Type and press Enter.

Anne Enright: The Green Road



Anne Enright on kirjailija, joka on ollut minulle ainoastaan nimenä tuttu. Suomen­netut teokset Valvo­jaiset ja Unohdettu valssi ovat jääneet lukematta. Viime vuonna hän pulpahti paremmin tietoi­suu­teeni, kun hänen uusin romaa­ninsa The Green Road oli ehdolla sekä Man Booker Prizen että Costa Book Awardin saajaksi.
The Green Road kertoo Madiga­neista, irlan­ti­lai­sesta perheestä, jonka jäsenten väliset suhteet ovat olleet jo pitkään etäiset ja hieman jännit­teiset, ei vähiten suhteessa perheen­päähän eli äiti Rosaleeniin. Rosaleen on jo yli 70-vuotias, hänen miehensä on kuollut, hän on yksin. Lapsetkaan eivät ole enää kiinnos­tu­neita hänestä. Rosaleen päättää myydä talon, jossa hän on asunut vuosi­kym­meniä ja jossa hänen kaikki lapsen­sakin ovat varttuneet.
Tarinan ensim­mäinen ja valitet­ta­vasti kiinnos­tavin osa keskittyy pieniin palasiin kunkin Madiganien perheen­jä­senten elämässä aina vuodesta 1980 vuoteen 2005 asti. Ensin on pieni Hanna vuonna 1980, vielä tietä­mätön tulevasta alkoho­lion­gel­mastaan ja todis­ta­massa hetkeä, jolloin hänen isovel­jensä Dan ilmoittaa ryhty­vänsä papiksi. Sitten on Dan, josta ei tullutkaan pappia vaan homo, etsimässä itseään samalla kun ystävät riutuvat AIDS:iin New Yorkissa vuonna 1991. Hypätään vuoteen 1997, jolloin Constance, ainoa kotiseu­dulle jäänyt sisarus, odottaa sairaa­lassa vuoroaan, sillä hän on löytänyt rinnastaan oudon kyhmyn. Emmet vuonna 2002 Malilla, avustus­työn­te­kijänä, rakas­tu­neena. Viimein Rosaleen vuonna 2005 hieman ennen joulua kirjoit­ta­massa joulu­kortteja lapsilleen, kerto­massa myyvänsä talon.
Toisessa osassa sisarukset rientävät viettämään joulua lapsuu­den­ko­tiinsa, äitinsä luo. Jos äidin päähän­pisto pitää paikkansa, kenties viimeisen kerran. Kuten ei useiden muidenkaan perheiden joulun­vie­tossa, ei myöskään Madiganien jouluna voi välttyä konflik­teilta.
The Green Roadin ensim­mäinen puolisko, ne palaset kunkin Madiganin elämästä eri aikoina ja eri paikoissa, imaisi heti mukaansa. Enrightin tausta novel­listina näkyy alussa hyvin, palaset olivat kuin itsenäisiä novelleja. Erityi­sesti pidin Danin ja Emmetin vaiheista, olisin halunnut syventyä niihin vielä enemmän. Tarinan toinen osa on puolestaan jotenkin tympeä ja sekava. Se havain­nol­listaa kyllä hyvin Madiganien perhe­suh­teita, sillä se tuo raa’asti esiin sisarusten siteet äitiinsä ja äidin siteet lapsiinsa. Se on tarkkaa kuvausta perheen­si­säi­sestä kiinty­myk­sestä, odotuk­sista ja petty­myk­sistä. Mutta välillä kerronnan matkassa on vaikea pysyä, se liikkuu liikaa sinne ja tänne. Rosaleen on ihan liian ärsyttävä ihminen. Ei epäus­kot­ta­valla tavalla, pikem­minkin ihan tarpeeksi uskot­ta­valla tavalla. Hänen jatkuva passiivis-aggres­sii­vinen käytök­sensä sai vereni kiehumaan. Taidan tuntea pari hänen kaltaistaan ja sen tajua­minen ärsytti minua vielä entistä enemmän.
Suurin pettymys on kuitenkin se, etteivät kirjan ensim­mäinen ja toinen osa sulaudu mitenkään yhteen. En tunnis­tanut toisen osan henki­löitä samoiksi kuin he ensim­mäi­sessä osassa olivat. Paitsi ehkä Rosaleenin (yhtä ärsyttävä molem­missa). Oli kuin olisin lukenut kaksi eri teosta, ensin lyhyen novel­li­ko­koelman, sitten pienois­ro­maanin. Enright kyllä yrittää sulauttaa ne toisiinsa, sillä toisessa osassa viitataan ensim­mäisen osan asioihin, mutta varsin ohuesti. Silti henkilöt tuntuivat yksin­ker­tai­sesti vain vierailta.
Onneksi teoksen loppu kuitenkin nivoo langanpäät yhteen. Siellä on toteamus, jonka halusinkin kuulla.
––
Anne Enright: The Green Road
Jonathan Cape 2015, 310 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Olen kirjannut joskus muistiin, että Anne Enrightia pitää lukea. En enää muista miksi, mutta voi olla että se liittyy juuri noihin palkin­toeh­dok­kuuksiin.

    1. Minun täytyy kokeilla vielä noita paria muuta Enrightiä, kun tämä ei vielä ihan sytyt­tänyt. Valvo­jaiset voitti Booker-palkinnon vuonna 2007, joten siitä voisi olla hyvä jatkaa :)

  2. Voi, ollaan luettu tämä kirja täsmälleen samaan aikaan 😀 Itse vielä kypsyt­telen täällä omaa postaustani mutta samoilla linjoilla ollaan!

    1. Haha, hauska sattuma, vieläpä kun kyseessä on muu kuin suomen­kie­linen kirja :D En muuten tiedä, miksen ole blogisi lukija, vaikka olen siellä aikai­semmin vierail­lutkin ja muistaakseni klikannut itseni lukijaksesi. Ehkä silloin oli jotain häikkää. No, nyt korjaan asian, niin näen heti, milloin bloggaat tästä kirjasta!

    2. Yritän keksiä nyt epätoi­voi­sesti jotain omape­räistä sanot­tavaa, kirjoitit siitä jo niin hyvin :D

    3. Voi ei, kyllä sä keksit! Kirjoitat niin kuin susta itsestäsi tuntuu, vaikka tulisikin sanottua suunnilleen samat asiat :)