Type and press Enter.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahavan uutuus­ro­maani Ennen kuin mieheni katoaa on monella tapaa vaikea kirja. Se on ollut vaikea Ahavalle itselleen, mutta myös monille lukijoille. Vaikea se oli minul­lekin, usein eri tavoin.
Ennen kuin mieheni katoaa on ollut jo runsaasti esillä mediassa, joten rohkenen kertoa siitä sen, mitä useat muutkin ovat siitä kertoneet. Ennen kuin mieheni katoaa on tarina naisesta, joka menettää miehensä, sillä mies ei olekaan enää se, miksi nainen on tämän olettanut. Ei ole koskaan ollut. Mies haluaa olla nainen, tuntee olevansa nainen, on nainen. Aika jakautuu kahtia. Nainen haluaa merkitä miehen muistiin ennen kuin tämä katoaa, haluaa tarrata noihin kuviin. Rinnalla kulkee tarina Kolum­buk­sesta ja tämän löytö­ret­kestä Intiaan, joka olikin oikeasti Amerikka. Se heijas­telee naisen ja miehen tarinaa, eksyk­sissä oloa, löytä­mistä ja katoa­mista.
Ennen kuin mieheni katoaa on autofik­tii­vinen romaani eli se kertoo Ahavan omasta elämästä fiktii­visin keinoin. Emme tiedä missä määrin, onko jokainen lause ja sana totta, mutta kuitenkin. Minulla (ja varmaan monella muullakin) on risti­rii­tainen suhde autofik­tioon, sillä se herättää aina ne samat kysymykset: onko kirjai­li­jalla oikeus kirjoittaa oikeasti tapah­tu­neista, muita ihmisiä koske­vista mahdol­li­sesti arkaluon­tei­sista asioista? Mitä jos hän kuitenkin kirjoittaa niistä todella taita­vasti? Taistelen näiden kysymysten kanssa, kun luen esimer­kiksi Knausgårdia. Ahavan romaanin kohdalla ei kuitenkaan ole kyse pelkästään tästä, sillä ymmär­tääkseni hänellä oli entisen kumppa­ninsa lupa kirjan kirjoit­ta­miseen.
Ahavan kirjan kohdalla harmis­tusta on tuntunut aiheut­taneen eniten se, miten sitä on tuotu markki­noin­nissa ja mediassa esiin, ei-kirjal­liset ansiot edellä. Kun takakan­nessa lukee, että “Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomat­to­masta tarinasta ja inhimil­li­sestä trage­diasta vavah­dut­tavaa romaa­ni­tai­detta” ja lehdet hakevat klikkejä otsikoilla, joissa nostetaan heti esiin, että naiseksi muuttunut mies oli oikeasti Ahavan aviomies, voi kysyä, meneekö tämä nyt ihan oikein. Rehel­li­sesti ja kauniis­tikin omista tunteistaan kertovan naisen kauhistelu miehensä naiseksi muuttu­mi­sesta ehkä vain vahvis­taakin stereo­ty­pioita ja pönkittää cis-sukupuo­listen valta-asemaa – etenkin kun sitä käsitellään mediassa todel­lisena asiana ja spektaak­ke­lin­omai­sesti.
Ei-kirjal­listen asioiden eli autofik­tii­vi­syyden esiin nosta­minen ja klikki­huoraus ovat häirinneet minuakin, sillä haluaisin keskittyä romaaniin vain romaanina. Tiesin siis kirjan lähtö­kohdat ennen kuin aloin lukea sitä, mutta päätin, että yritän lukea sen vain fiktii­visenä romaanina. Eihän se toki onnis­tunut satapro­sent­ti­sesti, mutta osasin ainakin osittain karis­tamaan mielestäni kirjan autofik­tii­visen luonteen ja arvot­tamaan sitä “vain” tarinana. Silloin se ei tuntunut yhtä vaikealta, vaikka edelleen tarinan nainen on epämiel­lyttävä tyyppi, jolle miehen trans­su­ku­puo­lisuus vaikuttaa olevan hirvittävä asia. Mutta (valitet­ta­vasti) se on myös uskot­tavaa, sillä luulen, että se olisi sitä monelle muullekin. Hetero­nor­ma­tii­visuus on sitkeä asia. Kaikille pitkässä parisuh­teessa olleille se olisi varmasti jonkin­lainen shokki, jos siitä ei olisi ollut mitään epäilyä. Se ei olisi uhriksi tekey­ty­mistä tai mitään muutakaan, vaan ihan normaali reaktio. Samalla romaani on raadol­linen tarina surusta, parisuhteen päätty­miseen liitty­västä surusta, jonka pystyi kuitenkin rinnas­tamaan myös muunlaisiin kokemuksiin. Tunnistin osan päähen­kilön kokemista tunteista erittäin hyvin. Surun kuvaa­mi­sessa olikin minusta romaanin vahvuus. Romaanin heikkoudet puolestaan piilevät siinä, ettei se oikein johtanut minua mihinkään. Minusta tuntui, että kaikki junnasi vain paikoillaan ja asioita toistettiin liian usein. Kieli oli välillä liian kaunista makuuni. Tarina Kolum­buk­sesta oli myös päälle­lii­matun oloinen, en lopulta oikein ymmär­tänyt, miksi se oli mukana kirjassa.
Loppujen lopuksi Ennen kuin mieheni katoaa herätti lähinnä hämmen­nystä, risti­rii­taisia tunteita ja paljon kysymyksiä. En suuresti vaikut­tunut siitä tarinana ja olen nyt yhä enemmän sekaisin siitä, mitä ajattelen autofik­tiosta. Jään taatusti tämän myötä miettimään esimer­kiksi sitä, minkä­laisia tunte­muksia kirjojen päähen­ki­löiden on sallittua kokea, ja miksi kirjaan suhtau­dutaan eri tavalla, kun se paljas­tuukin totuu­deksi. Onko esimer­kiksi fiktii­visen naisen ahdistus kumppa­ninsa trans­su­ku­puo­li­suu­desta helpompi kestää kuin todel­lisen naisen? En tiedä, nyt minulla on vain kysymyksiä.
––
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017, 231 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

