Type and press Enter.

Katherine Mansfield: Kanaria­lintu

…Vaikka en maalaile piruja seinälle enkä karttele – muistoja enkä muuta sellaista, minun täytyy siitä huoli­matta myöntää, että elämässä on minusta jotain surul­lista. On vaikea sanoa mitä se on. En tarkoita murheita, jotka me kaikki tunnemme kuten sairautta ja köyhyyttä ja kuolemaa. Ei, tarkoitan jotain erilaista. Se on syvällä, syvällä meidän sisäl­lämme, se kuuluu meihin niin kuin hengitys. Vaikka ahertaisin ja uuvut­taisin itseni kuinka, minun ei tarvitse kuin pysähtyä ja tiedän että se on minussa odotta­massa. Mietin usein, tunte­vatko kaikki samoin. Ei sitä voi tietää. Mutta eikö olekin merkil­listä, että lintuni suloisen, riemukkaan pikku laulun takaa minä kuulin juuri sen – surun – oi, mikä se on? Kanaria­lintu (1922)
Luen harvemmin vanhempaa kirjal­li­suutta. Viime vuosi kirjal­li­suus­kurs­seineen oli poikkeus, silloin piipahdin jopa Kreikan antii­kissa asti. Yleensä pysyt­telen kuitenkin melko tiukasti 2000- tai jopa 2010-luvulla, mutta haluaisin kyllä tutustua paremmin esimer­kiksi moderniin kirjal­li­suuteen. Tämä mielessäni päädyin sitten lukemaan uusisee­lan­ti­laisen Katherine Mansfieldin (1888–1923) novelleja kokoel­masta Kanaria­lintu. Kanaria­lintu sisältää 19 ennen suomen­ta­ma­tonta Mansfieldin novellia vuosilta 1911–1922 ja ne on valikoinut teoksen suomentaja Marja Alopaeus. Mansfield kuoli nuorena keuhko­tu­ber­ku­loosiin, mutta sairau­destaan huoli­matta hän jatkoi kirjoit­ta­mista intohi­moi­sesti elämänsä loppuun saakka.
Jos jokin kokoelma sisältää hyvin erityyp­pisiä novelleja, niin Kanaria­lintu on sellainen. Mansfieldin novellien kertojat ja päähen­kilöt ovat naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Vaikka novellit ovat kaikki varsin persoo­nal­lisia, ei ihan jokainen jää mieleen. Pidin erityisen paljon novel­leista, joissa kertojana on pieni lapsi. Erityisen hienosti Mansfield osaakin kuvata lapsen kokemus­maa­ilmaa novel­leissa Pikku­tyttö ja Matka. Ensim­mäi­sessä kuvataan herkällä tavalla tytön ja isän suhdetta ja toisessa tyttö ja tämän mummo lähtevät laiva­mat­kalle tytön äidin kuoltua.
Mansfield oli kotoisin Uudesta-Seelan­nista, mutta muutti nuorena Lontooseen opiske­lemaan. Hän palasi Uuteen-Seelantiin, muttei enää kyennyt sopeu­tumaan vanhoille kotiseu­duilleen. Niinpä hän muutti vuonna 1908 takaisin Eurooppaan eikä enää palannut kotimaa­hansa. Uusi-Seelanti kuitenkin näkyy hänen novel­leissaan. Esimer­kiksi novellien Kaupan nainen ja Ukko Tar miellän sijoit­tuvan Uuteen-Seelantiin, vaikkei sitä niissä suoraan maini­takaan. Kaupan nainen on kertomus kolmesta syrjä­seu­duilla vaelta­vasta miehestä, jotka päätyvät yöpymään keskellä ei mitään sijait­se­valla kaupalla. Kauppaa pitää erikoinen, miehensä lähdön vuoksi hieman seonnut nainen pikku­tyt­tönsä kanssa. Ukko Tarissa aiheena taas on unelman raken­ta­minen ja lopulta sen sortu­minen.
Pidin kovasti myös novel­lista Kevät­kuvia, joka sisältää kolme erilaista ja lyhyttä tuokio­kuvaa keväästä, ne ovat kuin akvarelleja. Tämä novelli lienee kokoelman erottuvin. Kokoelman kosket­tavin novelli on kenties Luonteeton mies, joka kertoo paran­to­lassa aikaansa viettä­västä paris­kun­nasta. Vaimo on selvästi paran­tu­mat­to­masti sairas ja miehen ahdistus näkyy hänen poissao­le­vassa olemuk­sessaan. Novel­lissa on varmasti paljon omakoh­tai­suutta. En voi myöskään olla mainit­se­matta kokoelman päättävää Kanaria­lintua, jossa nainen suree meneh­ty­nyttä kanaria­lin­tuaan, joka oli hänen ainoa seura­lai­sensa, ainoa, joka suostui häntä kuunte­lemaan.
Mansfieldin novel­leille on yhteistä voimakas tunnelma ja tilan­ne­kuvat, vaikka ne samalla ovat jotenkin utuisia ja unenomaisia. Sama risti­riita välittyy myös novellien henki­lö­hah­moista, jotka ovat läsnä, mutta toisaalta käper­ty­neitä omaan eristy­neeseen tilaansa, josta he eivät yllä ymmär­tämään toisiaan tai tulemaan ymmär­re­tyiksi. Useat kokoelman novellit kulmi­noi­tu­vatkin henki­löiden välisiin väärin­kä­si­tyksiin, huoma­si­vatpa he sitä itse tai eivät, ja niitä seuraaviin risti­rii­toihin. Osa Mansfieldin novel­leista on varsin ajattomia, osassa 1900-luvun alun maailma näkyy esimer­kiksi tapojen ja käyttäy­ty­misen kautta. Mansfield ei itse ollut mikään sovin­nainen nainen, jos siis ajatellaan aikaa ja yhteis­kuntaa jossa hän eli, vaan hänellä oli esimer­kiksi rakkaus­suh­teita sekä miehiin että naisiin. Epäso­vin­naisuus pilkah­telee myös joissakin hänen novel­leissaan. Oli myös hauska huomata, miten piste­li­äästi hän joskus käyttää huumoria traagis­tenkin tapah­tumien kuvauk­sissa. Aion ehdot­to­masti lukea lisää Mansfieldiä.
Muissa blogeissa: Luettua elämää.
46. Oseania­laisen kirjai­lijan kirjoittama kirja / Helmet-lukuhaaste 2017
––
Katherine Mansfield: Kanaria­lintu
Novellit valikoinut ja suomen­tanut Marja Alopaeus
Gummerus 2005, 298 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Vaikuttaa kiinnos­ta­valta, täytyypä laittaa muisti­lis­talle, joka tosin on niin pitkä, että muista­misen kanssa sillä ei enää ole mitään tekemistä…

    1. Hah! Ja minulla puolestaan komment­teihin vastaa­minen on ollut niin hidasta, että kirjat ehditään jo lainata/ostaakin :D

  2. Palautit novellit hyvin elävinä mieleen. Mansfield kirjoittaa tosiaankin hyvin vahvasti ja unenomai­sesti, mistä syntyy aivan omanlai­sensa tunnelma. Kanaria­lintu oli yksi minunkin suosik­kejani, mutta lapsiaiheet jäivät myös mieleen. Hieno kokoelma.

    1. Tykkään kirjoissa kovasti lapsi­ker­to­jista ja Mansfield onnistuu tässä kokoel­massa niiden osalta todella hyvin! Kanaria­lintu oli hieno päätös kokoel­malle. Täytyypä joku päivä palata taas Mansfieldiin.