Type and press Enter.

Hilary Mantel: Margaret Thatc­herin salamurha

Kyykimme molemmat korviamme myöten kutit­ta­vassa ruohossa, joka juhan­nuksen jälkeen muuttui kutit­ta­vasta raapi­vaksi ja piirsi rosoiset valkoiset viirut paljaisiin sääriimme, kuin jonkin alkukan­taisen heimon taidetta. Joskus nousimme ylös yhtä aikaa kuin näkymät­tömien narujen kiskai­semina. Lavein liikkein karkeaa ruohikkoa halkoen työnnyimme lähem­mäksi paikkaa, jonne tiesimme olevamme menossa, ja josta tiesimme, että sinne ei saanut mennä. Yhtäkkiä kuin ennalta määrä­tystä merkistä kyykis­tyimme taas, puoliksi näkymät­tömiin, siltä varalta että Jumala tulisi vilkais­seeksi peltojen yli.
Hilary Mantelin Thomas Cromwel­lista kertova trilogia (jonka kolmas osa odottaa vielä ilmes­ty­mistään) on ollut lukulis­tallani jo jonkin aikaa. En normaa­listi ole ollut kiinnos­tunut Tudorien ajan Englan­nista, mutta jos trilogian kaksi ensim­mäistä kirjaa on voittanut ilmes­ty­mis­vuonnaan Man Booker -palkinnon (Susipa­latsi v. 2009, Syytet­tyjen sali v. 2012), niin niiden ainakin olettaisi olevan huippuja romaaneja. Niitä ennen päätin kuitenkin tutustua Manteliin ensin hänen kesällä suomeksi julkais­tujen novel­liensa kautta.
Margaret Thatc­herin salamurha sisältää yksitoista novellia, joista viimeisin on raflaavan kuuloinen nimino­velli, jossa putki­mie­heksi tekeytyvä IRA-mies tulee päähen­kilön asuntoon aikeenaan salamurhata pian sairaalan takao­vesta poistuva Britannian entinen päämi­nisteri. Novelli ja BBC:n siitä tekemä kuunnelma nostivat jonkin­laisen kohun aikaan Britan­niassa, polii­si­tut­kin­taakin oltiin jo vaati­massa. Muut kokoelman novellit eivät ole aiheiltaan yhtä huomiota herät­täviä. Esimer­kiksi novel­lissa Pilkku kuvataan englan­ti­laista maaseutua ja tyttöjä, jotka tirkis­te­levät läheisen talon puutar­hassa epämuo­dos­tu­nutta, “pilkun muotoista”, lasta, ja avaus­no­velli Anteeksi, että häiritsen kertoo Saudi-Arabiassa asuvasta britti­nai­sesta, jonka oven taakse ilmaantuu yllättäen pakis­ta­ni­lainen liikemies, josta ei tahdo millään päästä eroon.
Mantel kirjoittaa taidok­kaasti, sillä lauseita tekee yhtenään mieli jäädä makus­te­lemaan. Novelleja yhdistää päähen­ki­löiden irral­li­suuden ja ulkopuo­li­suuden tuntu, väärin­kä­si­tykset ja oudoiksi äityvät tilanteet. Niissä vallitsee kummal­lisen unenomainen ja seiti­nohut tunnelma, joka on toisaalta novellien vahvuus, mutta joka myös etään­nytti minua niistä ehkä aavis­tuksen verran liikaa. Joistakin novel­leista oli vaikea saada kiinni, vaikka tunnis­tinkin niiden hienouden. Samalla kokoelma sisälsi muutaman sellaisen novellin, jotka jäävät varmasti mieleeni pitkäksi aikaa.
Suomentaja Kaisa Sivenius on tehnyt erinomaista työtä, sillä Mantelin alkupe­räinen teksti ja kaikki sen nyanssit ja sävyt on varmasti ollut haastavaa käännet­tävää. Jos mielesi tekee vähäe­leisiä, verkkaan eteneviä älykkäitä, tarkka­nä­köisiä ja outoa tunnelmaa sisäl­täviä novelleja, Mantelin kokoelma voi olla etsimäsi kirja.
––
Hilary Mantel: Margaret Thatc­herin salamurha
(The Assas­si­nation of Margaret Thatcher, 2014)
Suom. Kaisa Sivenius
Teos 2017, 178 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Nämä novellit olivat minus­takin outoja ja vieraan­nut­tavia. Mantelin omaelä­mä­kerta Vain varjo hääly­väinen oli niin koskettava kirja, että ennen Susipa­latsia ajattelin lukea nuo novellit. No siitä seurasi se, että pidän nyt hiukan taukoa Mante­lista. Novel­leissa oli sen verran takapotkua.

    1. Luin kokoelmaa vieläpä todella hitaasti, välillä vain pari sivun vauhtia lounas­tau­kojen aikana, siinä oli niin paljon purtavaa. Vain varjo hääly­väinen kiinnos­taisi kovasti, mutta en vielä tiedä, lukisinko sen seuraavana Mantelina vai vasta esimer­kiksi Susipa­latsin jälkeen. Tuskinpa kuitenkaan vielä kovin pian.

  2. Mantel on aihekirjon mestari. Nämä novellit oli pakko nautis­kella annoksina vetäen välillä henkeä ja antaen herän­neille aatok­sille tilaa.

    On laaja-alaisuuden huipentuma, että hän on myös mainioiden “Susipa­latsin” ja “Syytet­tyjen salin” kirjoittaja. Mantel ei jätä kylmäksi vaan herättää minussa lukijana suurta vasta­kaikua, — vaikea­sel­koi­suu­del­laankin. Kaisa Siveniuk­selta jälleen kerran laadu­kasta jälkeä!

    1. Kyllä, hitaasti etenivät, mutta toisaalta myös palkit­sivat, vaikkei tästä kokoel­masta suosik­kiani tullutkaan. Mantelin taita­vuuden novel­leista silti huomasi oitis. Minus­takin on ihastut­tavaa, miten laaja-alaisesti Mantel kirjoittaa. Hän taitaa varmasti genren kuin genren!