Type and press Enter.

Jenni Fagan: The Sunlight Pilgrims

On vuosi 2020, kumma talvi. Jerusa­le­missa sataa lunta, Thames tulvii ja jäätyy, ja jätti­mäinen jäävuori ajelehtii kohti Skotlannin rannikkoa. Nuori mies nimeltä Dylan jättää pienen eloku­va­teat­te­rinsa ja kotinsa Lontoossa ja matkustaa Clachan Fellsiin, pieneen skotlan­ti­laiseen kylään keskelle traile­ri­parkkia, aloit­taakseen elämänsä alusta keskellä kylmintä talvea. Isoäiti ja äiti ovat hänen mukanaan, toinen jääte­lö­pur­kissa, toinen Tupperware-astiassa.
Dylan saapuu Clachan Fellsiin keskellä yötä ja tapaa ensim­mäisenä tulevan naapu­rinsa Constancen, joka kävelee unissaan ja kiillottaa kuuta. Seuraavana päivänä Dylan tapaa myös Constancen tyttären Stellan, joka oli ennen poika. Kun talvi, joka on oleva kaikkein kylmin sitten viimei­simmän jääkauden ellei vieläkin kylmempi, etenee, Dylan tutustuu naapu­rei­hinsa paremmin. Äidin ja isoäidin kuolema ja vähitellen paljastuva sukusa­laisuus painaa häntä, mutta Constance on upea, viehättävä, jotain käsit­tä­mä­töntä. Constance taas yrittää tasapai­noilla tuntei­densa ja tyttä­rensä hyvin­voinnin välillä ja Stella yrittää löytää itsensä ja uuden identi­teet­tinsä pienen kyläyh­teisön katseen alla. Samalla kolmikko tekee parhaansa selvi­täkseen pitkän, kylmän, lähes 70 pakka­sas­teeseen kipuavan talven yli.
Jenni Faganin The Sunlight Pilgrims on hieno­va­rainen lähitu­le­vai­suuteen sijoittuva dystopia. Hieno­va­rai­suu­della tarkoitan sitä, ettei se mässäile ihmisten selviy­ty­mis­tais­te­lulla ja mahdol­li­sella maail­man­lo­pulla. Toki romaa­nissa on kyse myös niistä, mutta Fagan keskittyy kuvaamaan Dylanin, Constancen ja Stellan välisiä suhteita toisiinsa ja kyläyh­teisöön sekä arkea ja arkisia, inhimil­lisiä tunteita ja ongelmia. Luvassa on ennätys­kylmä talvi koko maapal­lolla eikä tiedetä, mitkä sen seuraukset ovat ja loppuuko se edes koskaan, mutta kohel­ta­misen sijaan romaanin päähen­kilöt ovat rauhal­lisia, tekevät mitä voivat ja toivovat parasta, jatkaen samalla elämäänsä parhaansa mukaan. The Sunlight Pilgrims on virkis­tävää vaihtelua kaoot­ti­sempien ja toimin­nal­li­sempien dysto­pioiden joukossa.
Tunsin oloni jopa seestei­seksi lukiessani The Sunlight Pilgrimsiä, vaikka lähestyvä jäävuori, koko ajan kiristyvä pakkanen ja muut uhkakuvat lymysivät koko ajan tapah­tumien taustalla. Fagan kirjoittaa nimittäin herkällä tavalla keskittyen luomaan hienoja, visuaa­lisia hetkiä ja tunnel­ma­paloja, joiden edessä vain nauttii. Näitä hienoja hetkiä on romaa­nissa useita, mutta kenties mieleen­pai­nuvin on sen loppu. Vieläkin menee kylmät väreet. Rakastuin myös romaanin henki­löihin, jotka eivät ole mitään sanka­reita, vaan ihan taval­lisia ihmisiä etsimässä omaa paikkaansa ja identi­teet­tiään. En muista, olenko koskaan lukenut kirjaa, jossa olisi ollut trans­su­ku­puo­linen päähenkilö, ja se ilahdutti. Identi­teet­tinsä kanssa kamppaileva, mutta lopulta kuitenkin toisten mieli­pi­teistä välit­tä­mätön ja vahva Stella on mukavan moniker­rok­sinen henki­lö­hahmo. Toisaalta myös Stellan äiti Constance on mielen­kiin­toinen henkilö, sillä vaikka hän on keskeinen hahmo tarinassa, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa toimi kirjan kertojana, vaan näemme hänet vain Dylanin ja Stellan kerronnan kautta. Emme siis oikeasti tiedä, mitä hän ajattelee ja tuntee.
The Sunlight Pilgrims oli sen verran hieno lukue­lämys, että lisään Jenni Faganin mentaa­li­selle seurat­tavien kirjai­li­joiden listalleni. Toki aion lukea myös hänen esikois­ro­maa­ninsa The Panop­ticonin.
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt / Helmet-lukuhaaste 2017
––
Jenni Fagan: The Sunlight Pilgrims
William Heinemann 2016, 310 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Tämä kuulostaa hurjan mielen­kiin­toi­selta. En juurikaan dysto­pioita lue tai ole niistä kovin kiinnos­tunut, mutta tämä alkoi kiinnostaa, juuri hieno­va­rai­suu­tensa takia. Trans­su­ku­puo­linen päähenkilö on myös todella hieno juttu, enkä itsekään ole koskaan kauno­kir­jal­li­suutta lukenut, jossa olisi trans­su­ku­puo­linen kertoja.

    1. Odotin, että tämä on juuri sellainen perin­teinen dystopia, joita kyllä tykkään lukea välillä ikään kuin välipa­loina (varsin kepeä genre välipa­laksi, heh), mutta hieno­va­raisuus ja sellainen melko normaalin arjen kuvaus yllät­tivät hyvin positii­vi­sesti. Ja tietysti myös Stellan hahmo, joka oli erinomainen. Suosit­telen!

  2. Sinä kyllä löydät aina parhaat kirjat! Pakko pistää tämäkin lukulis­talle. Todella mielen­kiin­toi­selta vaikuttaa.

    1. Haa, hauskaa, että olet sitä mieltä ja ihanaa, että innostuit! Lue ihmeessä, olisi kiva kuulla minkä­laisia ajatuksia tämä sinussa herättää :)