Type and press Enter.

Leena Krohn: Unelma­kuolema

Hän lauloi niille, jotka aamulla heräi­sivät, niille, jotka pian ummis­tai­sivat silmänsä viimeisen kerran ja niillekin, jotka olivat jo vainajia, joista veri oli laskettu pois ja jotka odottivat toista tilai­suutta neste­mäi­sessä typessä, titaa­niar­kuissaan.
Aneste­sia­lääkäri Lucia on töissä sekä Unelma­kuo­le­massa, Pakas­ta­mossa että kaupun­gin­sai­raa­lassa. Kaupun­gin­sai­raa­lassa hän nukuttaa leikkaukseen meneviä tai onnet­to­muuk­sissa olleita potilaita. Pakastamo taas on nimitys kryoniik­ka­lai­tok­selle, jossa vainajat syväjää­dy­tetään ja herätetään jälleen, kun aika on oikea. Unelma­kuolema on oikeastaan Pakas­tamon vasta­kohta. Se tarjoaa terveille ihmisille apukeinon omaeh­toiseen, mahdol­li­simman miellyt­tävään ja lopul­liseen kuolemaan, maksua vastaan. Siellä Lucia on yksi niistä, jotka päättävät, myönne­täänkö hakijalle unelma­kuolema vai ei. Toisten väliai­kai­sesta tai pysyvästä nukut­ta­mi­sesta vastuussa oleva Lucia ei kuitenkaan pysty itse nukkumaan ja viettää yönsä isoisoi­sänsä yöpäi­vä­kirjaa lukien.
Lucian ympärille tiivistyy pieni ihmis­verkko. Äänitark­kai­lijana työsken­televä Totti alkaa kuulla ääniä, joita muut eivät kuule. Elämästä syrjäy­tynyt, häirik­kö­nuori Kassu liittyy työpaikkoja sabotoivaan maana­laiseen iskuryhmään. Lucian edesmenneen ystävät­tären poika Nara kokee jotain järkyt­tävää ja alkaa haaveilla elämästä kasvina. Samalla kaupun­ki­laisia on alkanut askar­ruttaa outo valoilmiö, se on kuin jokin valoa hohtava kimalainen, jonka nähdään liikkuvan ympäri kaupunkia.
Olen ollut viime aikoina hieman voimaton ja allapäin. Ehkä juuri siksi päädyin lukemaan Leena Krohnin Unelma­kuo­lemaa. Romaanin teemat eivät ole sieltä piris­tä­vim­mästä päästä, mutta Krohnin kirjaan tarttu­malla tiedän aina saavani hyvää ja laadu­kasta. Sellaista, jota jaksan lukea, vaikka kuinka ottaisi päähän, surut­taisi tai väsyt­täisi. Krohnin kirjat ovat minulle ehkä erään­laisia lohtu­kirjoja, vaikkeivät ne sieltä helpoim­masta päästä olekaan.
Unelma­kuolema on suora­vii­vai­sempi ja helpommin lähes­tyttävä kuin moni muu aiemmin lukemani Krohnin kirja, vaikka siinäkin on asioita, jotka jäävät askar­rut­tamaan lukijansa mieltä. Krohnilla on taito luoda hyvin ominta­keinen miljöö, joka on samalla hyvin tuttu, mutta silti vähän vino. Unelma­kuo­leman kaupunki ja sen asukkaat paljas­tuvat kummal­li­siksi, ollaan jossain tulevai­suu­dessa, ja ihmis­luonto on muuttunut yhä karum­maksi. Pakas­tamon ja Unelma­kuo­leman kaltaisten laitosten arkipäi­väis­ty­minen on ihmisten ahneuden ja välin­pi­tä­mät­tö­myyden, siis puhtaasti itsek­kyyden, tulos. Ei ihme, että elämän arvot­to­muuteen tyyty­mät­tömät Anonyymit Automaanit nousevat kapinaan, omilla hiljai­silla tavoillaan.
