Type and press Enter.

Steven Rowley: Lily ja mustekala


Nelikymp­pi­sellä Tedillä pyyhkii huonosti niin työ- kuin ihmis­suh­de­rin­ta­mal­lakin. Onneksi hänen elämässään on silti Lily, 12-vuotias mäyrä­koira. Sitten eräänä päivänä Ted saa melkein kohtauksen huoma­tessaan Lilyn otsassa pienen muste­kalan. Se on salaka­va­lasti hiipinyt Lilyn sisälle eikä aio päästää irti. Ted ei voi muuta kuin alkaa taistella röyhkeää muste­kalaa vastaan, sillä hän ei aio menettää sille rakkainta ystäväänsä.
Olen lukenut viime aikoina enemmän tai vähemmän raskaita tai synkkiä kirjoja. Sellaiset sopivat toki loppusyksyyn, mutta niiden väliin on mukava ottaa jotain kevyem­pääkin. Steven Rowleyn vastikään suomen­nettu Lily ja mustekala on juuri sellainen, hauska ja nopeasti luettava, mutta ei kuitenkaan aivan aivoton tarina. Se on myös surul­linen (ehkä hoksa­sitte, mikä mustekala oikeasti on), joten nenälii­noille tuli pitkästä aikaa käyttöä.
Viittasin toisen tänä syksynä lukemani koiraan liittyvän romaanin eli Sara Baumen Spill Simmer Falter Witherin yhtey­dessä sellaisiin senti­men­taa­lisiin, sokerilla kuorru­tet­tuihin tarinoihin ressu­koista miehistä, joiden elämään tuo onneksi iloa koira, joka sitten lopulta sairastuu ja kuolee, mutta ei turhaan, sillä mies oppii elämästä kaiken­laista. No, Rowleyn romaani on vähän sellainen. Siirap­pinen puoli tarinasta ei ollut kovin makuuni, mutta toisaalta vähän erilainen henki­lö­hahmo, sopiva määrä huumoria ja maagis­rea­lis­tinen vivahde (Lily ja mustekala osaavat nimittäin puhua – vai onko heidän äänensä vain Tedin päässä?) piris­tivät totuttua kaavaa.
Lily ja mustekala on ennen kaikkea kertomus ihmisen ja lemmikin välisestä syvästä ystävyy­destä, surutyöstä ja luopu­mi­sesta. Päällim­mäi­seksi jää kuitenkin ihan hyvä mieli ja puhdis­tuneet kyynel­ka­navat.
Muissa blogeissa: Kirja­säh­kö­käyrä.
––
Steven Rowley: Lily ja mustekala
(Lily and the Octopus, 2016)
Suom. Sari Karhu­lahti
Bazar 2016, 351 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

10 comments

  1. ♥ Pitäi­si­köhän itsekin puhdistaa kyynel­ka­navat… Keväällä kuoli paras ystävä Viiru, uskol­linen ystävä 14 vuoden ajan. Uskal­tai­sin­kohan tarttua tähän, vai odotan­kohan vielä hetken. :( Taidan odottaa vielä hetken, vaikka kirjan lukeminen kiehtoi­sikin.
    Tiia

    1. Voi ei, lemmikin menet­tä­minen on aina yhtä kamalaa ♥ Minulla ei omillaan asuessani ole (vielä) ollut lemmikkiä, mutta vanhem­pieni luona asuessani meillä ehti olla monta kissaa. Monesta rakkaasta ystävästä on joutunut luopumaan, osasta liian aikaisin. Tämä kirja toi tietysti ne menetykset hyvin mieleen ja sekin teki surul­li­seksi. Näen tämän tyyppiset kirjat aika hyvänä lohtuna tai jonkin­laisena terapiana lemmikin menetyksen jälkeen, mutta itse kukin tietää, milloin siihen pystyy.

  2. Minä kiinnostuin tästä katalogeja selail­lessa, mutta kun sain kirjan käteeni ja luin vähän matkaa niin plääh. Ei se ollutkaan yhtään omani. Mutta hauskaa lukea tästä arviosi :)

    1. Onhan tämä nyt vähän tämmöinen, no, siirap­pinen. Yleensä en oikein jaksa lukea näitä, mutta tämä oli onneksi vähän erilainen!

  3. Onpas kiinnos­tavan kuuloinen kirja, en ollut kuullutkaan tästä ennen. Itsel­läkin on koira ja kissa, joten tällaiset tarinat koskettaa aina… Pistetään lukulis­talle :)

    1. Lemmikkien menet­tä­minen on aina raskasta, samoin lukea sitä kuvaavia kirjoja. Tässä luopu­misen tuskaa kuvataan vieläpä hyvin aidosti, mutta ei ihme, sillä Lily taisi olla ihan oikea koira, ei pelkkää mieli­ku­vi­tusta.

      Muista varata nenäliinoja!

  4. Tämä on yksi harvoista kirjoista, joka tarttui käteen kannen perus­teella, sillä oma ensim­mäinen maasto­nakkini oli mallia Lily; tuttuja tunteita. Samaa miletä: siirap­pi­kuor­rutus olisi saanut jäädä pois. Luopu­mis­pro­ses­seineen — vastuu on aina omistajan — hyvän mielen teos. Kaiken­kar­vaiset ovat hyviä ja opetta­vaisia ystäviä:)

    1. Tässä onkin aika pirtsakka kansi, lasten­kir­ja­mainen. Mutta sopii hyvin tarinaan, se tuotti lopulta onneksi hyvän mielen, vaikka olikin surul­linen.

      Erityi­sesti mäyrä­koirien omistajat löytävät tästä varmasti paljon tuttua, sillä Lilyn touhuja kuvataan paljon. Olen itse enemmän kissaih­minen, mutta kaiken­kar­vaisten lemmikkien menet­tä­minen tuntuu aina pahalta.

  5. Minä tykkäsin siitä kuorru­tuk­ses­takin. Välillä on hyvä lukea jotain sellaista. Tässähän se ei ole ihan taval­lista. En ihan vastaavaa ole lukenutkaan.
    Lily ja mustekala valikoitui minul­lekin kansi­kuvan ja nimen perus­teella. Kun on se ihana karva­korva itsel­läkin.

    1. Minulla tökki varmaan eniten se ennalta-arvattava opetus ja lopetus, joka tässä oli. Sellainen, mikä tuntuu olevan kaikissa tämän tyyppi­sissä kirjoissa. Toki arvelin niin olevan jo ennen kirjan aloit­ta­mis­takin, joten eipä se kuitenkaan estänyt tämän lukemista. Poikkea­vuudet kaavasta olivat kuitenkin kivoja yllätyksiä.