Type and press Enter.

Nathan Hill: Nix

Nathan Hillin kehuttu esikois­ro­maani Nix oli yksiä kirja­ke­säni/-syksyni odote­tuimpia tiilis­kiviä. Olen vähän kaivannut jonkin hyvän tiilis­ki­vi­ro­maanin pariin, sillä en ole koko vuonna lukenut kovinkaan paksuja kirjoja. Tilas­tojeni mukaan keski­mää­räinen tänä vuonna lukemani kirja on ollut vain 257 sivun pituinen. Päälle 700-sivuisen Nixin lisäksi olen lukenut vain kaksi yli 400-sivuista kirjaa: Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale ja Ville Kivimäen Murtuneet mielet : Taistelu suoma­lais­so­ti­laiden hermoista 1939–1945 – loput lukemani kirjat ovat olleet näitä lyhyempiä. Yleensä pidän lyhyem­mistä, noin 150–300 sivui­sista kirjoista, sillä niissä ei yhtä usein ole niin paljon ylimää­räistä kuin paksum­missa kirjoissa.
Nixin päähenkilö on Chica­gossa asuva Samuel Andresen-Anderson, wannabe-kirjailija, tympään­tynyt college-opettaja ja netti­pe­liad­dikti. Ja toki taustalla on vielä lapsuu­dent­rauma, kun Samuelin äiti Faye hylkäsi hänet pienenä. Samuel ei ole nähnyt äitiään vuosi­kym­meniin, mutta sitten Fayesta, “Packer Attac­ke­rista”, tulee koko maan ykkös­pu­hee­naihe tämän heitettyä soraa osavaltion kuver­nöörin ja tulevan presi­dent­tieh­dokkaan päälle. Samalla Fayen menneisyys radikaalina hippinä pengotaan esiin, vaikka Samuel on aina luullut äitinsä olleen kiltti naapu­rin­tyttö, joka nai nuoruu­den­ra­kas­tet­tunsa. Samuelin tutkiessa tarkemmin äitinsä historiaa hänelle alkaa valjeta totuus siitä, kuka hänen äitinsä oikeasti oli – ja on.
Nix on hyvin, hyvin runsas romaani eikä edellä kuvattu ole kuin sen perus­juoni. Romaa­nissa liikutaan kolmessa eri aikata­sossa: Samuelin äidin Fayen nuoruu­dessa 1960-luvulla, Samuelin lapsuu­dessa 1980-luvulla ja nykyhet­kessä 2010-luvulla. Tapah­tumiin liittyy kuitenkin lukuisia eri sivupolkuja ja -hahmoja, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät kirjan keskeisiin tapah­tumiin. Osa sivuta­pah­tu­mista on jopa pääjuonta kiinnos­ta­vampia. Esimer­kiksi Samuelin lapsuu­desta ja hänen ystävistään kerrottiin kutkut­ta­valla tavalla, ja olisin mielelläni lukenut siitä enemmänkin. Samoin pidin hurjasti Samuelin netti­pe­li­tu­tusta, Elfscape-pelin konkari Pwnagesta kerto­vista varsin humoris­ti­sesti kuvatuista osioista. Pwnagen rooli ei itse juonen kannalta ole suuri, joten on hauskaa, miten paljon tilaa Hill hänelle kuitenkin antaa – hahmossa lienee roppa­kau­palla itsei­roniaa. Nix on siis varsin rönsyilevä romaani, mutta ihmekös tuo, sillä Hill kirjoitti sitä kymmenen vuoden ajan. Kaiken­laista on ollut aikaa mahduttaa mukaan.
Eri tapah­tumien, henki­lö­hah­mojen ja teemojen runsaus oli minulle Nixin suurimpia ongelmia. Tai sitten se, että pääjuoni, äidin ja pojan välinen uudestaan herännyt suhde, hukkui kaiken muun alle eikä jaksanut enää alun jälkeen pahemmin kiinnostaa minua. Olisin ennemmin lukenut (paljon lyhyemmän ja tiivis­te­tymmän) kirjan vaikkapa Samuelin lapsuu­desta ja hänen kiinnos­ta­vista ystävistään Bisho­pista ja Betha­nysta. Toinen, tai kolmas, ongelma olivat henki­lö­hahmot, joiden karika­tyy­ri­maisuus alkoi jossain vaiheessa vähän tympiä, vaikka ymmär­ränkin, että niiden oli tarkoitus olla sellaisia. Nix on lisäksi erittäin amerik­ka­lainen romaani. Ihan tahal­lisen koros­tetun amerik­ka­lainen, ja sekin alkoi maistua lopulta puulta. Liioit­telun määrä alkoi yksin­ker­tai­sesti olla liikaa.
Jokin Nixissä kuitenkin viehätti, sillä jaksoin lukea sen loppuun asti. Pelkästään Pwnagen hauskojen seikkai­lujen voimin en olisi sitä tehnyt. Kunnian­hi­moinen esikoinen, nostan siitä hyvästä hattua.
Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Tunte­maton lukija, Kirjojen keskellä, Kirja­muis­ti­kirja, Kannesta kanteen, Kirja­luotsi.

