Type and press Enter.

Brandon Sanderson: Viimeinen valta­kunta (Usvasyn­tyinen #1)

Brandon Sander­sonin massii­visen fantasiat­ri­logian aloittava Viimeinen valta­kunta on ollut alkusyksyn niin ikään massii­vinen lukupro­jektini. Kuusi­sataa sivua ei ole mikään järkyt­tävän suuri sivumäärä, mutta kun on etenkin tänä vuonna tottunut lukemaan paljon ohuempia kirjoja, oli tällaiseen tiilis­kiveen tarttu­minen vähän pelottava ajatus. Monta muuta kirjaa tulikin luettua ennen kuin uskalsin aloittaa tämän, mutta pelko osoit­tautui turhaksi. Viimeinen valta­kunta oli alusta lähtien kiinnostava.
Viimeisen valta­kunnan maailma on karu. Taivaalta sataa tuhkaa ja tuhka­verhon läpi paistava aurinko hehkuu punaisena. Kaikki vihreä on poissa ja tilalla on vain ruskean ja harmaan sävyjä. Suurim­malle osalle ihmisistä myös elämä on kurjaa. Valta­kuntaa johtaa kuole­maton Lordi­hal­litsija, joka aatelis­tonsa avulla sortaa ja orjuuttaa taval­lista skaaksi kutsuttua kansaa. Aatelisto on alunperin päässyt valtaan allomant­tisten, maagisten kykyjensä vuoksi, jotka ovat nykyään käyneet harvi­nai­sem­miksi. Mutta joillakin skaaväes­töönkin kuulu­villa ihmisillä on saman­laisia kykyjä, jos heidän perimästään sattuu löytymään aatelis­verta. Voimak­kaimpia heistä kutsutaan usvasyn­tyi­siksi.
Viimeinen valta­kunta on kertomus hyvän ja pahan välisestä taiste­lusta, kuinkas muuten. Sen keskiössä on karis­maat­tisen Kelsier-nimisen miehen johtama rosvo­kopla ja siihen liittyvä nuori, käytän­nössä kadulla kasvanut 16-vuotias tyttö Vin, joka tarinan edetessä tulee oppimaan paljon uutta itsestään. Koplan kunnian­hi­moisena tavoit­teena on Lordi­hal­lit­sijan kukis­ta­minen ja oikeu­den­mu­kai­suuden palaut­ta­minen maailmaan tuhat vuotta kestäneen skaaväestön sorta­misen jälkeen, mutta kuten saattaa kuvitella, se ei tule olemaan helppoa.
En lue kovin paljon fantasiaa, etenkään perin­teistä sellaista. En vain ole tarpeeksi kiinnos­tunut siitä, vaikka tiedän, että joukossa täytyy olla hienoja kirjoja. Ja no, fanta­sia­kirjat ovat usein a) tiilis­kiviä ja b) kirja­sarjoja, jotka eivät lähtö­koh­tai­sesti minua houkuttele. Kerran pari vuodessa tulee kuitenkin sellainen olo, että haluaa upota johonkin täysin erilaiseen maailmaan kuin meidän maail­mamme on. Arvostan sitä mieli­ku­vi­tusta, jota etenkin fanta­sia­kir­jailija joutuu käyttämään esimer­kiksi keksiessään uusia maailmoja, taika­sys­teemejä ja hahmoja.
Viimeinen valta­kunta on viihdyt­tävää perus­fan­tasiaa, perin­teinen kertomus hyvästä ja pahasta, mikä oli ainakin minulle hyvä asia, sillä en välttä­mättä kaipaa fanta­sialta muuta. Toki fantasia voi olla myös jotain muuta ja olla silti hyvää tai jopa parempaa, mutta koska en tunne genreä tarpeeksi, ehkä tavallaan jopa odotan vain sitä, kerto­musta hyvästä ja pahasta. Se riittää minulle. Lisäksi fantasia on kirjal­li­suuden laji, jonka parissa nimenomaan viihdyn ja jota voin ahmia. Viimeinen valta­kunta täytti nämä vaati­mukset hienosti. Pidin Sander­sonin luomasta maail­masta ja erikoi­sesta taika­sys­tee­mistä, vaikka sen sisäis­tä­miseen menikin jonkin aikaa. Pidin siitä, miten rosvo­kopla, taval­liset ihmiset, ryhtyvät kapinaan ja suunnit­te­lemaan pahan tuhoa­mista, ja miten se kaikki vaatii satoja sivuja, sillä eihän se oikeas­tikaan tapahdu hetkessä. Ja sitten kun lopulta tapahtuu, niin tapahtuu kunnolla ja kirjaa on vaikea jättää kesken.
Oikeastaan kaikki kirjan perus­e­le­mentit ovat kunnossa. Ainoastaan tarinassa esiin­tyvät hahmot ovat joko vähän tylsiä tai sitten vähän ärsyt­täviä. Pidin kovasti siitä, että päähenkilö on nuori tyttö. Ehkä vähän naiivi nuori tyttö tai sitten en enää muista millaista oli olla 16-vuotias (enkä ole kasvanut kadulla). En kuitenkaan oikein innos­tunut siitä, miten häntä välillä esineel­lis­tettiin. Yksi Vinin tehtä­vistä on käydä aateli­seksi naamioi­tu­neena aateliston järjes­tä­missä juhlissa onkimassa tietoja, joista voisi olla hyötyä rosvo­koplalle. Hänen ulkonä­köään kuvaillaan usein ja turhan yksityis­koh­tai­sesti, ja vielä häirit­se­vämpää on se, miten rosvo­koplan muut jäsenet, yhtä lukuu­not­ta­matta aikuiset miehet, häntä katsovat. Ehkä se oli vain yksi kohtaus kirjassa, mutta mietin todella, miksi se oli pitänyt siihen kirjoittaa. Ja olihan mukana tietysti roman­tiik­kaakin (trilogia on aikuisten lisäksi sopiva myös nuorille), jota kuvattiin vähän höpösti. En tiedä, miten trilogia jatkuu Viimeisen valta­kunnan jälkeen, mutta toivot­ta­vasti osa nyt hieman taustalle jääneistä hahmoista tulee tutum­maksi ja toivon mukaan he myös kasvavat trilogian edetessä.
Vaikka pidin siitä, miten hitaasti tarina etenee, sillä eihän tuhat vuotta hallinneen pahan kukis­ta­minen ole mikään helppo juttu, vaan se vaatii suunni­telmia ja valmis­tau­tu­mista, oli se samalla yksi syy siihen, miksi kirjasta muodostui suorastaan projekti ja luin sitä yli kuukauden. Hidas tempo ja tarinan paikoit­tainen yksitoik­koisuus eivät olleet pelkästään nautin­nol­linen asia. Jossain vaiheessa kirjaa tuntui, että se on vain aateliston juhlia, palaveria, juhlia, palaveria ja niin edelleen. Sitä samaa ei jaksa lukea pitkiä pätkiä kerralla. Onneksi Sanderson on kuitenkin ripotellut matkan varrelle ja tietysti myös loppuun sen verran jännit­täviä tapah­tumia ja paljas­tuksia, joiden vuoksi jaksoin aina vain jatkaa lukemista.
Viimeinen valta­kunta ei ole täydel­linen kirja, mutta se jää silti ehdot­to­masti positii­visen puolelle. Luulen, että haluan vielä tietää, miten tarina jatkuu. Onneksi trilogian seuraavat osat julkaistaan suomeksi ensi vuonna.
31. Fanta­sia­kirja / Helmet-lukuhaaste 2017
––
Brandon Sanderson: Viimeinen valta­kunta (Usvasyn­tyinen #1)
(The Final Empire, Mistborn 1, 2006)
Suom. Mika Kivimäki
Jalava 2017, 608 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Itsellä tämä kirja on roikkunut lukulis­talla jonkin aikaa, mutta tekstisi sai minutkin innos­tumaan siitä. Pitänee lukea se piakkoin :)