14 comments

  1. Hyviä ajatuksia tästä kirjasta, samaistun niistä moniin. Kolum­buk­sesta minä tosin pidin, siihen asti kun luin Goodread­sista erään arvion, jossa se oli aika osuvasti rinnas­tettu cis-sukupuo­listen ylivaltaan ja sortoon, ei nimittäin kovin hyvin Amerikan alkupe­räis­väes­töl­lekään käynyt sen jälkeen kuin valkoinen tuli ja päätti ottaa omakseen. Hieman kuin tämän kertoja tosiaan teki “miehensä” sukupuo­lelle. Enkä tuon rinnas­tuksen jälkeen enää osannut itsekään enää nähdä asiaa toisin, jotenkin hauraana etsintänä, kun sekin puoli astui vahvemmin sortajan valoon. Vaikka olihan se siinä kirjas­sakin nähtä­vissä, mutta ehkä olin vain niin keskit­tynyt tuohon sukupuo­lia­siaan, etten saanut siinä enää tähän syven­nyttyä.

    Tuo autofiktiivisyys/fiktiivisyys on myös mielen­kiin­toinen kysymys, itse ehkä näin jälki­käteen ajattelen, että olisin ollut tästä vieläkin “vihai­sempi”, jos se olisi ollut puhtaasti fiktii­vinen. Ja tavallaan taas vihai­sempi juuri näin, kun tulee tunne, että Ahava “osti” luvan kertoa tätä tarinaa, ja se todella meni kaikessa valta­me­diassa ilman kritiikin häivääkään läpi. Nythän tuota näkökulmaa ei voi täysin tuomita tuomit­se­matta Ahavan kokemuksia, ja kukapa niin haluaisi tehdä, ja jotenkin itsekin tulin varmaan postauk­sessa allevii­van­neeksi myös sitä, että Ahavalla on näihin tunteisiin ollut oikeus (kuten toki yksilö­ta­solla onkin), mutta sitä en varmaan niin olisi nähnyt, jos kirjan olisin puhtaana fiktiona osannut lukea? No, mene ja tiedä, hurjasti ulko-kirjal­liset asiat minunkin lukuko­ke­mukseen vaikut­tivat, mutta onpa riittänyt keskus­tel­tavaa tästä nyt ainakin. :D

