Type and press Enter.

Paula Hawkins: Into the Water

En ole järin suuri jänni­tys­kir­jal­li­suuden ystävä, mutta aika ajoin halu lukea jotain jännit­tävää iskee myös minuun. Miellän jännärit itselleni helpoksi kirjal­li­suu­den­la­jiksi, sillä niiden lukeminen on yleensä varsin vaiva­tonta ja nopeaa. Nyt kaipa­sinkin töihin lounas­tauoille luetta­vakseni jotain johon on helppo keskittyä, sellaista, joka etenee, vaikka ympärillä olisi melua. Paula Hawkinsin Into the Water on tämän kevään odotettuja uutuuksia, sillä olihan kirjai­lijan aiempi teos The Girl on the Train melkoinen hitti. En ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta olen nähnyt sen elokuvana, mutta se ei erikoi­semmin säväyt­tänyt.
Jules palaa entiseen kotikau­pun­kiinsa, sillä hänen siskonsa Nel on löytynyt kuolleena kaupungin läpi virtaa­vasta joesta. Nel ei suinkaan ole ainoa, joka jokeen on hukkunut, vaan kaupungin historian aikana vesi on vienyt mukanaan lukuisia naisia, viimei­simpänä ennen Neliä tämän teini-ikäisen tyttären Lenan parhaan ystävän. Nelin kuolema vaikuttaa itsemur­halta, mutta poliisi haluaa kuitenkin tutkia asian loppuun asti, sillä Nelillä oli kaupun­gissa vaikean naisen maine. Samalla kun tutkinta etenee, Jules joutuu ottamaan vastuun Lenasta ja kohtaamaan mennei­syy­tensä.
Hawkinsin kirjan alkua­se­telma oli minusta kiinnostava ja sopivan mystinen. Joki, joka on jo satojen vuosien ajan tunnettu vaikeina pidet­tyjen naisten hautana, on ajatuksena hyytävä. Kuka heidät on määri­tellyt vaikeiksi ja mistä syystä? Vaikka kirjassa keski­tytään pääasiassa Nelin kuolemaan johta­neisiin syihin, sivutaan siinä myös historian varrella kuolleiden naisten tapauksia Nelin kirjoi­tusten kautta. Nel suunnitteli kirjoit­ta­vansa kirjan näistä naisista, he olivat aina kiehtoneet häntä, mikä saattaa olla osasyy hänen omaan vaikean naisen mainee­seensa. Yhtä lukuu­not­ta­matta näiden tapausten käsittely kirjassa jää kuitenkin harmit­tavan pinta­puo­li­seksi.
Valitet­ta­vasti Into the Waterin alkua­se­telma onkin ainoa asia, josta minulla on positii­vista sanot­tavaa. En muista, milloin viimeksi olen lukenut näin kehnon romaanin ja olen hämmäs­tynyt, että luin sen edes loppuun. Halusin kuitenkin tietää, miten tarina päättyy, toivoin, että ehkä se pelas­taisi kokonai­suutta edes hieman. No ei se pelas­tanut, sillä loppu on ihan naurettava. Olisin voinut aivan hyvin lukea vain kirjan alun ja lopun enkä olisi menet­tänyt mitään. Tällai­sissa rikos­ro­maa­neissa lopun twistillä on usein tärkeä rooli, mutta tässä kirjassa loppu – tai mikään muukaan asia tarinassa – ei yllät­tänyt minua yhtään.
Yksi syy kirjan yllätyk­set­tö­myyteen on sen tarinassa, joka osoit­tautuu varsin tylsäksi. Tarina voisi toimia paljon tehok­kaammin vaikkapa muutaman kymmenen sivun novellina, mutta ei yli kolme­sataa sivui­sessa romaa­nissa. Yhtä tylsiä, hajut­tomia ja mauttomia ovat kirjan henki­lö­hahmot, joita on ensin­näkin ihan liikaa (puolel­lakaan heistä ei ole mitään väliä, miksi helkka­rissa sinne oli tungettu esimer­kiksi se yksi kuolleiden kanssa puhuva mystikko?) ja toiseksi he kuulos­tavat kaikki yhdeltä ja samalta tyypiltä. Eli ihan sama mitä tarinassa tapahtui, se ei herät­tänyt minussa mitään muita tunteita kuin ärtymystä koko kirjaa kohtaan.
Hawkinsin aiemmin luomia naishahmoja on käsit­tääkseni kehuttu. On toki hienoa, että naishahmo voi olla myös jotain muutakin kuin hoikka, kaunis, hyväkäy­tök­sinen ja miestä miellyttävä. Myös Into the Waterissa naiset kuvataan realis­ti­semmin. On kuitenkin rasit­tavaa, että he silti määrit­tyvät aina miesten kautta, heidän olemuk­sensa ja ongel­mansa johtuvat tästä tai tuosta miehestä. Asiaa tässä sen suuremmin ruoti­matta sama rasite näkyy myös Into the Waterissa. Toinen kenties pikkusei­kalta vaikuttava, mutta vähän tarkemmin ajatellen aika merkittävä asia romaa­nissa oli kohtaus, jossa Jules tapaa miehen mennei­syy­destään. Aiemmin on käynyt selväksi, että Jules on ollut nuorena ylipai­noinen ja kärsinyt siitä paljon, mutta on nykyään, totta kai, hoikka. Julesin tapaama mies taas kuvataan heti rumaksi ja lihavaksi luuse­riksi. Julesin ja miehen välillä on tapah­tunut ikäviä asioita, joten Julesin reaktio miehen kohtaa­miseen voi olla ihan ymmär­rettävä, mutta lukijalle välittyy silti kuva siitä, että ylipai­noisuus ja onneton elämä olisivat asioita, jotka liittyvät automaat­ti­sesti yhteen. Tuntuu siltä, että Hawkins kyllä yrittää kovasti luoda uuden­laisia naishahmoja, mutta ei aivan onnistu siinä, vaan tulee sitä vastoin koros­ta­neeksi muita, ongel­mal­li­siakin, asioita.
Kaiken kaikkiaan Into the Water on tylsä ja aika sekava kirja, josta olisi voitu jättää pois useita eri henki­lö­hahmoja ja juoni­linjoja. Ehkä sen saattoi vihdoinkin kaivaa esiin pöytä­laa­ti­kosta The Girl on the Trainin maineen siivit­tämänä, sillä totta kai se tulee myymään hyvin.
Muissa blogeissa: Rakkau­desta kirjoihin.
24. Kirjassa selvi­tetään rikos / Helmet-lukuhaaste 2017

