Type and press Enter.

Fiona Mozley: Elmet

She turned and walked away from me, through the trees, back to the clearing where the men had watched the fight. Some were moving on now. Clearing up, going home. I followed her. Skipped after her. My legs were as long as hers now but I still struggled to keep the pace. I never went anywhere or did anything with as much urgency as Cathy did. Big sister, little brother. I wanted her to always lead the way, tell me what was what, carry me home.

Olen lukenut tänä vuonna vasta muutaman sellaisen kirjan, johon oikeasti rakastuin ja jotka yhä ovat minulle syystä tai toisesta tärkeitä. Viimei­simmän niistä eli Margaret Atwoodin The Handmaid’s Talen luin kesä-heinäkuun taitteessa, joten olin jo ehtinyt alkaa ihan odotta­malla odottaa seuraavaa parasta kirjaa. Ihanaa, että Fiona Mozleyn Elmet osoit­tautui juuri sellai­seksi. Odotin siltä aika paljon, koska lieve­tekstin perus­teella se kuulosti todella mielen­kiin­toi­selta ja kiehto­valla tavalla erilai­selta. Enkä voi kieltää, etteikö myös sen Man Booker ‑ehdokkuus olisi vaikut­tanut odotuk­siini.

Jotta voisi kunnolla ymmärtää, mistä Elmetissä on oikein kyse, täytyy aloittaa niinkin alusta kuin sen epigra­fista. Epigrafi on lainaus Ted Hughesin valoku­va­teok­sesta Remains of Elmet, jonka mukaan Elmet oli viimeinen itsenäinen kelttien kunin­gas­kunta ja se sijaitsi nykyisen länsi-Yorks­hiren alueella Englan­nissa. Vielä 1600-luvulla alue oli lainsuo­jat­tomien kansoittama erämaa. Paikalla, Elmetillä, on teoksessa merkittävä rooli. Se on ilmisel­västi alue, jonne teoksen tapah­tumat konkreet­ti­sesti sijoit­tuvat, mutta sillä on myös symbo­linen merki­tyk­sensä.

The soil was alive with ruptured stories that cascaded and rotted then found form once more and pushed up through the undergrowth and back into our lives.

Teoksen kertoja on 14-vuotias Daniel, joka muuttaa 15-vuotiaan isosis­konsa Cathyn ja heidän isänsä Johnin kanssa pieneen kylään, kun heidän isoäi­tinsä on juuri kuollut. Myös äiti on lähtenyt eikä tule enää takaisin. Danielin ja Cathyn isä rakentaa perheelleen pienen talon kylän laidalla olevaan metsikköön. He eivät ole mikään taval­linen pieni perhe: he metsäs­tävät suurimman osan ruoastaan, raken­tavat itse huone­ka­lunsa ja aseensa, elävät luonnon keskellä, ovat vähän erakkoja.

Sitten kuvioon tulee mukaan mies nimeltä Price, joka omistaa suunnilleen kaikki alueen maat ja tontit ja joka on lyöttäy­tynyt yhteen monen muun alueen vähänkään merkit­tävän ja häijyn tyypin kanssa. Yhdessä he puuhaavat asioita, jotka juuri ja juuri kestävät päivän­valon, ja riistävät kylän asukkailta kaiken minkä pystyvät. Price syyttää Danielin perhettä omista­malleen maalle tunkeu­tu­mi­sesta, sillä vasta raken­nettu talo sijaitsee Pricen mailla. Danielin perhe ei kuitenkaan suostu lähtemään ja Pricen uhkaukset johtavat lopulta kyläläisten vasta­rintaan ja sopimuksiin, joilla on vaaral­liset seuraukset.

Rakastan syrjä­seu­duille ja erämaihin sijoit­tuvia romaaneja. Ainakin lähtö­koh­tai­sesti. Ehkä se on jotain kaipuuta luonnon pariin, vaikka olen oikeasti kaupun­ki­lainen. Tai juuri siksi. Tässä kirjassa paikalla onkin tärkeä merkitys koko juonen kannalta. Myös luontoa kuvataan todella kauniisti. Mozleyn lyyri­syyttä tihkuva teksti on muutenkin hengäs­tyttää luettavaa. Tiedättekö sen tunteen, kun meinaa ihan pakahtua jotain lukiessaan? Niin kävi, monta kertaa, kun luin Elmetiä.

I spotted Daddy coming from the copse and went to the door to let him in. He smiled broadly at me and took off his gloves and coat and placed them on a chair in the hall. As soon as he had shaken off his boots, his Goliath arms pulled me into an embrace and I wondered what it would be like to touch a real whale, and knew that despite what Vivien had said, Daddy was both more vicious and more kind than any leviathan of the ocean. He was a human, and the gamut upon which his inner life trilled ranged from the trans­lucent surface to beyond the deepest crevice of any sea. His music pitched above the hearing of hounds and below the trembling of trees.

Miljöön ja kielen lisäksi rakastuin Elmetissä sen henki­lö­hah­moihin. Isä John kuvataan isoko­koi­seksi, voimak­kaaksi, parrak­kaaksi mieheksi, joka osallistuu laittomiin nyrkkei­ly­ot­te­luihin elättääkseen perheensä. Se on asia, jossa hän on hyvä, lähes voitta­maton. Mutta lapsilleen hän on hellä, rakastava isä. Daniel ja Cathy kutsu­vatkin häntä aina “Daddyksi”. Kontrasti rakas­tavan ja lähes myyttisen vahvan ja miehekkään isän välillä on suuri, mutta vaikuttava. Hänessä on jotain Robin Hoodin (jonka väitetään asuneen samoilla seuduilla) kaltaista, oletus, joka vahvistuu kirjan edetessä. Kun muuten kuvit­telin kirjan isän, näin hänet koko ajan Tom Hardyna. Eli jos elokuva on joskus tulossa, tiedän kenet haluan siinä nähdä! Jos Johnin hahmo on lopulta varsin stereo­ty­pinen mies, ovat hänen lapsensa toisen­laisia: Cathy on poika­tyttö, joka haluaa suojella isäänsä ja kipuilee naiseksi kasvun kanssa. Daniel taas on pitkä­tuk­kainen, hiljainen laiha poika, joka tykkää laittaa kotia ja välttelee vaikeuksia. Ihanat, elävät hahmot, joiden välisiä suhteita kuvataan todella kauniisti. Danielin kerto­jaääni on lisäksi hirveän sympaat­tinen.

Myös romaanin juoni jaksaa kantaa loppuun asti. Alun rauhal­linen, mukava tunnelma on vain hämäystä – kaikki muuttuu pian hyvin painos­ta­vaksi. Alta paljastuu jotain hyvin raakaa. Sen tietää ja näkee tulevan, mutta silti. Sain kylmiä väreitä, sydän tykytti, oli pakko keskeyttää lukeminen hetkeksi. Lopun jälkeen oli pakko palata jälleen alkuun. En muista, milloin viimeksi olen lukenut kirjan, jonka kanssa olisin kokenut saman­laisia riemas­tuksen, ihastuksen, järky­tyksen ja kauhis­tuksen tunteita. Ehkä en koskaan, ainakaan täysin saman­laisia. Jokin osa minusta jäi Elmetiin tai Elmet jäi minuun, en tiedä kumpi, mutta taisin aika tavalla rakastua.

Elmet on Mozleyn esikois­ro­maani. Sillä tavalla.

Fiona Mozley: Elmet
JM Originals 2017
311 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.