    1. Tuo on kans mielen­kiin­toinen pointti, Kolumbus ja alkupe­räis­väestö vs. cis-sukupuo­liset ja trans­su­ku­puo­liset. Ehkä se olikin kirjai­li­jalta tarkoi­tuk­sel­lista? Ehkei Kolumbus tarkoit­ta­nutkaan tässä löytä­mistä ja katoa­mista, vaan juuri tuota rinnas­tusta. Sitäkin mietin, että ehkä kirjailija halusikin tarkoi­tuk­sella korostaa naispää­hen­ki­lönsä ahdasta ajattelua ja kenties moittia sitä kautta myös itseään. Hänen ajatuk­sensa ja tunteensa ovat olleet silloin aitoja, mutta mistä tiedämme, miten hän ajattelee nykyään? Ehkä kokemus avasi hänen silmänsä ja sehän on erinomainen asia. Kaipa sekin on ihan mahdol­linen tulkinta.

      Jännää, että ajattelet, että olisit ollut jopa vihai­sempi, jos kirja olisi ollut puhtaasti fiktii­vinen. Osaatko sanoa, mistä se voisi johtua? Olen lukenut muutamia juttuja, joissa on nimenomaan koros­tettu sitä, että kirja luettiin tai lähdettiin lukemaan tietä­mättä sen autofik­tii­vi­syy­destä ja siitä pidettiin, mutta kun se totuus­pohja sitten paljastui, kirja olikin jotenkin pilalla ja huonompi. En siis kritisoi sinua tai niitä muita tässä ollenkaan, sillä jokainen kokee lukemansa eri tavoin ja siihen vaikuttaa niin monet eri asiat ja herran­jumala, en tiedä itse enää ollenkaan mitä ajattelen, kun muhunkin on vaikut­tanut niin moni asia, mutta pidän tätä vaan tosi mielen­kiin­toisena ilmiönä. Ja joo, keskus­telua kirja ainakin herättää, vaikka se menee jälleen siihen autofik­tioon eikä sinällään itse tarinaan, mutta siltä ei oikein voi välttyä, kun tää asia on niin paisunut :)

    2. Tätä on nyt hurjan vaikea muotoilla, mutta kärjis­te­tysti niin, että koen tämän puhtaasti fiktiona vieläkin enemmän väärän näkökulman esiin­tulona, koska jos en tietäisi todel­li­suusyh­tey­destä, olisin tuohtu­neempi siitä, millä oikeu­della cis-hetero jälleen kerran kirjoittaa tämän­kal­taista kirjal­li­suutta. Mutta ymmärrän myös niitä, jotka ajatte­levat juuri päinvastoin, että ongel­mal­lisuus onkin autofik­tii­vi­syy­dessä ja siinä, että tässä ratsas­tetaan oikean ihmisen kokemuk­sella, olkoonkin että Ahavalla tuntuu olevan sille lupa, mutta yhteis­kun­ta­ta­solla en tiedä onko yksit­täinen lupa kuitenkaan kaiken anteeksi antava tekijä.

      Tuo on hurjan hyvä ajatus, että kirjailija on tarkoi­tuk­sella koros­tanut ahtautta, olen aika suora­vii­vai­sesti ohittanut sen itse. Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että anteek­sian­ta­mat­to­minta (taas hieman jyrkästi sanottu, haha :D) tässä on se, etten saanut siitä itse kiinni minkään­laista itsekri­tiikkiä tai itsereflek­tointia saako cis-nainen tosiaan olla näin kauhuissaan aiheesta. Mutta niin, ennen kaikkea silti se markki­nointi “inhimil­lisenä trage­diana” pistää savun nousemaan korvista, mutta kai se olisi itse kirjaa lukiessa myös tärkeä osata unohtaa.

