Type and press Enter.

Peter Sandström: Laudatur



Peter Sandströmin Laudatur kertoo viisi­kymp­pi­sestä Peteristä, joka on menossa tapaamaan entistä työka­ve­riaan, professori Tulijärveä. Mutta ennen kuin päästään tapaa­miseen asti, ehtii Peter käydä läpi elämäänsä nyt ja silloin vuonna tuhatyh­dek­sän­sa­taa­kah­dek­san­kym­men­tä­kah­deksan. Nyt Peterillä on 49-vuotias vaimo, jota hän kutsuu Seepraksi ja joka on raskaana eikä koskaan kotona, ja kaksi lasta, jotka ovat liuenneet hänen ulottu­mat­to­miinsa. Ja silloin ennen, vuonna tuhatyh­dek­sän­sa­taa­kah­dek­san­kym­men­tä­kah­deksan Peter oli vasta nuori mies, vierai­le­massa vanhem­piensa luona ennen ensim­mäistä kunnon työpaik­kaansa. Silloin oli myös äiti, joka löi isää kuokalla päähän, ja isä ja Kroon hevosten selässä, rätisevän ja epävi­reisen soitto­ko­neiston tahdissa kulke­vassa karusel­lissa.
Sandströmin Laudatur on miehinen romaani. Se kertoo kahdessa sukupol­vessa elävistä miehistä ja näiden vaikeuk­sista rakastaa ja olla hyvä isä. Naiset ovat romaa­nissa salape­räisiä, usvaan kääriy­tyviä sivuosan esittäjiä, mutta joita ilman tätäkään tarinaa ei olisi. Menneisyys valottuu nykyajan läpi, kun Peter kulkee pitkin Turun katuja ajatellen elämässään tekemiään virheitä. Niihin ei kuitenkaan auta kuin suhtautua armol­li­sesti, sillä mitä muutakaan voi menet­tä­mättä kaikkea?
Sandströmin kerto­jaääni on vuoro­tellen hyvin melan­ko­linen ja riemas­tuttava. Etenkin isän ja pojan vuonna tuhatyh­dek­sän­sa­taa­kah­dek­san­kym­men­tä­kah­deksan Ford Taunuk­sella tekemässä reissussa on jotain hyvin kauris­mä­ke­läistä. Siinä on hiljaisia kuppi­loita, emakkoja sorakuo­palla ja riehak­kaita karusel­li­matkoja, yhtä aikaa jotain äärim­mäisen surul­lista ja koomista. Kuvaus tästä reissusta on se osa romaania, jossa ollaan kaikkein korkeim­malla, kirjai­mel­li­sesti lippu­tangon huipulla.
Lauda­turia lukiessani en voinut välttyä ajatte­le­masta Karl Ove Knausgårdia. Sandströmin tyyli kirjoittaa, aina autofiktiivistä(kö?) otetta myöten, on hyvin saman­kal­tainen. Knausgård on vain hardco­rempi. Romaanin alussa saman­kal­taisuus jostain syystä vähän ärsytti, mutta ärsytys lieveni kun Sandströmin oma ääni nousi yhä enemmän ja enemmän esiin. Lopulta päätin, että Sandström on kuin onkin varsin omaää­ninen kertoja, jota olen muistellut koko ajan lämpi­mämmin tähän iltaan asti. Laudatur vaikuttaa siis olevan romaani, joka vain kasvaa ajan myötä. En myöskään usko, että sen kaikkia nyansseja ja vertaus­kuvia voi saavuttaa vielä yhdellä lukuker­ralla.
Ymmärrän hyvin, miksi Laudatur oli tänä vuonna Finlandia-palkin­toeh­dok­kaana. Jos palkinto olisikin mennyt sille, ei olisi harmit­tanut (vaikka samalla olen erittäin tyyty­väinen, että se meni juuri Jukka Viikilän romaa­nille Akvarelleja Engelin kaupun­gista).
––
Peter Sandström: Laudatur
(Laudatur, 2016)
Suom. käsikir­joi­tuk­sesta Outi Menna
S&S, 228 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Mikä sattuma, että just nyt postasit tästä ja mainitsit myös autofiktion ja Knausgårdin. En tiedä, oletko huomannut, mutta kirjoitin Lauda­tu­rista jo toisen postauksen juuri em. näkökul­masta.

    Olen samaa mieltä, että Laudatur on salakavala teos. Kun luin ekalla kerralla sen ensim­mäisiä kymmeniä sivuja ehdin jo miettiä, että nyt on niin minima­lis­tista, että huh. Vaan sitten sitä huomasi olevan­sakin ihan tarinan pauloissa ja juuri tuo loppu­jälki on pitkä. Mulla olis vieläkin sanot­tavaa, vaikka jo 2 postausta olen kirjoit­tanut. Laudatur on tosi inspi­roiva teos. Ne karusell­li­hommat ja se emakko, itken ja nauran ja tuntuu, että just niin absurdia elämä on.

    1. Minulle tuli heti tämän kirjan alussa vahvat Knausgård-vibat, mutta onneksi ne sitten lieve­nivät. Ja joo, huomasin toisen Laudatur-juttusi, tosi mielen­kiin­toista pohdintaa autofik­tiosta! Laitoinkin siitä korvani taakse koko autofiktion, että muistan mainita sen omassa postauk­sessani.

      No just tuo, että elämä on ihan yhtä absurdia kuin tässä romaa­nis­sakin! Sitäkin puolta olisi tosi mielen­kiin­toista pohtia lisää. Tällä yhdellä lukuker­ralla en varmasti huomannut kaikkia romaanin jujuja, joten olisi kiva lukea se joskus ainakin kerran uudestaan.

  2. Ammen­net­tavaa tässä riittää useam­mal­lekin lukuker­ralle! Luulen minäkin, että paljon jäi ensim­mäi­sellä lukemi­sella huomaa­matta.

    1. Jospa joku kirjoit­taisi tästä joskus vaikkapa gradun, lukisin mielelläni!

  3. Samoja ajatuksia täälläkin. Pitäisi lukea vielä toisen kerran, näennäinen minima­lis­tisuus ja kauris­mä­kisyys on jotenkin vain lumetta. Tarinassa on niin paljon kaikkea, hienoa ja hauskaa. Ja vaikka tuntuu, että jäin siitä etäälle, se vei silti mukanaan.

    1. Minul­lakin on sellainen tunne, että jäin toisaalta etäälle, mutta silti lähelle. Tässä oli paljon samas­tu­mis­pintaa, josta ei kuitenkaan saanut ihan kunnolla otetta. Täytyy lukea joskus toiseen kertaan!