Oman osansa romaa­nissa saa myös taide­maailma, josta siitäkin on muodos­tunut itsek­käiden tekojen ja halujen kenttä. Taiteen tehtävänä on enää pelkästään shokeerata: tappaa ikään­tynyt prosti­tuoitu, häpäistä ruumiita eläinten ruhojen päällä ja raiskata nainen näyttä­möllä. Tätä yleisö haluaa myös nähdä ja oikeastaan shokee­raa­mi­sesta on tullut jo normi. Puistat­ta­vinta ovat ne hurmok­sel­liset bakka­naalit, joiden vuoksi Naran elämä muuttuu perus­teel­li­sesti.
Unelma­kuolema koostuu luvuittain vaihtu­vista episo­deista eikä romaa­nissa oikeastaan ole varsi­naista juonta. Krohn­maiseen tuttuun tapaan se käsit­telee vähän kaikkea, sörkkii sinne ja tänne, tökkää usein kipeäs­tikin, olematta kuitenkaan yhtään hajanaisen tai sekavan oloinen. Ne monet asiat ja teemat, jotka nousevat Unelma­kuo­le­massa esille, ovat kaikki tärkeitä, Krohn todella osoittaa ne tärkeiksi. Pääpaino on kuitenkin ihmisten halussa elää ja kuolla, ja millaisia pyrki­myksiä eri tahoilla tässä päätök­sen­teossa on. Romaani haastaa lukijansa moraalin ja kysyy, missä menee oikean ja väärän välinen raja. Mitkä ovat yksilön oikeudet? Milloin yksilön oikeudet menevät yhteisön oikeuksien edelle ja päinvastoin?
Aloitin Unelma­kuo­leman lukemisen sattu­moisin samana päivänä kun Leena Krohnille annettiin Eino Leinon palkinto arvok­kaasta toimin­nastaan kirjal­li­suuden alalla. Palkin­to­raadin mukaan Krohn “rohkenee sanoa pahan pahaksi, uskoa univer­saaliin etiikkaan ja ottaa myös tekstien ulkopuo­li­silla teoillaan moraa­lista kantaa. Juuri nyt me tarvit­semme häntä, hänen vasta­virtaan kulke­mistaan, näkijän­ky­kyään, herkkyyttään ja uskal­lustaan.” Juuri näin.
41. Kirjan kannessa on eläin / Helmet-lukuhaaste 2017
––
Leena Krohn: Unelma­kuolema
Teos 2004, 216 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Kuulostaa laaduk­kaalta, harki­tulta Krohnilta. Aina saa ajatel­tavaa, kun Krohnia lukee. Palkinto meni oikeaan osoit­teeseen.

    Toivot­ta­vasti mielesi piristyy.❤

    1. Kyllä, tämä oli taattua Krohnia. Olen todella iloinen, että hänet huomioitiin Eino Leinon palkin­nolla, sillä minusta hän on ehdot­to­masti Suomen taita­vimpia kirjai­li­joita.

      Kiitos, olen ollut jo parem­malla mielellä ❤ Sain yhden ison stressin aiheut­tajan pois mielen päältä, joten parempaa kohti ollaan menty :)

  2. Enpäs olekaan ennen tästä kuullut. Kiitti vinkistä! :D

    1. Suosit­telen, tätä ja Leena Krohnia muutenkin :) Persoo­nal­lista tekstiä!

  3. Olen Unelma­kuo­leman synop­sista joskus vilkuillut ja nyt se taas palautui tietoi­suu­teeni. En ole lukenut yhtäkään Krohnin kirjaa, mutta hän kyllä vaikuttaa kirjai­li­jalta, johon olisi syytä tutustua!

    1. Kyllä, kannattaa ehdot­to­masti tutustua! Luin ensim­mäisen Leena Krohnin kirjan (Hotel Sapiens) keväällä 2015 ja rakastuin heti. Onneksi on vielä luettavaa jäljellä :)