      Ja hyvä kun on paisunut, on ihan mahtavaa huomata, että tästä on ruettu nyt laajem­minkin keskus­te­lemaan syväl­li­sesti, tuntuu että alun arviot niin blogi­maa­il­massa kuin print­ti­me­dias­sakin olivat aika yksipuo­lisen hehkut­tavia. :) Keskustelu on aina hyvästä, eikä sitä synny jos kaikki vain kritii­kittä palvoo ja ihailee. :)

    3. Ymmärrän hyvin tuon sinunkin näkökulmasi.

      Kirjai­lijan tarkoi­tuk­sel­lisuus jää kyllä tässä vähän lukijan itsensä tulkit­ta­vaksi asiaksi, sillä kirjasta siihen ei oikein löydy vihjeitä. Ehkä vähän toivoin, että siinä olisi ollut edes jokin vihje kirjai­lijan kriit­ti­syy­destä itseään kohtaan, sillä se olisi aika paljon muuttanut fiilik­siäni sitä kohtaan.

      Keskustelu on aina hyvästä, vaikka saa sitä toki vain palvoa ja ihail­lakin, jos siltä tuntuu :)

  2. Minäkin sain juuri luetuksi tämän. Minua ei kyllä häirinnyt yhtään se, että kirjalla on lähtö­kohta todel­li­suu­dessa. En luekaan tämän enempää muiden kirjoi­tuksia ennen kuin kirjoitan, miten itse koin sen. Koin sen niin, että paska Lili, olisi lähtenyt muualle muuttumaan. Pitikö kiusata läheistä poistu­malla vähitellen ja intoa puhkuen sen elämästä, joka rakasti häntä miehenä. Vaimonko pitäisi tällai­sessa tilan­teessa neuvoa miestään, miten meikata ja olla nainen! Jos hän näin pystyy tekemään, niin ei siinä silloin ole mitään seksu­aa­lisia tunteita heidänm välillään ollutkaan.

    1. Ymmärrän mitä tarkoitat. Ihminen kokee varmasti usein tulleensa huija­tuksi vastaa­van­lai­sessa tilan­teessa ja kai sitä toivoisi, että miksei se toinen voinut vähän aiemmin kertoa. Mutta sen totuuden kerto­minen voi olla hyvin vaikeaa, sillä siinä saattaa menettää lähes kaiken, eikä se totuus edes ole kaikille alusta lähtien selvää. Ihminen on hyvä myös valeh­te­lemaan itselleen. Ehkä Lilinkin tapauk­sessa oli näin. Ja ihan hyvin heidän välillään on voinut olla seksu­aa­lisia tunteita, sillä eihän trans­su­ku­puo­lisuus ole sama asia kuin seksu­aa­linen suuntau­tu­minen. Esimer­kiksi kirjan Lili on trans­su­ku­puo­li­suu­destaan huoli­matta voinut olla aina kiinnos­tunut naisista, olipa hän itse sukupuo­leltaan mies tai nainen tai jotain muuta. Ei hänen oman sukupuo­lensa muuttu­minen automaat­ti­sesti muuta hänen seksu­aa­lista suuntau­tu­mistaan. Sen toki ymmärrän, että naisen seksu­aa­liset halut katoavat, kun miehestä tulee nainen, jos hän on suuntau­tu­mi­seltaan hetero, ja se on ihan ymmär­ret­tävää.

      Me koemme kirjat eri tavoin ja sitä en halua kriti­soida, joten oli kiva kuulla, mitä itse tästä pidit Marjatta!

    2. En sitä tarkoit­ta­nutkaan etteikö heillä olisi ollut normaalia sukupuo­lie­lämää, tottakai oli ollut.
      Jos vaimo ottaisi muutoksen vastaan tyynesti ja sivis­ty­neesti ja ryhtyisi noin vain tuskat­to­masti ex-miehensä ystäväksi, niin minusta se kertoisi siitä, ettei se mies hänelle niin tärkeä ollutkaan. En voi edes kuvitella sitä murskaavaa petty­mystä, jos itselle kävisi noin.

    3. Anteeksi, ymmärsin väärin tuosta viimei­sestä lauseestasi, ettei heillä olisi ollut mitään seksu­aa­lisia tunteita koko suhteensa aikana, mutta nyt tajusin paremmin, vaikken asiaa oikein osaa kommen­toida. Oon kyllä samaa mieltä siinä, ettei kovin moni osaisi ottaa asiaa kovin tyynesti vastaan, mutta toivon, että se johtuisi enemmän siitä, että asia on ikään kuin pidetty salassa ja toinen onkin erilainen kuin toinen oletti, eikä niinkään siitä, että mies haluaa nimenomaan olla nainen.