––
Paula Hawkins: Into the Water
Doubleday 2017, 356 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Minulla on kirja vielä kesken, mutta aika viihdyt­tävänä se on vienyt, enkä jättäisi sitä kesken. Minusta siskosten henki­lö­kemia on kiinnostava.

    1. Saatan olla aika ankara nimenomaan jännä­reitä kohtaan, ts. vaadin niiltä henki­lö­koh­tai­sesti aika paljon, mikä johtuu osaksi siitä, että luen niitä niin vähän. Eli silloin kun luen, haluaisin, että ne olisivat sitten todella hyviä. :) Kiva, että olet pitänyt, toivot­ta­vasti kirja kantaa loppuun asti!

  2. Harmi, että kirja oli pettymys. Tykkäsin Nainen junassa kirjasta. Saa nähdä, tartunko tähän koskaan.

    1. Mä luulen, että oisin tykännyt Naisesta junassa enemmän, mutta koska olen nähnyt sen leffana, en jaksa enää lukea sitä. Eikä sen lukeminen hirveästi edes kiinnosta tämän jälkeen :D

  3. Luin Naisen junassa enkä pahemmin innos­tunut siitä (mielestäni siis et missaa mitään, vaikka jätät lukematta ;-). Tämä kirjoi­tuksesi Hawkinsin toisesta romaa­nista varmisti taas tunnettani, ettei tämä(kään) ole minua varten. Luin aiemmin kirjasta arvion The Sunday Timesin kulttuu­ri­liit­teestä enkä oikein innos­tunut. Skippaan tämän suosiolla: on niin paljon muuta luettavaa.

    1. Joo, en ajatellut lukea Naista junassa ollenkaan ellen joskus joudu autiolle saarelle ja se olisi ainoa siellä oleva kirja :D Varsin juoni­ve­toi­sissa kirjoissa on se ongelma, että kun tiedät jo juonen esim. eloku­vasta, ei kirjaa oikein tee enää mieli lukea. Ei niin juoni­ve­toi­sissa kirjoissa ei ole samaa ongelmaa ja silloin on ihan sama lukeeko kirjan vai katsooko leffa­version ensin.

      Jos et oikein innos­tunut Naisesta junassa, en lähtisi suosit­te­lemaan tätäkään. Tämä on takuulla tylsempi.

  4. Sain itse blogattua tästä äsken. Muistan, että hehkutin tämän lukemista Goodread­sissa etukäteen, mutta taidettiin me kuitenkin olla lopulta aika samoilla linjoilla tämän epäon­nis­tu­mi­sesta. :D Yksi vaivaamaan jääneistä asioista oli juuri tuo jänni­tyksen puute, vaikka toisaalta, yksi suuri ongel­ma­vyyh­tihän tämä koko romaani on.

    Kiinnitin myös lukiessani huomiota tuohon mainit­se­maasi kohtaan Julesin ja mennei­syyden miehen kohtaa­mi­sesta. Olet oikeassa siinä, että lihavuuden ja onnet­toman elämän automaat­tinen yhdis­tä­minen on ongel­mal­lista. Omasta mielestä ylipäätään se, että ulkonäön perus­teella tehdään oletuksia henkilön “onnis­tu­mi­sesta” elämässä, on kliseistä ja väsynyttä, kuten aika moni muukin asia tämän teoksen kerron­nassa.

    Huh, uskal­taa­kohan Paula Hawkinsin seuraavaa (mahdol­lista) teosta lukeakaan…?

    1. Haha, näköjään oltiin sitten aika samaa mieltä :D Jälkimaku tästä kirjasta nyt yli kuukauden jälkeen on yhä tosi laimea. Tarina oli yksin­ker­tai­sesti tosi, tosi tylsä.

      Minäkin mietin, että millainen Hawkinsin seuraava romaani tulee olemaan. Eiköhän sellainen kuitenkin tule.