    1. Oi, kiva! Toivot­ta­vasti sinäkin tykkäät :)

  2. Päädyin ostamaan Viimeisen valta­kunnan Wolrdco­nista kotiin­vie­mi­siksi ja kirja onkin nyt jo pienen tovin odotellut lukemistaan hyllyn päällä. Saa nähdä toimer­runko tarttumaan siihen vielä ennen vuoden­vaih­detta, mutta tämä postaus ainakin sysäisee sitä kohti.

    Mullekin tälläiset suuret fantasia-tiilis­kivet on hieman haastavia, sillä perin­teinen fantasia ei ole millään lailla ominta genreäni ja sen vuoksi aina hieman karsastan monisa­taa­si­vuisia luku-urakoita. Olen silti kiinnos­tunut tutus­tumaan fanta­sia­kir­jal­li­suuteen entistä paremmin, joten toivot­ta­vasti saisin tartuttua tähänkin mahdol­li­simman pian, on tämä kuitenkin sen verran kehuttu teos. :)

    1. Olisipa kiva kuulla sinunkin mietteesi tästä kirjasta, sillä olemme näköjään saman­tyyp­pisiä – eli vielä noviiseja – fantasian lukijoita. Tällai­sista suosi­tuista kirjoista on helppo aloittaa, uskoisin :) Minä yritän lukea ensi vuonna seuraavat osat, paksuu­desta huoli­matta, sillä on vähän ärsyt­tävää, jos hyvä tarina jää kesken.

  3. Sander­sonia on hehku­tettu ympäri inter­netiä vaikka kuinka ja koinkin pienen kriisin, kun minul­lakin meinasi niiden juhla- ja palave­ri­ku­vausten välissä iskeä tylsyys. Ihanaa, että joku muu koki samaa! Loppu kuitenkin vakuutti sillä tavalla, että aion todel­lakin lukea tämän trilogian loppuun.

    1. Loppu oli hurja ja eteni vauhdilla niiden kaikkien juhlien ja palaverien jälkeen! :D Onneksi jaksettiin jatkaa, sillä minäkin haluan nyt tietää, miten tarina jatkuu seuraa­vissa osissa.