  3. Laura, sanoitat lähes­tulkoon täydel­li­sesti sen, mitä olen mietit­tinyt noin kuukauden ajan kirjan lukemisen jälkeen. En ole saanut kirjoi­tettua edes hammasta purren, kun on tuntunut niin mahdot­to­malta selventää, mitä mieltä olin kirjasta ja miten sen koin vai koinko mitenkään.

    Voinko tehdä sellaisen postauksen, jossa lukee “Aikalailla tätä mieltä minäkin” ja linkki tähän tekstiisi? ;)

    Todella haastava kirja monella tapaa, ja aihe on tietenkin herkkä klikeille. Minä en voinut lukea kirjaa ollenkaan puhtaalta pöydältä, se häiritsi, mutta toki oli oma vika, kun olin lukenut kirjasta etukäteen. Ja minua niin vaivaa, etten ymmär­tänyt Kolumbus-asiaa! Tuli niin tyhmä olo lukiessa!

    1. Tunnustan, että kirjoitin tätä tekstiä kaksi päivää. Välillä piti käydä töissä mietti­mässä, että mitä hittoa mä sanon. Yksiä vaikeimpia blogat­tavia ellei jopa vaikein. Mietin kans, että kirjoi­tanko tästä edes mitään, kun tuntui, etten vain saa muotoiltua ajatuk­siani oikein. No, joku oksennus niistä lopulta syntyi. Ihan kiva, että joku toinenkin on ollut yhtä sekaisin tän kans :D Ja joo, tee vain :D

      Ah, se Kolumbus-juttu oli vähän, en mä tiedä, teennäinen? Tajusin ehkä, miten se liittyi kuvioon (tai ainakin mulla on oma tulkinta), mutta silti se oli liian irral­linen.

  4. Puhtaaasti fiktiona (tajusin juuri, että en ole tajunnut aiemmissa kommen­teissani muualla blogeissa selventää, mitä tarkoitan puhtaalla fiktiolla) eli jättäen huomiotta kaiken sen, minkä vuoksi tämä kirja on ongel­mal­linen tämä on minusta oikein hieno. Kirjoi­tustapa, tarinan kuljetus, Kolum­buksen kytkentä tarinaan — ne on toteu­tettu loista­vasti.

    Sitten on se toinen puoli ja vaikeudet alkavat.

    1. Minäkin pidän tässä monesta asiasta, kuten raaoista tunne­ti­loista, surun ja menetyksen kuvauk­sesta ja osittain kielestä (osittain se taas oli makuuni liian kaunista), mutta sitten on tosiaan se toinen puoli. Ja just niiden kahden eri puolen takia koko lukuko­kemus oli kamalan risti­rii­tainen, kun en pystynyt kunnolla keskit­tymään vain toiseen kirjan puolista. Mutta olipahan mielen­kiin­toista, sitä ei voi kieltää.

  5. Ahava on kyllä onnis­tunut kirjoit­tamaan kirjan, josta kirjoi­tetaan ja puhutaan. En ole sitä lukenut ja uskon, etten luekaan, mutta epäkiin­nos­ta­vaksi sitä ei voi sanoa. Autofik­tiossa on se ongelma, että sen perus­teella alkaa tehdä tulkintoja kirjai­li­jasta aika paljon. Paino siirtyy fiktiosta kirjai­lijaan ihmisenä, mikä on tavallaan sääli. Toisaalta, kirjailija on halunnut sen autofik­tii­vi­syyden paljastaa. En ole hirveän paljon lukenut autofik­tiota, mutta risti­rii­dat­to­maksi sitä ei voi sanoa, mikä tekee siitä hienon genren kirjal­li­suus­kes­kus­teluja ajatellen.

    1. Jep, autofiktio on kamalan risti­rii­tainen genre ja siksi just todella kiinnostava. Jos siihen vielä yhdis­tetään jokin herkkä ja ajankoh­tainen aihe, kuten tässä Ahavan kirjassa, niin kirjasta tulee melko vaikea tapaus käsitellä. Tästäkin oli todella vaikea kirjoittaa.