovat hyviä), vaikea eritellä, että miksi. Tuoko lapsi­kertoja mieleen oman lapsuuden ja huolet­tomat ajat, onko se jokin siinä tunnel­massa vai mikä, en tiedä.

  4. Tässä ei tosiaan syyllistytty/kompastuttu siihen liian kauniin kielen ansaan, jonka vuoksi usein kirjan itse tapah­tumat menet­tävät merki­tystään. Se oli, kuten sinäkin hienosti kuvailit, se pelastus, vasta­paino kaikelle pimeälle ja mustalle mitä yhden ydinperheen sisäl­lekin mahtui. Hieno, omalei­mainen teos, jolle toivoisin entistä suurem­paakin näkyvyyttä!

    1. Kyllä, kauniin ja ruman yhdis­tä­minen toimii tässä hyvin eikä tunnu yhtään päälle­lii­ma­tulta tai jotenkin liian harki­tulta. Toivotaan, että mahdol­li­simman moni lukija tarttuisi tähän!