Type and press Enter.

Elizabeth Strout: My Name Is Lucy Barton

You will have only one story,” she had said. “You’ll write your one story many ways. Don’t ever worry about story. You have only one.”

Elizabeth Stroutin romaa­nissa My Name Is Lucy Barton kertoja Lucy Barton yrittää saada selvää omasta tarinastaan, monilla eri tavoilla. Muistot kitey­tyvät kesään 1980-luvulla, jolloin Lucy vietti pari kuukautta newyor­ki­lai­sessa sairaa­lassa umpili­säkkeen poiston jälkeisten oireiden takia, ja tarkemmin vielä niihin viiteen yöhön, jolloin hänen äitinsä vieraili hänen luonaan. Lucy ikävöi sairaa­lassa miestään ja kahta tyttöään, joten hän on iloinen, että äiti tuli hänen luokseen, äiti, joka ei ole koskaan käynyt kotiseu­tunsa ulkopuo­lella, äiti, jota Lucy ei ole tavannut vuosi­kausiin. Äidin vierailu herättää eloon Lucyn muistot lapsuu­destaan – köyhyy­destä, ulkopuo­li­suu­desta, kaltoin­koh­te­lusta.

Lucyn kuvaukset lapsuu­destaan ovat sydän­tä­sär­kevää luettavaa. Senti­men­taa­li­selta paatok­selta kuitenkin vältytään, sillä Lucyn nykyajassa oleva kerto­jaääni on melko toteava, pikem­minkin ihmet­televä ja epäröivä kuin tunteel­linen. Lucy itsekin myöntää, että saattaa muistaa jotkut asiat väärin. Kerronta on siis voima­kasta, mutta toisaalta häilyvää ja epäluo­tet­tavaa, ehkä jopa tarkoi­tuk­sella. Minulle tuli kirjaa lukiessa sellainen olo, ettei Lucy kerro kaikkea tietä­määnsä, hän ei ehkä osaa pukea sitä sanoiksi.

Äidin ja tyttären välinen suhde on kirjassa keskei­sintä. Siinä on rakkautta, mutta se on raakaa ja täynnä ylittä­mät­tömiä esteitä. Se on hiljai­suutta, asioita, joista ei voi puhua. Hiljai­suu­dessa on osa siitä, mitä Lucy jättää kerto­matta – ehkä siksi, ettei Lucy tiedä tai hän ei osaa kertoa, aivan kuten hänen äitin­säkään ei osaa. Silti äiti tulee ja istuu Lucyn vierellä viisi yötä, torkkuen kevyttä kissa­nunta. Se kertoo enemmän kuin mitkään sanat ikinä voivat ja siksi Lucy solmii mielessään rauhan äitinsä kanssa.

Vaikka äidin ja tyttären välinen suhde on kirjan kantava voima, My Name Is Lucy Barton kertoo myös uusista aluista ja siitä, miten mennei­syy­temme määrittää meitä. Miten pienestä maalais­ky­lästä Amgas­hista Illinoi­sista kotoisin olevasta, köyhästä, jopa kylmässä autotal­lissa eläneestä, perheestä voi päästä kiinni ihan erilaiseen elämään. Miten sopeutua siihen erilaiseen, uuteen elämään ja uusiin sosiaa­lisiin piireihin, kun ei ole koskaan ollut muita ystäviä kuin maissi­pellon keskellä oleva puu tai ei tiedä mitään popkult­tuu­rista, koska ei ole lapsena voinut koskaan katsoa televi­siota tai lukea lehtiä. Miten voi tulla kirjai­li­jaksi, miten kertoa tarina.

My Name Is Lucy Barton hiipi tajun­taani vaivihkaa: aluksi tunsin olevani liian etäällä, mutta sitten se kaikki tuli kuin hyöky­aalto. Tarina kätkee sisäänsä paljon eri tasoja, jotka yhteen loksah­taessaan toimivat täydel­li­sesti yhdessä. En jäänyt kaipaamaan siltä lisää enkä haluaisi poistaa siitä mitään.

Muissa blogeissa: Täysien sivujen nautinto

35. Kirjan nimessä on erisnimi / Helmet-lukuhaaste 2017

Elizabeth Strout: My Name Is Lucy Barton
Random House 2016
193 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Kiitos vinkistä! Tämä nousi lukulis­talle. Olen hakenut amerik­ka­laisia naiskir­ja­li­joita, ihastunut alun takel­telun jälkeen Annie Proulxiin mutta petyin Munroon. Tämä vaikuttaa hyvältä!
    http://leevilevitoi.blogspot.fi/2014/05/alice-munro-kallis-elama.html

    1. Stroutia itse asiassa verrattiin jossakin juuri Munroon, mutta nojaa, en ehkä itse sanoisi. Pidän kyllä myös Munrosta, mutta minusta kirjai­lijat ovat erilaisia. Ehkä Stroutin Olive Kitte­rid­gestä saattaisi helpommin huomata jotain saman­kal­tai­suuksia (on novel­li­ko­koelma), mutta vaikea sanoa, kun en ole sitä (vielä) lukenut. Mutta kokei­lehan, miten Strout sinulle toimii!

  2. Kirjoitit kauniisti, tarina kuulostaa kosket­ta­valta. Kiitos vinkistä Laura.

    1. Kiitos Riitta! Kirjakin on sitä, kaunis, vaikka tekee myös kipeää.

  3. Olive Kitte­ridgen olen lukenut ja tämäkin on ollut mulla kirjas­to­va­rauk­sessa lukitulla varauk­sella jo pitkään. Muistan, että Maiskukin kirjoitti tästä positii­visia ja sinun kirjoi­tuksesi vahvistaa asiaa. Joku nyt vaan on, että tämä ei just tällä hetkellä kiinnosta. Saattaapi silti olla, että jos ottaisin ja lukisin, niin pitäisin paljonkin.

    1. Tämä on vähän sellainen hiljainen kirja, jonka sorttisia minulla ei ainakaan tee jatku­vasti mieli, pitää olla vähän enemmän vaihtelua. Joten ymmärrän ainakin siltä kannalta hyvin! Luulen kyllä minäkin, että pitäisit tästä.

  4. Kuulostaa mielen­kiin­toi­selta, kiitos lukuvin­kistä Laura :)

    1. Kirja­vinkkaus on intohimoni jne., joten ei kestä :)