15. Kirjassa harras­tetaan tai se liittyy harras­tukseen / Helmet-lukuhaaste 2017

––
Nathan Hill: Nix
(The Nix, 2016)
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017, 716 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

16 comments

  1. Minä olen pikku hiljaa päässyt vauhtiin Nixin kanssa, vaikka alku oli vähän tahmea. Juuri tänään mietin, että Nixissä on kuin monta kirjaa yhden kirjan sisällä. Tyyli tuntuu sopivan minulle juuri nyt, mutta jännä nähdä kestääkö innostus loppuun asti (300 sivun rajapyykki vasta lähenee). Hirveästi on kyllä aineksia saatu yhteen kirjaan, se on jo käynyt selväksi. :)

    1. Tsemppiä Nixin pariin, lukemista ja erilaisia käänteitä siinä sitten vielä riittääkin! :) Jään mielen­kiin­nolla odottamaan lopul­lista tuomiotasi!

  2. Seuraan mielen­kiin­nolla mietteitä tästä kirjasta, mutta tällä hetkellä on sellainen tuntuma, etten aio tätä lukea. Toki voin muuttaa mieltäni, mutta toistai­seksi minulla on tunne, etten missaa mitään, jos jätän lukematta.

    1. Minäkin olisin voinut jättää tämän väliin, jos olisin nähnyt tulevai­suuteen, mutta eipä tämän lukeminen toisaalta haitan­nutkaan. Jos sulla tekee joskus mieli lukea jokin vähän hulvaton ja ihan tosi amerik­ka­lainen tiilis­ki­vi­ro­maani, niin silloin tätä kannattaa harkita!

    2. Luulen, etten tätä koskaan lue. :D Minä olisin voinut jättää sen Little Lifen lukematta näin jälki­käteen ajatellen. Se on alkanut ottaa päähän oikein kunnolla aina kun näen siitä jonkun jutun. Ei tosin enää niin paljon kuin aiemmin.

    3. Mua ei kaduta Little Lifen lukeminen, vaikka siinä olikin ongel­mansa, koska se oli kuitenkin kiinnostava ilmiö :) Joskus tekee mieli lukea kirjoja senkin takia.

  3. Minulla tämä odottelee edelleen lukuvuo­roaan, olen monesti siihen meinannut tarttua, mutta valinnut kuitenkin jonkun toisen, yleensä tarkoi­tuk­sella lyhyemmän. Ensin odotin tätä innolla, nyt en oikein enää tiedä millaisin fiiliksin, mutta täytyy pian lukea joka tapauk­sessa. :) Tavallaan rönsyi­levyys juuri kiinnostaa, tavallaan luo ennak­ko­luuloja, mutta katsotaan miten tämän kanssa käy.

    1. Ehkä rönsyt toimivat sitten sinulla, toivot­ta­vasti :) Minul­lakin joskus, mutta riippuu niin niistä rönsyistä. Tää on kuitenkin paksuu­destaan huoli­matta nopea luettava, joten pituutta ei kannata pelätä!

