Type and press Enter.

Katja Kallio: Yön kantaja

Iltaisin Amanda nukahti heti mentyään levolle, mutta heräsi jo minuuttia tai paria myöhemmin, ja makasi valveilla tunteja. Aamuyöt menivät niin kevyessä unessa, ettei se ollut unta ollenkaan vaan vain hiukan ohentu­nutta olemista. Päivisin pää oli lasia, kirkasta ja läpinä­kyvää. Sen hiussäröt hiersivät toinen toistaan vasten. Silmät raapivat kivisinä silmä­kuoppien kiiltävää pintaa. Sellaista päätä piti kuljettaa ympäriinsä, liikuttaa nopsasti paikasta toiseen jottei se olisi hajonnut. Vauhti piti kappaleet kasassa.
Amanda Fredrika Aaltonen on kuumail­ma­pal­lossa matkalla Pariisiin. Mitä Parii­sissa on, sitä ei Amandakaan tiedä – ehkä rakkaus? – ja tuuli kuljettaa hänet sinne minne hän ikinä mielii. Amanda on levoton kulki­ja­sielu, irtolainen, joka ei oikein osaa asettua minnekään. Hän ei sovi 1800-luvun naiselle annettuun muottiin, vaan näpis­telee, juopot­telee ja myy itseään. Amanda haluaa tehdä asiat oman mielensä mukaan eikä välitä muiden mieli­pi­teistä.
Sitten Amanda joutuu vankilaan ja vankilan kautta Seilin saaren mieli­sai­raalaan. Diagnoosi on insania epileptica menstrualis, epilep­tinen kuukau­tis­hulluus. Todis­teita erilai­selle, moraa­lit­tomana pidetylle käytök­selle eli käytän­nössä mieli­sai­rau­delle saatettiin siis hakea aina kuukau­tis­kier­rosta asti. Eli riitti, että oli nainen. Myös esimer­kiksi köyhyys, yhteis­kun­ta­luokka, sivii­li­sääty ja rotuoppi vaikut­tivat siihen, miten naista katsottiin. Alaluok­kaisen, naimat­toman naisen uskottiin olevan kaikista taipu­vaisin moraa­lit­tomaan käytökseen ja hulluuteen.
Kun kerran on Seilin saarelle joutunut, ei sieltä käytän­nössä ole pois tulemista. Vihdoinkin Amandan täytyy asettua aloilleen, sopeutua elämään muiden potilaiden kanssa, alistua hoitajien valtaan. Elämä sulje­tulla saarella voi olla pitkäs­tyt­tävää, varsinkin jos ei itse pidä itseään hulluna, mutta kaikkeen tottuu, Amandakin. Silti hänen sisällään pysyy tietyn­lainen kipinä, joka kantaa Amandaa eteenpäin läpi petty­mysten ja onnen hetkien.
Katja Kallion uutuus­ro­maanin Yön kantaja päähenkilö pohjautuu todel­lisen Amanda Fredrika Aaltosen (1864–1918) elämään. Hän oli yksi niistä sadoista mieli­sai­raana pidetyistä naisista, jotka lähetettiin hoidet­ta­vaksi Seilin saaren mieli­sai­raalaan, joka toimi aina vuoteen 1962 saakka. Mistään varsi­nai­sesta psykiat­ri­sesta hoidosta ei voida Seilin kohdalla puhua, vaan poikkeavana pidetyt naiset haluttiin vain saada pois muiden silmistä, eristää. Yön kantaja muistuttaa monin paikoin viime syksynä lukemaani Riitta Jalosen upeaa, niin upeaa Kirkkautta. Sekin kertoo oikeasti eläneestä naisesta, uusisee­lan­ti­lai­sesta kirjai­li­jasta Janet Framesta, joka hänkin oli omalaa­tuinen nainen ja jota hoidettiin aiheetta skitso­free­nikkona. Jos pidit Kirkkau­desta, pidät luulta­vasti myös Yön kanta­jasta. Romaanit eivät kuitenkaan ole liian saman­laisia yhtene­väi­sistä teemoistaan huoli­matta.
Olen mieltänyt Katja Kallion ehkä hieman kevyemmän kirjal­li­suuden kirjoit­ta­jaksi. En tiedä, ehkä hän on ollutkin sitä. Yön kantaja on kuitenkin jotain ihan muuta. Ensin­näkin se on kirjoi­tettu erittäin taita­vasti. Kieli soljuu ja hurmaa. Kallio ei kaihda rujojakaan ilmaisuja, mutta kieli on pääsään­töi­sesti miellyt­tävää ja pehmeää. Erityisen hienosti ja taidolla hän kuvaa Amandan sisäistä maailmaa sekä Seilin saaren asukkaiden välisiä suhteita ja valta-asetelmia. Klisei­sesti todeten tunsin melkein itsekin olevani tuolla saarella Amandan ja muiden sen asukkaiden kanssa. Kallio tuo hieno­va­rai­sesti esiin Amandan muuttu­misen, vaikka hän onkin pohjim­miltaan saman­lainen kuin ennen. Eristys ja saarella tapah­tuvat osittain kipeätkin asiat tekevät hänestä kuitenkin säyseämmän, tavallaan kohta­lonsa hyväk­syneen naisen.
Toiseksi romaani kysyy tärkeitä kysymyksiä, kuten mitä on normaali ja kuka sen määrit­telee, ja millainen naisen tulee olla. Se ottaa vahvasti kantaa naisen asemaan sen histo­rial­li­suuden kautta. Hullaannun, jos romaani kertoo näistä asioista, ja tutkin niitä myös pian valmis­tu­vassa pro gradussani (en tosin romaanien konteks­tissa). Historian avulla voimme ainakin yrittää ymmärtää eri ilmiöitä ja siihen riittää yksikin tarina.
45. Suoma­lai­sesta naisesta kertova kirja / Helmet-lukuhaaste 2017
––
Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017, 380 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Olen pannut merkille, että tämä on herät­tänyt suurta ihastausta. Sitten hieman epäröi­tyttää, kun en niin varauk­set­to­masti ihastunut Kirkkauteen, johon sinäkin tätä vertaat. Kiinnos­ta­valta tämä kyllä kuullostaa monel­lakin tapaa kirjoi­tuksesi perus­teella. Pakko varmaan lukea, että saan selville, mikä tulee olemaan oma suhteeni tähän kirjaan.