  4. Nix kiinnostaa varsinkin arviosi jälkeen vielä enemmän — lukaisin tuossa kesällä Hanya Yanagi­haran valtavan Pienen elämän, joka toimi kaltaiseni rönsyilyn ystävän kohdalla erinomai­sesti ja onnistui pysyt­te­lemään taidok­kaasti koko ajan kiinnos­tavana niin, etteivät lillu­kan­varret ja sivupolut tuntuneet ollenkaan ylimää­räi­siltä. Jännä nähdä, miten Nix toimii Pienen elämän jälki­mai­nin­geissa! -Petter

    1. Hauskaa, että tekstini pikem­minkin lisäsi kuin vähensi kiinnos­tusta Nixiin, vaikken itse ollut mitenkään haltioissani. Rönsyt toimivat joskus minul­lakin, esimer­kiksi Yanagi­haran Pienessä elämässä rönsyily ei haitannut lainkaan, vaan pidin sen runsau­desta (vaikka muuten suhtaudun kirjaan vähän risti­rii­taisin fiiliksin), sillä se oli kuitenkin aina johdon­mu­kainen tai jotenkin selkeämpi kuin tämä Nix. Toivot­ta­vasti nautit myös Nixistä, täytyy tulla lukemaan arviosi sitten aikanaan.

  5. Oi, olin aikonut lukea tämän ajalla, mutta nyt vähän jäähdyin. Toki tajusin kirjan runsauden, mutta odotin vahvaa tarinaa äiti-poika -suhteesta eli miten he sitten sen handlaavat. Liika rönsyily vie joskus voimia, en ole hyvä sellai­sessa. Kirja saa vielä odottaa.

    <3

    1. Toki tässä on vahvasti esillä se äiti-poika -suhde, mutta välillä sitten laukataan aika kauas sivupo­luille, joten en tiedä, ehkä kannattaa vielä odottaa ja ottaa tämä lukuun sitten kun on rönsyi­lyolo. Nathan Hilliä on verrattu John Irvingiin, kannes­sakin on jälkim­mäisen miehen kehu, mutta en oikein itse osaa yhdistää heitä. Irving rönsyilee eri tavalla ja taita­vammin.

  6. Mua kyllä tuo sivumäärä kauhis­tuttaa sen verran, että tällä hetkellä ajatuksena että tuskin luen. Toisaalta kirja kiinnos­taisi ja joskus pitäisi vaan uskaltaa tiilis­ki­vienkin pariin :D /Tiia

    1. Mä niin tunnistan tuon tiilis­ki­vi­kauhun :D Hyllyssä on odottanut vuosi­kaudet vaikka kuinka monta mielen­kiin­toisen oloista, mutta paksua kirjaa, enkä vain saa aikai­seksi lukea niitä. Mielessä on just se rönsyilyn ja kaiken ylimää­räisen pelko, vaikka ei se nyt aina ole huono asia.

  7. Mulla oli tälle vuodelle ihan suunni­teltu erikseen Ken Follettin tiilis­ki­vi­kol­mikon eli Vuosisata-trilogian luku. Vielä viimeinen osa on lukematta. Ja aikaa kahteen edelliseen on mennyt kuukausi per kirja, että kyllä se oman aikansa vaatii. Ei viitsi olla koko ajan tiilis­kiveä lukemassa. Toisaalta taas kevyemmät esim. Mortonin kirjat tulee ahmaistua nopeammin. Kirja­hyl­lyssä on jo vuosia odottanut kiltisti omaa vuoroaan Naima­puuhia ja Middlesex, mutta ehkä saan aikai­seksi kunhan Follett on ohi… Virtasen Matka­kirja ja Vakkurin Afrikka ovat niin älyttömän kokoisia tiilis­kiviä, että vaikka matka­kir­jal­li­suuteen yleensä tartun innolla, niin nuo jotenkin pelottaa:D

    1. Hei, muistan ton sun tavoitteen ja ihan mahtavaa, että oot pitänyt siitä kiinni ja oot aikatau­lussa! Tiilis­kivet eivät todel­lakaan ole helpoimpia tahkot­tavia, kun ne harvoin pystyvät olemaan ihan koko ajan kiinnos­tavia. Näin yhtäkkiä tulee mieleen vain Joyce Carol Oatesin Blondi, sen kanssa en muista tylsis­ty­neeni kertaakaan! Eugenideen Middle­sexistä en niinkään innos­tunut.

      Ja tiiätkö mitä, aloitin pari päivää sitten yhden 600-sivuisen kirjan… Brandon Sander­sonin Viimeisen valta­kunnan (Usvasyn­tyinen-sarjan ensim­mäinen osa) eli fantasiaa, joten ehkä se menee suht nopeasti. Aloitin sen juuri nyt lähinnä siksi, koska se on arvos­te­lu­kappale, jonka toivoisin lukevani edes vielä tämän vuoden puolella, mutta oon kyllä ihan tykän­nytkin siitä tähän asti :)