    1. Kirkkaus ja tämä Yön kantaja ovat tosiaan aiheiltaan ja teemoiltaan melko saman­laisia, mutta minusta kieli ja kerronta ovat erilaisia. Jalonen kirjoittaa Kirkkau­dessa ehkä kauniimmin ja Kallio on suora­pu­hei­sempi. En kyllä uskalla veikata mitä tästä pitäisit, kun et Kirkkauden edessä ollut aivan yhtä myyty, mutta olisi kiinnos­tavaa jos edes kokei­lisit!

  2. Minusta Kirkkaus oli viime vuoden paras suoma­lainen kirja ja Yön kantaja on todella hyvä kirja. Olen käynyt Seilin saarella ja tutus­tunut Seilin histo­riaan.
    Amanda oli räväkkä nainen jo eläessään ja Kallio on kirjoit­tanut kiinnos­tavan fiktii­visen kirjan hänen elämästä.
    Kallion edellinen kirja Säkenöivät hetket oli myös hyvä histo­rial­linen kirja ensim­mäisen maail­man­sodan alkutai­pa­leelta, tosin pääosassa oli muuut kuin sota.

    1. Kyllä, Kirkkaus oli minunkin viime vuoden suosikkini ja Yön kantaja tulee varmaan myös olemaan aika korkeilla sijoilla tänä vuonna :) Seilillä olisi kiva vierailla ja tutustua sen histo­riaan vielä paremmin!

      Kiitos tuosta Säkenöi­vistä hetkistä, laitan sen lukulis­talleni. Ilmei­sesti Kallio ei olekaan ihan niin kepeiden kirjojen kirjoittaja kuin aluksi luulin, ei ainakaan täysin.

  3. Minäkin olin mieltänyt Katja Kallion kevyempien kirjojen kirjoit­ta­jaksi. Yön kantaja oli kovin koskettava, ankara ja kuitenkin omituisen kevyt romaani. Hieno ja kiehtova ehdot­to­masti!

    1. KIehtova on ehdot­toman hyvä sana kuvaamaan tätä romaania! Oli kyllä suorastaan tämän kevään yllättäjä :)